Kirjoitin tämän viestin ensin toiseen keskusteluketjuun, mutta ajattelin että haluaisin itsekin kommentteja tilanteesta. Jos siis joku jaksaa lukea pitkän kirjoitukseni, niin kiitos siitä!
Meillä siis molemmat tuntevat olevansa riittämättömiä toisilleen. Perheeseen kuuluu 4 alle kouluikästä lasta. Vastuu siivouksesta, pyykinpesusta, ruoan laitosta, lasten hoidosta, siis kaikesta, kuuluu minulle. Mies auttaa kyllä lasten kanssa, vaikka minusta tuntuukin, että silloin kun hänelle sopii ja mikä sopii. Mieheni viihtyy lasten kanssa suht hyvin, kenties paremmin kuin miehet yleensä. Kotona ollessaan hän antaa lapsille vettä tai tekee heille voileivät tarvittaessa. Arvostan sitä. Liian harvoin sanon sen ääneen. Mutta... vaikka olen kiitollinen siitä että hän viettää aikaa lasten kanssa, niin minusta tuntuu, että se ei riitä. Se ei riitä siksi, että MINÄ TARVITSEN APUA! Meillä ei ole mummolaa tai kummilaa mihin soittaa, että lapset tulisivat hoitoon. Minun "työvuoroni" kestää 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokaisena päivänä ja jokaisena kuuna vuodessa. "Naisten töiden" lisäksi minä myös elätän perheeni. Teen töitä kotoa käsin aina kun mahdollista ja palkkatuloillani perheeni elääkin. Mies ei ole töissä. Mutta sekään ei haittaa, sillä nautin työstäni ja haluan tehdä sitä. Se on ainoa henkireikä ulkomaailmaan. Pärjäämme myös taloudellisesti ihan hyvin, joten miehen työttömyydellä ei ole minulle merkitystä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan tehdä kotityöt itse. En kestäisi nähdä miestäni siivoamassa vessaa tai mitään muutakaan. Ne työt kuuluvat minulle ja teen sen niin mielelläni kuin mahdollista.
Mutta mikä sitten on ongelma? Toisessa virkkeessä sanon että tarvitsen apua ja heti perään kerron, etten edes huolisi sitä. No, suurin ongelma on se, että en voi luottaa siihen, että vaikka olisi mikä tilanne, niin mieheni ei sitä välttämättä ymmärrä. Olen kipeä tai mitä tahansa, niin häneltä ei liikene huomiota tai ymmärrystä. Jos tilanne on se, että yksinkertaisesti EN KYKENE jotain asiaa hoitamaan, niin luulisi aikuisen ihmisen sen ymmärtävän. Vaan ei ymmärrä. Jos pyydän, hän suuttuu, koska "vaadin niin kovasti eikä mikään riitä."
Vaikka en halua mieheni siivoavan, niin vaadin perus siisteyttä. Hän ei ole vielä oppinut sisäsiistiksi. Tuon sotkuisempaa miestä en ole vielä tavannut. Siis todella. En nyt puhu likaisista sukista lattialla tai ylös jätetystä wc-pytyn renkaasta, vaan totaalisesta sotkemisesta. Kaapista ei oteta vaatetta, vaan tiputetaan koko kaappi alas. Ei aina sentään, mutta joskus. Sohvan alle hän piilottaa ruoan jätteitä mitä ei jaksa telkkaria katsellessa viedä roskiin. Jos hän on tunnin lasten kanssa, niin joudun ensitöikseni kiertämään tyhjän pussin kanssa koko asunnon johon kerään roskat. Vaatteita, leluja, tyhjiä pulloja, roskia... mitä vain voi löytyä lattialta. Vaikka olisin kipeä ja viimeisillä voimilla juuri siivonnut, niin lääkäristä tullessani tuo kaikki minua odottaa. Tästä huomautettuani olen kiittämätön paska. Onhan hän hoitanut täällä lapsia. Harrastuksiini tai muuhunkaan omaan aikaan en ole päässyt ties milloin. Hän tietenkin tarvitsee sen päivittäisen annoksensa.
Minä en saa olla väsynyt, masentunut, hermostunut tai ainakaan sairas. Hän kokee asiat toisin. Mielestään hän on hyvinkin ahkera ja auttaa minua paljon. Olemme niin eri planeetoilla, että meillä ei ole edes yhteistä kieltä.
Kaipaisin niin toisen ihmisen tukea ja ymmärrystä. Siis mieheni. Me emme ole kumppaneita tai "liittolaisia", jotka ymmärtävät toisiaan ja vetävät yhteistä köyttä. Tuntuu pahalta, kun toinen ei koskaan sano "kiitos" tai kysy mitä kuuluu. Tuntuu pahalta kun en voi sanoa miehelleni, että tuntuu pahalta. Ikävöin miestäni. En sitä kuka hän olisi joskus ollut, vaan sitä, joka hän on unelmissani. Siis oikea mies, joka välittää vaimostaan ja sen jaksamisesta. Kun minä palan loppuun, niin kuka perhettä pyörittää?
Kaipaan hellyyttä, ymmärrystä ja kumppanuutta.
Lista olisi loputon. Mutta kenties joku jo ymmärsi pointtini ja syyn turhautumiseeni. Tunnen että en riitä puolisolleni, koska mikään ei ole tarpeeksi. Mielestäni kannan oman korteni kekoon ja vaadin häneltä vain vähän. Se on liikaa. Hän kokee että mikään ei riitä...
Meillä siis molemmat tuntevat olevansa riittämättömiä toisilleen. Perheeseen kuuluu 4 alle kouluikästä lasta. Vastuu siivouksesta, pyykinpesusta, ruoan laitosta, lasten hoidosta, siis kaikesta, kuuluu minulle. Mies auttaa kyllä lasten kanssa, vaikka minusta tuntuukin, että silloin kun hänelle sopii ja mikä sopii. Mieheni viihtyy lasten kanssa suht hyvin, kenties paremmin kuin miehet yleensä. Kotona ollessaan hän antaa lapsille vettä tai tekee heille voileivät tarvittaessa. Arvostan sitä. Liian harvoin sanon sen ääneen. Mutta... vaikka olen kiitollinen siitä että hän viettää aikaa lasten kanssa, niin minusta tuntuu, että se ei riitä. Se ei riitä siksi, että MINÄ TARVITSEN APUA! Meillä ei ole mummolaa tai kummilaa mihin soittaa, että lapset tulisivat hoitoon. Minun "työvuoroni" kestää 24 tuntia vuorokaudessa, viikon jokaisena päivänä ja jokaisena kuuna vuodessa. "Naisten töiden" lisäksi minä myös elätän perheeni. Teen töitä kotoa käsin aina kun mahdollista ja palkkatuloillani perheeni elääkin. Mies ei ole töissä. Mutta sekään ei haittaa, sillä nautin työstäni ja haluan tehdä sitä. Se on ainoa henkireikä ulkomaailmaan. Pärjäämme myös taloudellisesti ihan hyvin, joten miehen työttömyydellä ei ole minulle merkitystä.
Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan tehdä kotityöt itse. En kestäisi nähdä miestäni siivoamassa vessaa tai mitään muutakaan. Ne työt kuuluvat minulle ja teen sen niin mielelläni kuin mahdollista.
Mutta mikä sitten on ongelma? Toisessa virkkeessä sanon että tarvitsen apua ja heti perään kerron, etten edes huolisi sitä. No, suurin ongelma on se, että en voi luottaa siihen, että vaikka olisi mikä tilanne, niin mieheni ei sitä välttämättä ymmärrä. Olen kipeä tai mitä tahansa, niin häneltä ei liikene huomiota tai ymmärrystä. Jos tilanne on se, että yksinkertaisesti EN KYKENE jotain asiaa hoitamaan, niin luulisi aikuisen ihmisen sen ymmärtävän. Vaan ei ymmärrä. Jos pyydän, hän suuttuu, koska "vaadin niin kovasti eikä mikään riitä."
Vaikka en halua mieheni siivoavan, niin vaadin perus siisteyttä. Hän ei ole vielä oppinut sisäsiistiksi. Tuon sotkuisempaa miestä en ole vielä tavannut. Siis todella. En nyt puhu likaisista sukista lattialla tai ylös jätetystä wc-pytyn renkaasta, vaan totaalisesta sotkemisesta. Kaapista ei oteta vaatetta, vaan tiputetaan koko kaappi alas. Ei aina sentään, mutta joskus. Sohvan alle hän piilottaa ruoan jätteitä mitä ei jaksa telkkaria katsellessa viedä roskiin. Jos hän on tunnin lasten kanssa, niin joudun ensitöikseni kiertämään tyhjän pussin kanssa koko asunnon johon kerään roskat. Vaatteita, leluja, tyhjiä pulloja, roskia... mitä vain voi löytyä lattialta. Vaikka olisin kipeä ja viimeisillä voimilla juuri siivonnut, niin lääkäristä tullessani tuo kaikki minua odottaa. Tästä huomautettuani olen kiittämätön paska. Onhan hän hoitanut täällä lapsia. Harrastuksiini tai muuhunkaan omaan aikaan en ole päässyt ties milloin. Hän tietenkin tarvitsee sen päivittäisen annoksensa.
Minä en saa olla väsynyt, masentunut, hermostunut tai ainakaan sairas. Hän kokee asiat toisin. Mielestään hän on hyvinkin ahkera ja auttaa minua paljon. Olemme niin eri planeetoilla, että meillä ei ole edes yhteistä kieltä.
Kaipaisin niin toisen ihmisen tukea ja ymmärrystä. Siis mieheni. Me emme ole kumppaneita tai "liittolaisia", jotka ymmärtävät toisiaan ja vetävät yhteistä köyttä. Tuntuu pahalta, kun toinen ei koskaan sano "kiitos" tai kysy mitä kuuluu. Tuntuu pahalta kun en voi sanoa miehelleni, että tuntuu pahalta. Ikävöin miestäni. En sitä kuka hän olisi joskus ollut, vaan sitä, joka hän on unelmissani. Siis oikea mies, joka välittää vaimostaan ja sen jaksamisesta. Kun minä palan loppuun, niin kuka perhettä pyörittää?
Kaipaan hellyyttä, ymmärrystä ja kumppanuutta.
Lista olisi loputon. Mutta kenties joku jo ymmärsi pointtini ja syyn turhautumiseeni. Tunnen että en riitä puolisolleni, koska mikään ei ole tarpeeksi. Mielestäni kannan oman korteni kekoon ja vaadin häneltä vain vähän. Se on liikaa. Hän kokee että mikään ei riitä...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mulla samantyyppinen tilanne, paitsi meillä ei ole lapsia...ja oon nyt vasta vuosien päästä "herännyt" näkemään kuinka toinen vaan istuu perseellään ja itse huolehdin yhteisen talouden, ruuan pöytään, siivoan jne. Ja kun jotain pyydät ni se on niin liikaa. Tosin sanottuna mies nauttii vain valmiintyön hedelmät.
Oon harkinnu eroa, kun tiedän ettei tää tästä paremmaksi muutu...
Niinpä... Ero pyörii välillä mielessä jo ihan senkin takia, että elämä olisi helpompaa ilman miestä, siis arki helpottuisi. Yhden ihmisen sotkut ja pyykit vähemmän. mutta tärkein olisi se, ettei tarvitsisi aina tapella ja tuntea itseään niin arvottomaksi.
Tiedän ettei mieheni tee tätä tahallaan. Hän on kiltti ja tahtoo kaikille hyvää - on aina auttamassa apua tarvitsevia. Hän ei kuitenkaan näe vierellään olevan ihmisen hätää.
Häneltä vain puuttuu empatiakyky ja ymmärrys. Tunneälyä hänellä ei ole ollenkaan.
Mutta on hänessä hyviäkin puolia! Hän on hyvä ja huolehtiva isä, ei juo, polta tai rellestä.
Tulee mieleen, että olet sellainen älytön hyysääjä ja hoosaja täti.
Marttyyrin elkein käyt töissä ja pidät kodin ja lapset kunnossa. Passaat ja äänettömästi kärsit tilanteesta.
Ehkä olisi kannattanut miettiä etukäteen asiaa, siis ennenkuin aloit lisääntymään tuon reppana miehen kanssa. No, nyt kun on ns.kakat on housuissa on turha itkeä vaan miettiä miten asioihin voisi vaikuttaa..
Mitäs jos kertoisit miehelle miltä sinusta tuntuu. Näytä tämä kirjoittamasi teksti, jos häntä kiinnostaa perheenne niin kyllä hän havahtuu miettimään asioita.
Nalkuttalla et edistä asioita. Ehkäpä mies ei vaan ymmärrä työtaakkaasi ja tekemällä itse kaiken passivoit häntä entisestään.
Mitäs jos tekisitte työvuorot kotitöistä ja ehkäpä miehesikin voisi hakeutua ansiotöihin?
Juuri näin. Tuo osui kyllä naulan kantaan. Paitsi että ihan hiljainen en ole;)
ja alistaa ja latistaa toisen täysin sillä, että mikään ei kelpaa (= et luota).
SINÄ haluat tehdä kaikki kotityöt. AINA. KIELLÄT miestäsi osallistumasta mihinkään, kun se taukki ei osaa! Vettä saa antaa lapsille. Ja sitten kun olet kipeä, niin miehen yhtäkkiä pitäisi alkaa niitä tehdä, VAIKKA SE EI EDES SULLE SITTEN KELPAA.
Niin makaa kuin petaa.
SINUN ON MUUTUTTAVA.
Kyllä, ongelma todellakin on minun. Kenenkäs muunkaan?
Tunnistan myös osittain itseni kirjoituksestasi. Minä todellakin haluan tehdä kaiken itse, niin kuin tuolla alkuperäisessä tekstissäni kirjoitinkin. Vaadin vain ymmärrystä ja toisen huomioon ottamista, perus siisteyttä. En halua että mieheni tekee kotityöt. Olen liian nipo katsomaan sivusta, kun mieheni ei todellakaan hallitse kotitöitä. Saan vain itselleni lisää töitä! Annan esimerkin:
Protestoin miehelleni hänen tapaansa käyttää vaatteita. Hän ihan kirjaimellisesti tekee pyykkiä enemmän, kuin neljä lastamme yhteensä. Kuulostaa mahdottomalta, ymmärrän. Päätin, että jos tuo välinpitämättömyys ei lopu, hän saa pestä itse vaatteensa. Ei siinä mitään. Se päivä kun vaatteita ei enää ollut puhtaana hän raivon vallassa laittoi koneen pyörimään. Tai siis työnsi likaiset vaatteet koneeseen, eihän hän osannut konetta käyttää. Mutta mitäs sitten, kun märät vaatteet piti laittaa kuivumaan? No olohuoneen lattiallehan ne levitetään kuivumaan, tietenkin... Huh. Siis hänellä ei todellakaan ole minkään asteista ymmärrystä kodinhoitoon. Saatika haluja tehdä sitä. Jos hän joskus jonkun pienen asian joutuu tekemään, niin en tiedä että tekeekö hän tahallaan asiat niin, että joudun tekemään kaksinkertaisen työn.
Mutta, kuten sanottu, olen hyysääjä, joka haluaa tehdäkin kotityöt itse. Mielestäni tilanteen mukaan täytyy kuitenkin pystyä elämään.
Itse olen soppani keittänyt ja alun perin opettanut miehen liian "hyvälle". Se täytyy kyllä sanoa, että koskaan en ole miestäni kieltänyt tekemästä mitään. Vaikka teko olisi pienikin, niin annan hänelle myönteistä palautetta vaikka jälki ei minua miellyttäisikään. Kyse onkin enemmän siitä, että huomioi toista ihmistä, lopputuloksella ei siksi ole merkitystä. Vastuun kotitöistä pidän kuitenkin hyvin mielelläni itselläni. En halua asua sikolätissä.
Koskaan emme ole sopineet kotitöiden jakamisesta taikka muutenkaan siitä keskustelleet. Roolit jakautuivat automaattisesti yhteenmuuton jälkeen näin. Mutta nyt kun lapsia on paljon ja elämä välillä heittelee, luulisi aikuisen ihmisen ymmärtävän lukea tilanteita. Kyse on uitenkin pienistä, hetkittäisistä tilanteista. Mieheni kuitenkin painaa mieluummin oven kiinni selkänsä takana, kuin olisi mies vaimonsa rinnalla. Ei "me vastaan muut" vaan "minä vastaan sinä". Tältä minusta tuntuu. Kenties mieheni kokee asian erilailla. Ja varmasti hänen kokemansa poikkeaa omastani muutenkin. Tottakai minussakin on vikani.
päättänyt näin!
Et ole antanut ikinä pienintäkään sijaa miehellesi tehdä yhtään mitään. Ei hän edes uskalla! Sinun hirmuvaltasi alla.
-->Vaikka teko olisi pienikin, niin annan hänelle myönteistä palautetta vaikka jälki ei minua miellyttäisikään.
Niinkuin pikkulapselle? tapu tapu. Äiti on nyt vähän tyytymätön, mutta kiva kun yrität!
Koita nyt tajuta että SINUN PITÄÄ MUUTTUA.
Sinun pitää antaa muillekin diktatuurissasi hieman tilaa.
Et ole opettanut miestäsi hyvälle. Vaan olet alistanut hänet täysin valtaasi: mikään ei kelpaa (mikään ei ole riittäävän hyvin tehtyä) ja mitään ei saa tehdä (SINÄ olet se joka tekee! joka päättää).
Ja joka lauseessa huudat edelleen: MINÄ HALUAN tehdä KAIKKI kotityöt!
VASTUUN PIDÄN ITSELLÄNI.
Eihän sillä miehellä ole muuta vaihtehtoa kuin "painaa ovi kiinni selkänsä takana ja poistua".
Ok, hyväksyn mielipiteesi, että ongelma on minussa ja minun täytyy muuttua. Mutta miten? Mitä voin tehdä toisin? Usko pois, kaikkia keinoja on kokeiltu. Vielä kerran - en siis valita siitä, ettei mies tee kotitöitä. Valitan siitä, ettei mies huomioi työtaakkaani ja ymmärrä väsymystäni ja turhautumista. Saatika kunnioita työtäni sen vertaa, että jättäisi suurimmat sotkut tekemättä. Kyse on pienistä tilanteista joissa tarvitsen apua ja pyydän sitä. "Voitko pestä pojan" tai "Mun pää halkee, voisinko mennä tänään kuntosalille." Apua pyytäessäni olen viimeaikoina kuullut lähinnä kysymyksen, että luulenko olevani joku kuningatar.
En voi käsittää sitä, että vaikka mies olisi ollut koko päivän harrastuksissaan ja kavereidensa kanssa, niin kotiin tultuaan alle kymmenen minuutin hän menettää tyystin hermonsa lapsiin. Miksi minä en saa väsyä heidän kanssaan? Tätä kysyin juuri pari päivää sitten, ja arvaappa mikä oli vastaus:
KOSKA OLEN NAINEN!
Apua pyytäessäni saan osakseni agressiivisia raivokohtauksia. Kenties tyylini on liian vaativa ja toista alentava, en tiedä. Mutta sen tiedän, että se on seurausta turhautumisesta ja loppuun palamisesta. Olen kokeillut sitäkin, että en huomauta mistään mitään enkä pyydä lainkaan apua. Silloin tilanne paheni tähän pisteeseen, jossa olemme nyt.
Positiivista palautetta annan, vaikka sait sen kuulostamaan huonolta asialta, koska kaipaan sitä itsekin! "Kiitos rakas, kun autoit mua". Mitä siinä on pahaa? Juuri sitä minäkin kaipaan! Pieniä sanoja tai tekoja jotka osoittavat että työni tai tekoni ei ole itsestäänselvyys. Pientä huomaavaisuutta arkeen. Kyllä, se on juuri se mitä kaipaan!
Edelleen sanon, että mielelläni hoidan kotityöt itse. Mielestäni ne kuuluvat naiselle. Mutta jos tilanne vaatii, niin kyllä aikuisen miehen tulisi se mielestäni ymmärtää.
Ja tottakai mieskin aina jotain tekee. Lähinnä lasten kanssa touhuaa ja se onkin suurin apu mitä voisin saadakaan! Olisi kuitenkin niin mukava tuntea, että minulla ei ole hätää. Minulla on mies ja olemme tässä yhdessä. Etenkin kaikista mahdottomimpina aikajaksoina tai tilanteissa mies ei valitettavasti huomaa hätääni. Kun kolmen kuukauden valvomisen jälkeenkään (1-3 tunnin yöunet lasten takia) alkoi polttaa kynttilääni loppuun, olisi luullut miehen ymmärtävän mistä kenkä puristaa. Hän olisi joskun voinut sanoa, että nuku sinä tämä yö, minä valvon. Mutta arvaa ketä meillä otti päiväunet silloinkin? En ainakaan minä.
Tässä taas tuli lätistyä ja seliteltyä, mutta edelleen kysyn aivan vilpittömästi, että mitä teen väärin, tai ennen kaikkea, kuinka minun sitten pitäisi toimia?
--> luulenko olevani joku kuningatar.
Ongelma on se, että olet tosiaan ajatellut olevasi.
Sun pitää opetella luottamaan siihen mieheesi. Lähdet sinne kuntosalille ja jätät heidät keskenään pariksi tunniksi. Mikä siinä mättää? Sanot, että mies on mielellään lasten kanssa.
Mun sisko on ihan kuin sinä: mikään ei kelpaa, kukaan muu ei osaa tehdä yhtään mitään, kehenkään muuhun ei luoteta - ja sitten huudetaan naama punaisena, että aina mun pitää! Silti vaaditaan, että MINÄ teen kaikki kotityöt ja ne KUULUU mulle (silti inistään, kun mies ei auta!).
Sä leikit muuten marttyyria päälle.
Hommaa lapsenhoitaja parina iltana ja pidä lomaa. Luota porukkaan. Älä tee tupatarkastusta, älä marmata, älä moiti, älä kommentoi. Kiittäminenkin on sitä, että valta on sulla (ja olet tehnyt sen tupatarkastuksen kuten kunnon pomon kuuluu!).
Sovi miehen kanssa, että se on 1-2 iltaa lisäksi lasten kanssa kotona. Kotitöitähän sen ei tarvi tehdä sinä aikana, kun sähän HALUAT että ne kuuluu sulle. On vain lasten kanssa.
Saat siis sitä lepoa ja rauhaa.
Jos oikein väsynyt ole, niiin mene yöksi pois kotoa. Eka 1 yö (siskolle? äidilles? Ystävälle?) ja lepää. ETKÄ SOITA KOTIIN. Ne pärjää siellä loistavasti, vaikka et sä sitä millään uskokaan. ET TARKISTELE koko aikaa. Luota vähän muihinkin ihmisiin.
Ihan vilpittömästi: miten mies voisi tietää, että sen pitää just tänään se 5 minuuttia auttaa sua, kun aina yleensä sä kiellät sitä tekemästä yhtään mitään? Kotityöthän KUULUU sulle! Mistä hitosta pitäisi tietää juuri tänään klo 19.00 että Rouvaa pitää auttaa 3 minuuttia?
Opettele luottamaan muihin. Ja siihen luottamukseen kuuluu nimenomaan se, että annat muidenkin tehdä teillä kotona jotain! Ilman, että sä olet ylin työnjohtaja.
Yrittäkää jutella. Siis keskustelle. Ei siten, että sä komennat ja muiden pitäisi totella. Tai että sä pakotat ja muiden pitää alistua. Yritä opetella kuuntelemaan.
Sä kuvittelet, että "miehen pitäisi ymmärtää" tehdä sitä ja tätä: kun olet ensin itse 10 vuotta (vai montako?) KIELTÄNYT sitä tekemästä yhtään mitään. Miten se nyt yhtäkkiä voisi sitten tuosta noin vain alkaa tehdä jotain?
"Mutta arvaa ketä meillä otti päiväunet silloinkin?"
Tämä ajaa minut raivon partaalle, miksi KUKA-sana pitää raiskata KETÄ-sanalla?! Eihän se sovi tuohon ollenkaan!!
Mutta itse asiaan.
Kysyit että mitä sinun pitäisi tehdä. Suosittelen että varaat heti huomenna ajan terapeutilta, joko itsellesi tai parisuhdeterapeutin teille molemmille. Vai joko olette tuota kokeilleet, kun sanoit että "Usko pois, kaikkia keinoja on kokeiltu. "
En oikein ymmärrä mitä haluat mieheltä tai mikä on se juttu millä tämä teidän tilanteenne korjautuisi. Enkä usko että miehesikään tajuaa, et ehkä välttämättä itsekään tiedä mistä kenkä oikeasti puristaa. Muista kuitenkin ettet tee oletuksia miehen ajatustenlukukyvystä ja suutu, koska hän ei osaa lukea ajtuksistasi mikä sinua ottaa päähän.
Asiahan on loppupeleissä niin, että vain itseäsi voit muuttaa, mutta saatat mennä ojasta allikkoon jos et tiedä millainen olet ja millaiseksi haluat muuttua. Terapiassa saisit ehkä vastaukset näihin ja myös keinoja saavuttaa lopputulos. Tai jos et saa mitään näistä, niin saatpahan ainakin muutamia tunteja omaa aikaa jolloin voit jutella kaikista huolista ihmiselle joka kuuntelee sinua ja keskittyy siihen mitä sinulla on sanottavaa (jos miehesi ei tätä tee).
En jaksa ymmärtää kuinka tyhmä pitää olla ajaakseen itsensä tuollaiseen tilanteeseen, burn outin partaalle, jossa on liuta pikkulapsia, yksi iso pikkupoika, kaikki kotityöt ja palkkatyö. Miksi ihmeessä olet haalinut noin paljon vastuuta ja hommaa itsellesi? Pari lasta vähemmän (tai suurempi ikäero lasten välillä) olisi ehkä sopinut paremmin teidän tapaanne elää, kun tuo määrä pieniä lapsia näyttää tuottavan noin suurta ahdistusta ja onnettomuutta teille molemmille. Teet mitä vaan, niin lopeta tuo marttyyrin roolin vetäminen. Sitä ei jaksa kukaan.
Ei, ei, ei... Kun mies ei anna minulle omaa aikaa. Hän on mielellään lasten kanssa - kun minäkin olen kotona. Mutta siis touhuaa niiden kanssa tai menee vaikka uloskin, mutta ei kaikkien neljän kanssa. Korkeintaan kaksi vanhinta. Ja silloin kun hänelle sopii, pyynnöstäni ei takuulla.
Ihan varmasti lähtisin johonkin yöksi tai edes päiväksi jos se olisi mahdollista. Kyse ei ole minun luottamisestani vaan siitä, että mieheni ei suo sitä minulle. Siis ei kertakaikkiaan suostu vaikka kuinka pyydän pientä paussia edes silloin tällöin. Ja mies todellakin saa kotitöitä tehdä jos haluaa. En kuitenkaan vaadi sitä. Eikä hänkään;) Tässä vaiheessa täytyy varmaan sen verran valaista, että tulemme kulttuurista, jossa nainen perinteisesti hoitaa kotityöt. Ne eivät ole mieheltä kielletty, ei tietenkään, mutta usein miehet kokevat sen olevan "akkojen" puuhaa. Se että nainen hoitaa kotityöt on itsestäänselvyys. Ei kysymys tai neuvottelun paikka. Mies osallistuu siinä määrin missä haluaa. Jos haluaa. Suhteen alussa kuitenkin jo molemmat tietävät kenelle kotityöt kuuluvat. Niillä ei siis käydä valtataistelua.
Mutta siskostasi tuli yksi asia mieleen. Mieti onko hän ollut aina tuollainen? Kyse voi toki olla luonteestakin, mutta se on myös yksi loppuun palamisen oire. Tunne siitä, että täytyy tehdä itse kaikki tai muuten ei asiat onnistu.
Kiitos! Viestistäsi löytyi sisältöä joka antoi uusia näkövinkkeleitä!
kuin petaa.