Lueskelin näitä viestejä ja minua alkoi mietityttää, miksi ihmiset yleensä eroavat ja mitä "rittävä syy eroamiselle" edes tarkoittaa.
Absoluuttisesti riittävästä syystäkin voitaneen puhua, kun suhteessa eläminen aiheuttaa selvää vahinkoa asianomaisille - toiselle tai molemmille puolisoille tai lapsille. Tähän voi johtaa esim. alkoholin ym. päihteiden väärinkäyttö ja mielenterveysongelmat.
Monesti eron syyksi ilmoitetaan kuitenkin esim. seksin riittämättömyys tai niinkin epämääräinen asia kuin "rakkauden katoaminen". Vaihtuuko tässä tapauksessa "riittävän syyn" määritelmä aikaisemmin mainittuun verrattuna?
Nyt en halua kuulostaa vanhanaikaiselta, koska yritän käsitellä asiaa filosofisesti.
Velvoittaako avioliitto oikeastaan mihinkään? Miksi naimisiin ylipäätään mennään, kun myöhemmin erotaan vain siksi, että "nyt ei vaan tunnu siltä". Missä kulkee yksilön mielihalujen oikeutuksen ja moraalisten velvoitteen raja?
Haluan nyt vielä muistuttaa, etten ole saarnaamassa minkään asian puolesta tai vastaan, jotta lukija ei kilahtaisi moraali-sanasta. Puhun nyt filosofisissa termeissä.
Ymmärrän, että jokainen avio- tai muu ero on oma tarinansa, jossa on niin monta tekijää ja vaikutinta, että on mahdotonta soveltaa mitään kaavaa, joka näyttäisin syiden "riittävyyttä" eroon. Mietin vaan, että olisiko jotain ajattelun työkaluja, joita voisi käyttää käsitellessään omaa tilannetta ja suhdettaan löytääkseen kaikille parhaan ratkaisun mahdollisiin perheongelmiin. Kannattaa varmaan lukea jotain asiaa koskevaa kirjallisuutta.
Absoluuttisesti riittävästä syystäkin voitaneen puhua, kun suhteessa eläminen aiheuttaa selvää vahinkoa asianomaisille - toiselle tai molemmille puolisoille tai lapsille. Tähän voi johtaa esim. alkoholin ym. päihteiden väärinkäyttö ja mielenterveysongelmat.
Monesti eron syyksi ilmoitetaan kuitenkin esim. seksin riittämättömyys tai niinkin epämääräinen asia kuin "rakkauden katoaminen". Vaihtuuko tässä tapauksessa "riittävän syyn" määritelmä aikaisemmin mainittuun verrattuna?
Nyt en halua kuulostaa vanhanaikaiselta, koska yritän käsitellä asiaa filosofisesti.
Velvoittaako avioliitto oikeastaan mihinkään? Miksi naimisiin ylipäätään mennään, kun myöhemmin erotaan vain siksi, että "nyt ei vaan tunnu siltä". Missä kulkee yksilön mielihalujen oikeutuksen ja moraalisten velvoitteen raja?
Haluan nyt vielä muistuttaa, etten ole saarnaamassa minkään asian puolesta tai vastaan, jotta lukija ei kilahtaisi moraali-sanasta. Puhun nyt filosofisissa termeissä.
Ymmärrän, että jokainen avio- tai muu ero on oma tarinansa, jossa on niin monta tekijää ja vaikutinta, että on mahdotonta soveltaa mitään kaavaa, joka näyttäisin syiden "riittävyyttä" eroon. Mietin vaan, että olisiko jotain ajattelun työkaluja, joita voisi käyttää käsitellessään omaa tilannetta ja suhdettaan löytääkseen kaikille parhaan ratkaisun mahdollisiin perheongelmiin. Kannattaa varmaan lukea jotain asiaa koskevaa kirjallisuutta.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Minusta asiaan vaikuttaa suuresti se laitetaanko ero vireille yhteisellä päätöksellä vai vain toisen yksipuolisella ilmoituksella. Jos ero on yhteinen päätös niin on selvää että kun kumpikin toteaa että liitto ei ole enää tyydyttävä eikä kummallakaan ole enää halua välien korjaamiseen, ero on selkeä asia. Ei avioliitto velvoita kituuttamaan yhdessä jos kumpikaan ei sitä enää halua.
Mutta jos vain toinen tuntee että liitto ei ole kunnossa, on mielestäni hänellä moraalinen velvollisuus toisen niin pyytäessä tehdä vielä kaikkensa suhteen korjaamiseksi. Ja nimenomaan niin että hän on todella mukana eikä tule vaikka avioliittoneuvontaan vain että saadaan sekin asia pois päiväjärjestyksestä.
toisten tunteita ei nykyisin enää oteta ollenkaan huomioon. minä ite vaan. ei haluta ratkaista ongelmia. lähdetään vaan karkuun.
Jos olet onneton suhteessa syystä tai toisesta eikä tilanteeseen saada muutosta yhdessä aikaan pitkän yrittämisenkään jälkeen, on loppukädessä omankin mielenterveyden kannalta järkevää erota.
entä sen toisen osapuolen. eikö se aiheuta hänellekkin ahdistusta?
Avioliittoa solmiessaan osapuolilla on oma käsityksensä siitä, millainen liiton pitää olla. Kun epäkohtia alkaa olla niin paljon, että hyvät puolet eivät pysty niitä korvaamaan, ei ole mitään syytä olla eroamatta.
Jos ostat talon, jossa asut tyytyväisenä muutaman vuoden, mutta sitten alkaa tympiä naapuristo, vuotava katto ja ahdas tunnelma, et kai jää taloon asumaan vanhojen hyvien aikojen kunniaksi tai moraalisyistä? Ei avioliittokaan ole paperia kummempi asia, vaikka sen purkaminen onkin usein pitkä ja hankala prosessi.
"Rakkaus" on ihan kiva juttu, mutta elinikäisen sopimuksen perustaksi aika häilyväinen ja arvaamaton tunne. Rakkauden huuma voi loppua hyvinkin nopeasti suuremmitta ongelmitta, mutta kun kumppanuus loppuu, ei bisnestä enää kannata jatkaa.
näinkö on? lapset maksaa siitä kalliin hinnan.
Hyvä vanhempi on lapsille hyvä myös eron jälkeen. Eli kun lapset tapaavat vaikka äidille jäädessään myös isää säännöllisesti, säilyy lasten mieli hyvänä. Kärsivät enemmän vanhempien huonoista väleistä. Ero siis lapsillekin helpotus.
eikö se aiheuta juurettomuutta ja vieraantumista. ei olla arjessa mukana.
Etkö osaa lukea vai etkö muuten vain ymmärrä?
--- Kun epäkohtia alkaa olla niin paljon, että hyvät puolet eivät pysty niitä korvaamaan, ei ole mitään syytä olla eroamatta. ---
Jos jokin asia on niin pahasti, että ero on lapsille parempi kuin vanhempien avioliiton jatkaminen, ero on tietysti se fiksu vaihtoehto. Kukin miettii sitten omalta kohdaltaan, missä se raja kulkee ja mikä mitäkin asiaa kompensoi.
jos toinen vanhemmista ei rakasta toista. Pitäiskö vaan hampaat irvessä näytellä rakastamista? Ei sellaista lapsi vaadi vaan se toinen vanhempi joka syystä tai toisesta ei halua erota. Lapsi huomaa näyttelemisen.
Rakkaudettomuus on pahinta. Tai sääli/viha/inho/tyytymättömyys/halveksunta/arvostelu/tuomitseminen/nimittely.. kumppania kohtaan.
Myös lapselle on vaikea osoittaa rakkautta, jos kroonisesti sihisee kiukusta, raivoaa ja hermot ovat kireällä puolison takia. Ei hyvä. Myöskään masentunut (tai muuten mielenterveysongelmainen) puoliso ei ole hyvä, etenkään jos häntä ei saa hoitoon. Ero on parempi, vaikkakin monet jäävät roikkumaan ja repeämään liittoon. Erotaan vasta sitten kun kaikkien elämä on täysin levällään, sekaisin . Usein näissä tapauksissa eron jälkeinen elämä on yhä yhtä helvettiä ja riitelyä - kunnes vuosien päästä vähän tajutaan päästää irti.
näin. Lapselle on turha näytellä iloisen ja onnellisen aikuisen roolia. Aikuisten pitäisi muistella lapsuuttaan - omaa "sisäistä lastaan". Ellei muista lapsuudestaan mitään, sitten pitäisi miettiä miksi: oliko "pumpulilapsi", jota varjeltiin/suojeltiin kaikelta vai "kieltojen lapsi", jota kiellettiin osoittamasta tunteita (negatiivisia tai /ja positiivisia), kiellettiin kysymästä mistään (etenkään "vääristä" asioista), joka ei saanut koskaan kyseenalaistaa yhtään mitään. Vanhemmat määräsivät miten pitää ajatella/tuntea/tehdä "oikein". Näistä kummastakin kasvatustyylistä tulee aikuisia, jotka eivät tunne itseään ja siksi voivat hyvin kuvitella, että äidin ja isän roolista suoriudutaan, sitä näytellään.
Tuntekaa itsenne, olkaa aitoja. Olkaa yhdessä, jos nautitte toistenne seurasta, molemmat. Jos toinen tuntuu murheenkryyniltä, erotkaa.
mulle kävi. En vaan nähnyt metsää puilta, vaikka elämä oli yhtä huutamista ja karjumista. Mukavia hetkiä oli vain satunnaisesti, aina vaan vähemmän. Lapset käskivät erota, minä vetkuttelin aina vaan. Toivoin, että kyllä se siitä rauhoittuu. Ei rauhoittunut ja lopulta lähti koko roska alta. Nyt sitten kerätään elämän sirpaleita, paikkaillaan mielen siruja ja yritetään luottaa, että tästä vielä selvitään. Kyllä tästä vielä hyvä tulee...
Voihan se tietysti olla jollekin tarpeeksi paha. Mutta mitähän siinä vihkivalassa mahdettiinkaan oikeasti sanoa "Tahdotko.." - ei suinkaan että rakastatko kunnes kuolema erottaa. Tarkoittaako pelkkä rakkauden puuttuminen vanhempien väliltä tosiaan sitä, että lapselle on parempi, jos vanhemmat eroaa. Eri asia onkin sitten, jos ei yrityksistä huolimatta vaan löydy yhteistä säveltä, vaan arki on muutenkin kireää. Eihän rakkauden puuttuminen automaattisesti tarkoita sitä, etteikö kaksi aikuista voisi olla hyvissä, toisiaan kunnioittavissa ja arvostavissa väleissä keskenään.
Enkä tosiaan tarkoita, että ihmisten olisi vaan pysyttävä sanojensa takana. Asioissa vaan on usein paljon enemmän värejä ja sävyjä, kuin ne musta ja valkoinen - joko tai. Kukin sitten päättäköön itse oman tilanteensa mukaan haluaako elää ns. kulissielämää. Jossain päin maailmaahan avioliitot järjestetään ja sovitaan jo lapsina. Ehkä onkin niin, että rakkausavioliitto on aivan yliarvostettua, jos ainoa syy pysyä naimisissa on rakkauden tunteen kestäminen.
Pitkissä liitoissa intohimo ja rakkaus tahtovat väljähtyä, jos ei niitä uusin virikkein pidä yllä, jota mielenkiinto säilyy. Myöhemmällä iällä voi hellittely ja läheisyys riittää, vaikka rakkaus loppuisikin. Se on tietysti ihan tapauskohtaista eli yhdelle riittää, toisella ei.
Itse kyllä sitouduin koko elämäksi, mutta kun aviomies ei, niin jäljelle ei jäänyt kuin suuri yksinäisyys ja kulissiavioliitto.
hellittelyä ja läheisyyttä, jos rakkaus loppuu..? Itse ymmärrän asian niin, että pitkässä liitossa nimenomaan intohimo kenties jäähtyy, sen tilalle tulee hellittelyä ja kivaa läheisyyttä. Jos rakkaus loppuu, miten voit hellitellä toista? Ei oikein toimi minun päässäni ajatuksena, että ilman rakkauden tunnetta tuntisin halua hellittelyyn...
Eikö avioliitto ole tahdon asia? Miten yli 50 vuotta naimisissa olleet parit ylläpitävät rakkauttaan?
ainakaan halunnut olla miehelle kakkonen,vaikka olin ykkönen.
Mies vietti vapaa-ajat toisen naisen luona,jopa matkusteli,ei kiinnostanut mikään kanssani.
Avioliittoa kesti 30 vuotta,mutta erosin sillä en halunnut olla muu kuin kunnioitettu aviovaimo,koska sain huonoa kohtelua,erosin.
on todellakin tahdon asia. Sekä myös tunteen (rakkaus) ja järjen asia. Kun järki ja/tai tunne loppuu, loppuu samalla tahtominenkin. Ei välttämättä hetkessä, vaan pikkuhiljakseen.
..sillä tavalla, ettei pysyvä suhde ole oikestaan luonnollista. Monet parit pysyvät yhdessä, koska laki tai muut tahot sitä vaativat. Kun ihminen rakastuu, hän kokee, ettei hänessä ole lainkaan vihaa. Mutta, kun rakkaus saavuttaa huippunsa, mieli siirtyy vihaan. Tämän asian ei pitäsi olla riippuvainen mistään laista: jos rakastan sinua nyt, ei tarkoita, että rakastaisin joskus tulevaisuudessa.
useimmat parit ovat yhdessä tavan vuoksi. Ei vihata eikä rakasteta. On vain kiva, että "joku" on lähellä. Tutkimusten mukaan tällaiset liitot kestävät pisimpään. Ainakin siihen asti, kunnes toinen löytää rakkauden tai intohimon. Joko ihmisen, esineen, harrastuksen, elämäntavan -mitä tahansa - jota intohimoitsee tai rakastaa...
Moni ei koskaan löydä mitään muuta sisältöä elämäänsä kuin puolisonsa "jokun", jonka kanssa on parempi olla kuin yksin. Tosin etenkin naiset löytävät monesti itsensä 1. kertaa 40-50 vuotiaina - ja se saattaa horjuttaa "joku"- liittoa aina eroon asti.
Nimimerkistäsi päätellen olet nainen ja silti luulet, että vain naiset kohtaavat nämä ikäkriisit? Oletko elänyt ollenkaan?
Sekä miehillä että naisilla on ikä-ym kriisinsä, tottakai.
Tuossa kirjoituksessani en puhunut kriiseistä ollenkaan. Pohdiskelin vain sitkeän :) "joku-liiton" jatkumista (tai päättymistä). Jos nainen puurtaa ja palvelee toisia (mies lapset) vuosikaudet ja sitten huomaa, että hänelläkin on oma elämä, niin sehän on hyvä asia! Kriisi se saattaa olla puolisolleen, joka ei liioin myöskään rakasta vaimoaan, mutta jonka mielestä on kiva, että lähellä on "joku". Oli siis kysymys naisen itsenäistymisprosessista - ei kriisistä sinänsä.
Jos tasa-arvosta puhutaan.. niin oletko kuullut yhdestäkään aviomiehestä, joka on elänyt perheelleen ikävuodet 20-40 ja sitten huomaakin, että jukra - minullakin on oma elämä? Ja alkaa tehdä kaikkea sellaista mitä ei ole ikinä ennen ehtinyt tai uskaltanut - kuten rata-autoilu, uuden kielen opiskelu, laskuvarjohyppy, maraton juoksu, ... tms? Itse olen törmännyt yhteen mieheen, joka on 45v aloittanut tuon maratonin juoksemisen - mutta hänkään ei ole omistautunut perheelleen 20v elämästään.
Todella loistava teksti. Tuollainen joku vaan-liitto voi jopa sairastuttaa toisen. Esim. masennukseen.
Rakkauden loppuminen tai kyllästyminen ei ole mikään syy purkaa avioliittoa...toisaalta ei ole mitään syytä mennä naimisiin, jos ei halua siinä loppuelämäänsä viettää. Tätä tulisi ajatella jo liittoa suunnitellessa. Kukin kohdallaan voisi miettiä, olenko valmis olemaan tämän ihmisen kanssa sittenkin, kun tulee vastoinkäymisiä; puutetta, kurjuutta,sairautta, kun puoliso passivoituu, lihoo, halvaantuu tms.
Harva meistä säilyy ikinuorena ja teräkunnossa hautaan asti, mutta jokaisella pitäisi olla joku jonka viereen käydä nukkumaan tai jota pidellä kädestä. Ne jotka eroavat vain "kasvoimme erillemme"-tms syystä joutuvat jokatapauksessa pysähtymään jonkun ihmisen kanssa ja toteamaan että tämän ihmisen kanssa haluan olla, en jaksa enää etsiä.
Seurustelin itse vuosikausia toivoen avioliittoa ja sinä aikana huomasin, mikä valtava ero on alkuhuuman ja päätökseen perustuvan rakastamisen välillä. Mies ihmetteli vain ettei tämä oikein enää ole sellaista kuin alussa ja antoi kosintaani rukkaset. Niinpä hän mieluummin tukeutui kaljatölkkiensä ja baariensa hellään huomaan ja teki lopullisen valinnan meidän molempien puolesta. Hän tietää sen, että hän olisi minun mieheni, mutta alkoholin kanssa ei voi ruveta kilpailemaan.
Katsokaa netistä hakusanalla "limerenssi". Liittyy aiheeseen ja on mielenkiintoista luettavaa.
Mielenkiintoisia artikkeleita. Kannattaa lukea.
Limerenssin seurannaisilmiöitä ovat depressio, epävarmuus ja sosiaalisten suhteiden vaikeutuminen. Limerentit henkilöt käyttävät olotilaansa kuvatessaan useammin sanaa depressio kuin rakastuminen. Tunteet ovat liian ristiriitaisia.
Aika masentunut kirjoitus. Tai ei oikeastaan: osoitus siitä, että niin monet todella ovat "joku"-liitoissa (joita pohdin toisissa viesteissäni) ja vielä useammat haluisivat joku-liittoihin. Niissä ei ole rakkautta koskaan ollutkaan. Vain halua elää "jonkun " kanssa: siksi ne kestävät normaalia rakkausliittoa pidempään. Mutta nekin päättyvät, kun jompikumpi löytää rakkauden - eikä sen suinkaan tarvitse olla toinen ihminen.
Mielestäni avioliittoon voi sitoutua loppuelämäksi, kun molemmat osapuolet tunnustavat ja tiedostavat avioliittosopimuksen ehdot, hyväksyvät ne ja noudattavat niitä. En hyväksy yksipuolista "kasvoimme erilleen", "rakastuin toiseen", "kyllästyin elämääni" -tyyppisiä erosyitä. Ihmisillä on heikkouksia, mutta eikö edes jotain rajoja ole asetettava? Mielestäni ei ole hyväksyttävää olla niin omien tunteiden ja mielihalujen vietävissä, että siitä joutuu kärsimään koko perhe.
Jos toinen pettää, loukkaa tai muuten osoittaa piittaamattomuutta toisesta esim. juomalla liikaa, se on riittävä syy eroon. Mutta tunteisiin perustuvat itsestään johtuvat syyt eli kun vaan tuntuu siltä, ettei enää huvittais olla yhdessä eivät ole hyväksyttäviä.
Naimisiin mennessään on mielestäni sitouduttava tekemään kaiken voitavansa rakkauden, arvostuksen, ystävyyden - ihan minkä vaan säilyttämiseksi, jotta kumppanuus säilyisi. Oma onnensa - toisen ihmisen kanssa - on täysin tahdonalainen asia, kun molemmilta löytyy tahtoa kunnioittaa tehtyä sopimusta.
juopottelu, uskottomuus , väkivalta. myös henkinen ja narsismi siis luonnehäiriö.
sitte tulee vakava henkinen sairaus jota ei voi kunnolla hoitaa.
Muut syyt joita voi koittaa hoitaa, eivät ole riittäviä syitä, jollei edes yritetä hoitaa.
Sitte tietty jos kaikki keinot on yritetty, eikä mitään syytä jatkaa niin ero on paras.