Sydän on särkynyt. Ensin meni toivo, sitten katosi usko ja nyt ei ole enää rakkauttakaan.
Mies, jonka uskoin rakastavan minua, on mennyt. Uskoin hänen rakkauteensa yhtä vahvasti kuin hän sen minulle aikanaan näytti. Mutta, lopulta hän lähti lopullisesti ja vei sydämeni mennessään. Vei myös mennessään uskon kaikkeen hyvään, uskon rakkauteen.
Nyt elämän on täyttänyt tyhjyys. Minulla ei ole enää unelmia, ei sellaista elämää voi elää. Aluksi ajattelin, että tottakai pärjään ja tiedän, mitä teen lopulla elämälläni. Nyt on kuukausi hänen lähdöstään, eikä taistelutahtoa enää olen. On vain loputon ikävä ja tyhjyys.
Elämäni tuntuu siltä, ettei sillä ole tarkoitusta. Koska minulla ei ole enää unelmia, tuntuu etten jaksaisi tätä elämää enää elää. Se, mitä elämältä halusin, oli perhe. Ja nyt se jonka kanssa tämän halusin, on mennyt. Ikää on ja tajuan, että tuskin enää rakastun niin nopeasti että voisin lapsen saada. Lisäksi minulla on endometrioosia joka vaikeuttaa lasten saantia oleellisesti ja pahenee iän myötä.
Tuntuu, että elämäni on täysin merkityksetön. En edes tiedä, mitä haluaisin tehdä, koska mikään ei johda mihinkään.
Jos menen pyörälenkille, minne menen? Käyn lenkillä eikä se johda kuin takaisin ahdistavaan asuntoon. Ei se tuo perhettä, sitä ihmistä, jonka kanssa alkaa yhteiseen.
Kaikki on yhtä oravanpyörää ja ympyrää. Ei ole jatkumoa, ei elämää.
Rakkaus on aivan yliarvostettu juttu. Olen koko elämäni yrittänyt uskoa siihen ja hyvään. Mitään hyvää ei uskostani ole seurannut. Pelkästään surua ja onnettomuutta.
Voisiko joku kertoa, jolla ei ole lapsia, että miten sitä voi enää elää jos on menettänyt elämänsä rakkauden eikä ole lapsia? Omistanko elämäni koiralleni? Mitä sellaisesta elämästä on hyötyä? Miten hyväksyä se, ettei enää halua rakastua? Koska kaikki mitä halusi on mennyt.
Kaikki tuntui niin oikealta, niin hyvältä, niin loogiselta, niin luotettavalta. Hän oli se oikea. Elin 30 vuotta maan päällä miettien missä on se oikea. Pitääkö minun elää toiset 30 vuotta että ehkä voisin kohdata sen toisen oikean? Ehkä sitä ei tule koskaan.
En pyytänyt paljon elämältä. On kuin olisin alkupisteessä ja kaikki menneet vuodet olisivat olleet täysin turhia.
En kelpaa enää itselleni. Halveksun itseäni, etten saanut pidettyä häntä. Halveksun, etten ole saanut perhettä aikaan. Säälin itseäni että kuvittelin olevani niin ihana ja kiva että mies olisi halunnut minun kanssani koko elämän viettää. Miten tyhmä olinkaan kun siihen edes uskoin. Täydellinen idiootti!
Hän on mennyt ja perustaa perheen toisen kanssa. Eikä mitään muuta syyksi sanottu kuin että ollaan niin erilaisia, tämä ei toimi. Ja sitten oli hiljaista. Ei juttelua, ei mitään, ei halua antaa minun edes ymmärtää. Ollaan erilaisia? Minusta me oltiin tarpeeksi samanlaisia, ja ne erilaisuudet mitä minä löydän, oli vain kaunista persoonan ainutlaatuisuutta.
Miten ihmeessä nostan itseni tästä? Sanotaan, että elämä on lahja. Siltä se ei tunnu, sillä olen saanut kokea paljon surua. Mikä siinä elämässä on se lahja? Itse elämä? Mutta entä jos elämä on kurjaa eikä se tunnu hyvältä elää?
Haluaisin vain hänen lähelleen ja olla hiljaa siinä. Se oli mun koti.
Mies, jonka uskoin rakastavan minua, on mennyt. Uskoin hänen rakkauteensa yhtä vahvasti kuin hän sen minulle aikanaan näytti. Mutta, lopulta hän lähti lopullisesti ja vei sydämeni mennessään. Vei myös mennessään uskon kaikkeen hyvään, uskon rakkauteen.
Nyt elämän on täyttänyt tyhjyys. Minulla ei ole enää unelmia, ei sellaista elämää voi elää. Aluksi ajattelin, että tottakai pärjään ja tiedän, mitä teen lopulla elämälläni. Nyt on kuukausi hänen lähdöstään, eikä taistelutahtoa enää olen. On vain loputon ikävä ja tyhjyys.
Elämäni tuntuu siltä, ettei sillä ole tarkoitusta. Koska minulla ei ole enää unelmia, tuntuu etten jaksaisi tätä elämää enää elää. Se, mitä elämältä halusin, oli perhe. Ja nyt se jonka kanssa tämän halusin, on mennyt. Ikää on ja tajuan, että tuskin enää rakastun niin nopeasti että voisin lapsen saada. Lisäksi minulla on endometrioosia joka vaikeuttaa lasten saantia oleellisesti ja pahenee iän myötä.
Tuntuu, että elämäni on täysin merkityksetön. En edes tiedä, mitä haluaisin tehdä, koska mikään ei johda mihinkään.
Jos menen pyörälenkille, minne menen? Käyn lenkillä eikä se johda kuin takaisin ahdistavaan asuntoon. Ei se tuo perhettä, sitä ihmistä, jonka kanssa alkaa yhteiseen.
Kaikki on yhtä oravanpyörää ja ympyrää. Ei ole jatkumoa, ei elämää.
Rakkaus on aivan yliarvostettu juttu. Olen koko elämäni yrittänyt uskoa siihen ja hyvään. Mitään hyvää ei uskostani ole seurannut. Pelkästään surua ja onnettomuutta.
Voisiko joku kertoa, jolla ei ole lapsia, että miten sitä voi enää elää jos on menettänyt elämänsä rakkauden eikä ole lapsia? Omistanko elämäni koiralleni? Mitä sellaisesta elämästä on hyötyä? Miten hyväksyä se, ettei enää halua rakastua? Koska kaikki mitä halusi on mennyt.
Kaikki tuntui niin oikealta, niin hyvältä, niin loogiselta, niin luotettavalta. Hän oli se oikea. Elin 30 vuotta maan päällä miettien missä on se oikea. Pitääkö minun elää toiset 30 vuotta että ehkä voisin kohdata sen toisen oikean? Ehkä sitä ei tule koskaan.
En pyytänyt paljon elämältä. On kuin olisin alkupisteessä ja kaikki menneet vuodet olisivat olleet täysin turhia.
En kelpaa enää itselleni. Halveksun itseäni, etten saanut pidettyä häntä. Halveksun, etten ole saanut perhettä aikaan. Säälin itseäni että kuvittelin olevani niin ihana ja kiva että mies olisi halunnut minun kanssani koko elämän viettää. Miten tyhmä olinkaan kun siihen edes uskoin. Täydellinen idiootti!
Hän on mennyt ja perustaa perheen toisen kanssa. Eikä mitään muuta syyksi sanottu kuin että ollaan niin erilaisia, tämä ei toimi. Ja sitten oli hiljaista. Ei juttelua, ei mitään, ei halua antaa minun edes ymmärtää. Ollaan erilaisia? Minusta me oltiin tarpeeksi samanlaisia, ja ne erilaisuudet mitä minä löydän, oli vain kaunista persoonan ainutlaatuisuutta.
Miten ihmeessä nostan itseni tästä? Sanotaan, että elämä on lahja. Siltä se ei tunnu, sillä olen saanut kokea paljon surua. Mikä siinä elämässä on se lahja? Itse elämä? Mutta entä jos elämä on kurjaa eikä se tunnu hyvältä elää?
Haluaisin vain hänen lähelleen ja olla hiljaa siinä. Se oli mun koti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itku tuli, kaunis kirjoitus.. Mulla sama tilanne. En jaksa uskoa enää mihinkään, mulla ei ole enää "tarkoitusta"; mies, johon uskoin ja jota rakastin enemmän kuin omaa elämääni, on lähtenyt. En jaksa uskoa, että tulee se päivä, jolloin katson jotakuta toista silmiin ja haluan olla siinä. En halua aloittaa uudelleen alusta seurustelua, sitä oravanpyörää. Liian raskasta, liian vaikeaa.. En usko, että mulle tulee sitä päivää, jolloin aattelen, että on ihanaa olla sinkku ja kattella uusia miehiä.
Mulle oli vain se yksi, joka meni ja lähti.
Voimia sinulle. Aloin itkeä, kun luin viimeisen lauseesi. Niin kauniisti sanottu :(
Kuulehan, elämässä on paljon muutakin kuin joku mies. Ajatteles, monet ihmiset ovat yksin koko elämänsä ja eivät ole koskaan edes löytäneet ketään. Syynä tähän saattaa olla mikä vain, esimerkiksi jokin sairaus. Tai vammaisuus voi joskus olla vaikea este parisuhteen muodostamiselle (ei toki sekään välttämättä este parisuhteen muodostumiselle, riippuu ihan olosuhteista). Monet vanhukset elävät yksin vuodesta toiseen, kuten esimerkiksi tämän päivän Hesarissa vanhus kertoi eläneensä vankina kodissaan pari vuotta.
Ihminen voi joutua elämään monesta syystä yksin joko omasta tahdostaan tai siitä huolimatta. Sinä olet sentään kai terve ihminen, jolla on mahdollisuus mennä ulos katselemaan luontoa ja maailmaa. Voit matkustella ja kuljeskella koiran kanssa ulkona. Sinulla on silmät, joilla voit katsella ja ihailla luontoa ja korvat, joilla kuunnella kaunista musiikkia. Voi kuule, elämä on monimuotoista ja ihanaa, kuinka se muka voisi keskeytyä vain siitä, että yksi mies jätti. Kanavoi elämäsi vaikka toisten ihmisten auttamiseen, vanhukset tarvitsevat vanhainkodeissa ulkoluttajia kun eivät pääse vuosiin ulos. mene iltakouluun ja tapaa vanhoja ystäviäsi. Älä jä märehtimään surkeuttasi neljän seinän sisään. Olet terve ja nuori vielä, iloitse siitä.
Ei elämää voi elää vain ja ainoastaan jonkun toisen ihmisen kautta. Elä elämääsi täysillä ja unohda nuo uskomukset, että elämä on elämisen arvoista vain, jos siinä on parisuhde. Iloitse siitä, että sait ainakin kerran kokea rakkauden, vaikka se nyttemmin on jo ohi. Jotkut eivät koe koskaan rakkautta. Toista ihmistä ei voi omistaa.
Ihmiset ovat myös lapsettomia, kuka mistäkin syystä. maailmassa on miljardeja lapsia, jotka tarvitsevat apua. Ryhdy kummiksi jollekin köyhälle lapselle.
Olet vielä nuori ja elämälläsi on varmasti tarkoitus. Ei yksi rakkauden menetys sinua kaada vaan vahvistaa tulevaa varten. Elämällä on sinulle vielä paljon tarjottavaa. Tällä hetkellä suret rakkautta jonka menetit, se on luonnollista ihmisen kasvamista. Masennuskin kuuluu tilanteessasi asiaan. Katso eteenpäin, päivä päivältä näet valoisammin ja joskus myöhemmin huomaat, että sinä nousit ja ymmärrät enemmän niitä, joille on käynyt samoin.
Olen 2x joutunut jätetyksi. Kummallakin kerralla olen ollut niiiiin syvästi rakastunut.
Se on vaan sellainen juttu, että kyllä näistä selvitään, jos vain tahtoa riittää.
Ei ole pakko antaa tunteidensa hallita koko elämäänsä. Minuun on sattunut ihan
tajuttomasti, mutta olisi sattunut vieläkin enemmän, jos olisin 'antanut' itseni piehtaroida ikävässä ja säälissä 24/7.
Kaikkea hyvää Sinulle. Olet syvästi tunteva ja varmasti rakastettava ihminen.
Ei elämä tähän lopu, eihän? Miksi antaa toisen ihmisen hallita omaa elämää.
Ihmisiä tulee ja menee. Toivottavasti joku pysähtyy jossain vaiheessa kohdalle, pysyvästi.