Pahimmasta päästä...

Suku on pahin ainakin meikäläisen, mustan lampaan, kannalta. Nyt nämä tunteet on kärjistynyt entisestään jopa vanhempien suhteen. Edesmennyt veli osasi kaivaa samalla aikaa omaa hautaansa kun veti mattoa jalkojeni alta. Minusta tuli lähes huutolainen, nyt voin vain kelata juttuja siitä miten vähäisetkin sukulaiset kaikkosivat ympäriltäni. Olen raitis, tavallinen, hieman yksinäisyyteen vetäytyvä, kaikessa epäonnistuva kuitenkin yritteliäs, masennuksesta kärsivä, lannistettu, yksinäinen kaveri. Tulen kaikkien kanssa toimeen ja olen yleensä ottaen hyvin ihmisten kanssa. En vain käsitä miksi minun pitää olla kaiken aikaa kyykyssä. Oikeastaan lopetin sen joku vuosi sitten. Ajattelin, että jos yli nelikymmpisenä en tee alistumisestani loppua saan tehdä sitä lopun ikäni. Kapinamieli sai alkunsa, kun huomasin että niin vanhempieni kuin sukulaisten kanssa ei tule toimeen millään. Pitkään on sisuksissani vellonut paha olo, terveydentilani on heikentynyt ja päässä pyörii niin "isäni kuin veljeni" levittämät jutut. Olen ruvennut välttelemään sukulaisia ja tuttuja. En välitä mitä ne päässään jauhaa, mut pahaa ne tekee. Kyllä sukunsa mustana lampaana ei ole ainakaan helppoa. Ja turkin väristä ei pääse ikinä. Siihen kai on sopeuduttava tai muutettava vieraalle paikkakunnalle tai peräti vieraalle maalle.