Siitä on jo reilu puolitoista vuotta, kun hän heitti minut elämästään kuin tehtävänsä tehneen tiskirätin.
Sen jälkeen en ole iloa kokenut, en hymyillyt sydmestäni, en odottanut huomista. Monta kertaa olen aamulla vetänyt peiton päälleni ja ollut hiljaa ajattelematta mitään. Kuin on oikein hiljaa ja paikallaan, niin migreeninkin sietää läpi. Sydänsuruun ei oikein sekään auta. Olen joutnut terapiaan ja lääkkeille. Pahin on jo toivottavasti takana.
En tiedä, mistä löydän elämänilon takaisin. Mikään ei ole innostanut enää sen jälkeen. Välistä tuntuu kuin minusta olisin addiktoitunut suruun. Tämä on todellakin ollut bad trip.
En enää halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen vain sen verran, että saan välttämättömät asiat tehtyä. Olin hiljan tilaisuudessa, jossa oli viehättäviä naisia, mutta kun sellainen lähestyi, niin ainoa asia joka tuli mieleeni, oli se, että olen hänestä niin vastenmielinen, että hänen täytyy näytellä urheasti. Niinpä keskityin sitten juomaan hiljaisessa nurkassa. Olen isäni poika, samoista geeneistä rakennettu ja halveksin omaa isääni.
Olen oikeasti vähän ongelmissa, kun en tiedä, mistä enää iloa pystyisin kokemaan. Terapia ei oikeastaan ratkaise mitään ja lääkkeet vain vievät seuraavaan päivään. En voi sille mitään, että ajattelen elämän olevan aikamoinen kupla. Sen suuri arvo on ihan täysi illuusio, pelkkää subjektiivisuutta.
Ja mitä tahansa sinä vastaat, niin mitkään sanat eivät ole auttaneet. Totuutta on vaikea muuttaa. Uskotella itselleen jotain keinotekoista on liki mahdotonta.
Itsesäälillistä? Ongelma on se, etten tunne enää mitään. Olen aivan turta. En ole enää mikään teini. Olen keski-ikäinen mies ilman mitään arvoa. Takana loistava tulevaisuus.
Minä rakastin häntä. Tein parhaani hänen eteensä ja hänen vuokseen. Ja kun hän sai mitä halusi, hän hylkäsi minut elämästään kuin haisevan tiskirätin. En edes edellyttänyt häneltä vastarakkautta. Luulin ansainneeni ystävyyden, mutta olin niin väärässä kuin voi olla. Minun parhaani, arvoikkaimpani ei ollut minkään arvoista. Mitä minä kuvittelinkaan.
Mun lienee parasta lähteä käymään Alkossa. Tämä tuntuu olevan taas sellainen päivä.
Kun sinä torjut elämästäsi jonkun, kerro hänelle edes syy, rehellisesti. Hän kirjoitti jotain, mutta vain tyhjiä sanoja. Kerro sinä totuus, koska se ei pala tulessakaan.
Sen jälkeen en ole iloa kokenut, en hymyillyt sydmestäni, en odottanut huomista. Monta kertaa olen aamulla vetänyt peiton päälleni ja ollut hiljaa ajattelematta mitään. Kuin on oikein hiljaa ja paikallaan, niin migreeninkin sietää läpi. Sydänsuruun ei oikein sekään auta. Olen joutnut terapiaan ja lääkkeille. Pahin on jo toivottavasti takana.
En tiedä, mistä löydän elämänilon takaisin. Mikään ei ole innostanut enää sen jälkeen. Välistä tuntuu kuin minusta olisin addiktoitunut suruun. Tämä on todellakin ollut bad trip.
En enää halua olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen vain sen verran, että saan välttämättömät asiat tehtyä. Olin hiljan tilaisuudessa, jossa oli viehättäviä naisia, mutta kun sellainen lähestyi, niin ainoa asia joka tuli mieleeni, oli se, että olen hänestä niin vastenmielinen, että hänen täytyy näytellä urheasti. Niinpä keskityin sitten juomaan hiljaisessa nurkassa. Olen isäni poika, samoista geeneistä rakennettu ja halveksin omaa isääni.
Olen oikeasti vähän ongelmissa, kun en tiedä, mistä enää iloa pystyisin kokemaan. Terapia ei oikeastaan ratkaise mitään ja lääkkeet vain vievät seuraavaan päivään. En voi sille mitään, että ajattelen elämän olevan aikamoinen kupla. Sen suuri arvo on ihan täysi illuusio, pelkkää subjektiivisuutta.
Ja mitä tahansa sinä vastaat, niin mitkään sanat eivät ole auttaneet. Totuutta on vaikea muuttaa. Uskotella itselleen jotain keinotekoista on liki mahdotonta.
Itsesäälillistä? Ongelma on se, etten tunne enää mitään. Olen aivan turta. En ole enää mikään teini. Olen keski-ikäinen mies ilman mitään arvoa. Takana loistava tulevaisuus.
Minä rakastin häntä. Tein parhaani hänen eteensä ja hänen vuokseen. Ja kun hän sai mitä halusi, hän hylkäsi minut elämästään kuin haisevan tiskirätin. En edes edellyttänyt häneltä vastarakkautta. Luulin ansainneeni ystävyyden, mutta olin niin väärässä kuin voi olla. Minun parhaani, arvoikkaimpani ei ollut minkään arvoista. Mitä minä kuvittelinkaan.
Mun lienee parasta lähteä käymään Alkossa. Tämä tuntuu olevan taas sellainen päivä.
Kun sinä torjut elämästäsi jonkun, kerro hänelle edes syy, rehellisesti. Hän kirjoitti jotain, mutta vain tyhjiä sanoja. Kerro sinä totuus, koska se ei pala tulessakaan.
Vastaukset 55
Vanhimmat
luulin ettet välittänyt ja siksi häivyin...jotta olisi helpompi kestää tää ikävä ja suru...erehdyin!
, mut ohi meni, koska hänen ei ole tarvinnut luulla. Hän tietää.
Mutta vastaamattomuutesi teki minusta epäilevän ja arvelin etten merkinnyt yhtä paljon sinulle kuin sinä minulle! Ja se viim. mahd. nähdä ennen lähtöäni...olisit vaan tullut. Joskus on siirrettävä työ taka-alalle vaikka kuinka joudut ohjenuoria ohjailemaan...
Pelkään täällä...pelkään ihan tosissani...haluan sinun luokse. Pääsenkö? En tiedä.
Kuulehan päivänsäde kultainen. Sinulla on nyt väärä menninkäinen käsissäsi. Minun päivänsäteeni tiesi tunteeni aivan precis satatarkasti ennen kuin hänen piti lentää valoon pimeydestäni. Hänellä ei ollut minkäänlaista epäselvyyttä tunteitteni suhteen. Mun päivänsäde koki minut ahdistavana. Kas, olen iso, rujo ja ryppyinen menninkäinen, eilispäivän uutinen.
sanoa sinulle, että tiedän todellakin tuntemuksesi - minutkin on elämä turruttanut ja saanut tuntemaan arvottomaksi. Ja isäni poika olen minäkin ja täynnä tukahdutettua halveksuntaa häntä kohtaan...
http://www.youtube.com/watch?v=8CLO59_IJng
Olen vähän samanlaisesa tilanteessa, heitetty pois. Minut on nämä kolme vuotta pitänyt pakolla pystyssä kolme aktiivista lasta, jotka takertuivat eron myötä perheen ainoaan aikuiseen, minuun.
Tiedät epäilemättä, miltä tuntuu ihmisten lausumat latteudet: "kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin", "huomenna on uusi päivä", "nokka pystyyn ja uusia tuulia päin". Kuinka äärettömän ärsyttävää!! Täydellisen pettymyksen jälkeen ei totisesti ole voimia nostaa nokkaa. Muista kuitenkin, että ihmiset tarkoittavat hyvää, älä soimaa heitä avuttomien sanavalintojen takia.
Ystävä sanoi minulle, kun olin vielä täysin vereslihalla: Jos tuntuu siltä, ettei jaksa puhua, osallistua ja tahtoo vain piiloutua peiton alle, se on silloin tarpeen. Älä pakota itseäsi bailaamaan surua pois, se ei onnistu. Sensijaan tämän sanon: anna sen Alkon olla.
Elämä on kupla, rakkautta ei ole, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Silti on joka aamu herättävä töihin, hoidettava laskut, käytävä ruokakaupassa. Kolmen vuoden jälkeen olen jo tilanteessa, että uusi aamu tuli taas ällistyttävän nopeasti. Sielu on edelleen tyhjä, sydän rikki, mutta aika kuluu...
Olen varma, että hän pystyisi kertomaan oman puolen tarinasta niin, että kaikki tuntuisi järkevältä. En epäile sitä hetkeäkään. Ongelma onkin siinä, ettei hän ole suonut tuota tarinaansa minulle.
Se, etten saanut hänen rakkauttaan, ei ole ollut minulle ylivoimaista. Oikeasti en koskaan odottanutkaan sitä. Mutta se, että hän torjui ystävyyteni ja teki työmme lopulta tyhjäksi, on minulle hyvin vaikea paikka. Toimin hyvin pyyteettömästi, hänen etuaan ajatellen, tein sydämestäni. Voin käsi sydämellä vannoa, että kohtelin häntä aina kauniisti. Minä tunnen, että annoin parhaimpani toisen ihmisen hyväksi, hyvin ylevillä tahdoilla ja motivaatioilla. Loppujen lopuksi antaminen on iloista suurin. Ja kun se ei olekaan minkään arvoista, niin mitä arvoa jää muulle?
Tiedän, että muut ihmiset puuttuivat asiaan, mutten tiedä ratkaisiko tämä hänen kantansa. Toivon ennemmin, ettei. On ihan kuin minut olisi maalattu perusteettomasti joksikin paholaiseksi hänen mielessään. Minua on tämän matkan varrella syytetty asioista, joihin en ole todellakaan syyllistynyt.
Ongelmani on yksinkertaisesti se, etten tiedä. En kykene ymmärtämään mitä tapahtui. Ja vaikka yritän kuinka asiallisesti selvittää, vastassani on täysi hiljaisuus. Haluaisin tietää, miksi näin piti käydä, miksi suruni ja pettymykseni on tullut minulle näin kalliiksi.
Jos tästä jonkun opetuksen haluaisin kertoa on se, että kun torjut jonkun, niin kommunikoikaa asia valmiiksi, älkääkä panko päätä pensaaseen, älkää paetko, älkää sanoko vain, että näin olen päättänyt. Kun ihminen torjuu jonkun elämästään, niin siihen on syy. Totuus ei pala tulessakaan. Päätöstä on edeltänyt jonkinlainen keskustelu itsensä kanssa, joten päätös pitäisi pystyä argumentoimaan. Jos toiselle ei anneta mitään mahdollisuutta ymmärtää, niin hänhän rupeaa kiduttamaan itseään. Loppujen lopuksi se, onko rakkaus jotain satumaisen kaunista vai vain pakkomielle, on näkökulmakysymys.
Haluan korostaa, etten yritä sanoa, että tämä olisi vain hänen syytään. Haluaisin vain tietää, miksi näin piti käydä. Tietää oikeat syyt eikä vain: "Näin päätin." Ja varmasti kyse on paljon myös minun loukatusta ylpeydestäni. En ole pyhimys, ennemmin menninkäinen ja hän päivänsäde.
Turhaudun vieläkin tästä.
Nämä sun kirjottamat viestit on kuin mun omasta suusta. Ite sain kuitenkin jotain selitystä, mutta aika tyhjää sekin oli. Suurta tuskaa aiheuttaa juuri se, etten ymmärrä yhtään, että mikä sai toisen tekemään sellaisen päätöksen. Hän vain päätti niin. Onneksi ite alan hiljalleen päästä jaloilleen.
Neuvon sua, että juttele asiasta niin monen ihmisen kanssa kuin voit. Se auttaa. Älä tartu pulloon. On erittäin tärkeää, että ei yritä syyllistää asiassa kumpaakaan vaan yrittää ajatella asiaa objektiivisesti. Välillä kannattaa kuitenkin purkaa omaa pahaa oloaan vaikkapa kirjoittamalla kirjeen, jota et koskaan lähetä ja jota et koskaan jälkeenpäin enää lue.
Todella paljon voimia ja jaksamista sulle :)
Oikeastaan olen jotenkin jaloillani, mutten koe iloa mistään. Minulla on nyt hyvä lääkitys, joka ajaa minua hoitamaan asiani. Mutta mistään en koe iloa. Edes sellaiset asiat, jotka ovat aina sytyttäneet minut, eivät saa mitään reaktiota aikaiseksi. Minulla on ollut yksi unelma jo varmaan 30 vuoden ajan. Ensi keväänä voinen toteuttaa sen, mutta se tuntuu aivan ontolta nyt. I couldn't care less.
Oikeastaan minä vain odotan, jotain. Jotain, mitä ei tule. Päivät kuluvat ja samanlaiset aamut seuraavat toisiaan ja kohta on taas ilta.
Jutella jonkun kanssa. No, minulla on terapeutti. Hänelle voin huoleni kantaa ja hän tienaa niistä. Hän on taitava ja pitänyt minut elossa. En minä oikein muille halua jutella. Voihan tänne aina kirjoittaa anonyymisti. Olen kirjoittanut rakkauteni kohteelle varmaan sata kirjettä, niistä lähettänyt ehkä viisi, kirjoittanut ehkä 500 spostia, joista lähettänyt ehkä sata ja saman 500 tekstaria, joista olen lähettänyt ehkä sata (noin 20 kk aikana). Tiedän, että olen hänelle jo rasitus. Todennäköisesti viestini eivät ole enää pitkään aikaan päässeet perille asti. En minä halua häntä kiusata, mutta haluaisin tietää muutaman asian.
Nyt alkaa taas ottaa pannuun. Onneksi on viiniä lasissa. En minä alkoholistiksi rupea, mutta on päiviä, jolloin humala auttaa sietämään ensin valoisaa aikaa ja sitten pimeää ja seuraavana päivänä nukkuu pitkän osan päivästä pois.
Tässä jutussa ei ole mitään järkeä. Ei järkeä siinä, että rakastuin häneen, ei siinä, että hän sulki minut elämästään pois eikä siinä, että kaipaan häntä eikä siinä, ettei hän anna vastausta. None of it makes any sense.
En voi sille mitään, että ajattelen usein, mitä hän juuri nyt tekee. Ehkä hänellä on miesseuraa ja nauraa jollekin hauskuudelle, ehkä on jo päästy pidemmälle ... Sattuu. Anoa tunne jonka kykenen tuntemaan. Ei mitään järkeä.
Lisää viiniä.
muuta sanoa kuin, että pahat tunteet on käsiteltävä. Kun niitä tarpeeksi jauhaa, ei enää satu. Sen neuvon annan, älä kiusaa itseäsi niin, että kuvittelet mitä hän ajattelee tai mitä hän tekee. Se on samantekevää, mitä hän tekee nykyään. Tehkööt mitä huvittaa. Itse lopetin systemaattisesti hänestä kuvittelun yhdessä vaiheessa. Nykyään olen niin välinpitämätön kuin olla ja voi. En edes moikkaisi, jos tulisi kadulla vastaan tai sanoisin vaan, että "Tuolle ukolle minulla ei ole mitään asiaa". Sun pitää suojella itseäsi. Alkoholilla tissuttelu kuuluu yhdessä vaiheessa asiaan. Ainakin minulla oli pari viikkoa, kun en meinannut millään kestää. Nyt ei enää ota päähän. Se ihminen on minulle yhdentekevä. Saipahan sitten, mitä halusi, mutta eipähän saa enää! En enää tee hänen eteensä mitään.
Minä olen jauhanut näitä tunteita jo parikymmentä kuukautta. Kauanko tässä vielä menee?
En osaa olla hänelle vihainen, en nyt enkä varmaan koskaan. Tämä juttu on niin järjetön tänällään, että täytyy olla jotain, mikä selittää hänenkin käytöksensä. Se toinen vaihtoehto on sellainen, että tapasin ihmisen, joka tietoisesti käytti minua ja kiltteyttäni hyväkseen. Sellainen, joka vian halusi leikkiä tietyn roolileikin. Äärettömän ohut ja pinnallinen persoona, jolle hänen ympärillään leijuva mielikuva on tärkeämpi kuin totuus. Sellainen ihminen, joka hylkäisi ystävän vain siksi, että tämä saattaisi vaatteillaan, ihonvärillään, uskonnollaan tai iällään aiheuttaa pitkiä katseita hänen ystävissään ja läheisissään. Sellainen ihminen, joka etsii hyväksyntään hinnalla millä hyvänsä, jolla täytyy olla viimeiset trendituotteet, jotta hän tuntisi olevan kokonainen. Tämän teorian ongelma on siinä, ettei hän vaikuttanut lainkaan sellaiselta. Olen käännellytä tätä yhtälöä implisiittisesti ja explisiittisesti, mutta yhtäsuurusmerkkiä ei pysty vieläkään sijoittamaan tähän kummallisuuteen.
Ymmärrän, että ongelmani on tiedonpuute, mutta samaan aikaan en ymmärrä, miksi en vaan voi antaa asian olla. Mikä minua pitää kiinni tässä? Onko tämä vain joku turvasatama, jossa on kiva lillua itsesäälissä. Mutta kun en oikein tunne sääliäkään itseäni kohtaan. Ennemmin vain haluaisin olla joku muu, päästä pois elämästäni. Kun katson itseäni peilistä, en tiedä mitä näen. Joku olio, joka ei herätä mitään tunnetta tai reaktiota.
Tässä jutussa tapahtui jonkinlainen ketjureaktio, niin että ensin oli vain pienen vasaranisku perustuksiin. Se vaan osui niin täydellisesti, että koko perustukset romahtivat altani. Ehkä tässä on kyse jostain muusta ja verhoan sen itseltäni kohdistamalla suruni häneen. Välistä epäilen järkeäni.
On kuin vartaloni olisi ajoneuvo ja minä istun silmieni tuulilasin takana ohjaamassa tätä kömpelöä laitetta. Olen ihan yksin ohjaamossa. Muut ovat tuulilasin ulkopuolella enkä pääse sinne mitenkään. Koko tämän elämäpelin mielekkyys on vaakalaudalla ajatuksissani. En ymmärrä, miksi tekisin mitään. En koe minkäänlaista nautintoa mistään. Näen kuinka ihmiset teeskentelevät, narraavat itseään joka toisella hetkellä ja minun pitäisi jotenkin innostua siitä leikistä.
Usko, toivo ja rakkaus. Uskon olen menettänyt kauan sitten, rakkauden sittemmin. Toivo elää vielä, mutta kun en tiedä, mitä toivon, jotain parempaa. Tuntuu kuin minä odottaisin jotain. Elämä vaan menee ohi siinä odottaessa. Sen minä sanon kaikille, että aika menee hämmäsyttävän nopeasti. Eilen olin vielä nuori ja kaikki edessä. Nyt olen keski-ikäinen, syrjäytynyt, arvoton. Yritä siinä sitten ymmärtää, kun puolta nuoremmat hymyilevät reteesti nykyisessä yltäkylläisessä maailmassaan. Pelkään pahoin, että mielenterveysongelmat sen kuin lisääntyvät, kun tämä nykyinen nuori polvi ennemmin tai myöhemmin tajuaa materiaalisuuden kuplan. Kilpaillaan ystävien määrällä facebookissa. Kaikki on hyvin niin kauan aikaa, kun voi kuvitella saavuttavansa kaiken, mutta entä sitten kun oma rajallisuus tuleekin vastaan, kun lasikatto iskee kalloon työpaikalla, kun vartalo alkaa menettää muotonsa, kun se puoliso ei enää olekaan se ihana ymmärtävä vaan joku täysin kyllästynyt?
Olen väsynyt. Otan päikkärit. Iltapäivällä pitäisi kaivaa yksi pienenpieni sähköjohto tuhannen seasta. Jännää, vai mitä?
Juuri tuo tunne.."Minä rakastin häntä. Tein parhaani hänen eteensä ja hänen vuokseen. Ja kun hän sai mitä halusi, hän hylkäsi minut elämästään kuin haisevan tiskirätin. En edes edellyttänyt häneltä vastarakkautta. Luulin ansainneeni ystävyyden, mutta olin niin väärässä kuin voi olla. Minun parhaani, arvoikkaimpani ei ollut minkään arvoista. Mitä minä kuvittelinkaan..."
Tiskirätti todella..vanha sellainen joka heitetään vaan nurkkaan kun sitä ei enää tarvita...
Alko ei ole ratkaisu, tiedän kyllä miten se houkuttelee, mutta on muitakin ratkaisuja, siitä todisteena henkiinjääneet jotka eivät tarttuneet pulloon.
Totuutta ei saa koskaan tietää, hän ei sitä palaa kertomaa.
Voimia!
Nyt ryhdistäydyt. Sinulla on oikeus olla surullinen ja itkeä sydämesi vinoon jos siltä tuntuu.
Hän ei kertonut sinulle totuutta. Hän ei ollut arvoisesi. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa tuntiessasi itsesi arvottomaksi. Suhteessa arvostus nousee jostain syvältä ja pinnalliset ihmeet kalpenevat. Sinä olet todella arvokas ja sinun tulee tietää se.
Sanoithan sen jo itsekin: "en edes edellyttänyt vastarakkautta". Tämä on raadollista, mutta sitä saa mitä tilaa. Olit hölmö. Tämä on kuin paraskin oppitunti sinulle ja opit paljon jos osaat ottaa sen oikein. Tämä oli väistämättömästi edessä ja tulee tapahtumaan uudestaan jos et nyt nappaa vinkistä vaarin ja rupea arvostamaan itseäsi. Rakkaus on suurinta ja arvokkainta, mitä ihminen voi toiselle antaa ja sinä annoit paljon sitä, joten et voi olla arvoton. Elämäsi yrittää opettaa sinua kuin viimeistä päivää. Ole kiitollinen ja hymyile!
Sinä kirjoitat empaattisesti ja kiitos siitä sinulle. Joistain asioista olen samaa mieltä, mutta joistain eri mieltä.
Kyllä hän oli minulle hyvin arvokas. Mnä pystyn mittaamaan sen sillä, että hän oli hyvin ratkaisevan inspiroiva minulle. Minun omalla arvollani en näe suurta merkitystä. Se ei tunnu relevantilta asialta.
Sitä saa mitä tilaa. Olet oikeassa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Minä tein tänään vähän yllättävän havainnon itsestäni. Minulla on ollut jos jonkinlaisia suhteita matkan varrella ja hämmästys hämmästys, naisen vastarakkaus ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Olen ihan varma, että ex-vaimoni rakasti minua, mutta en minä koskaan sitä tuntenut, koska se ei ollut minulle olennaista. Olennaista on ollut vain saada rakastaa. Joku viisas varmaan osaisi kertoa, mikä trauma tai oidipaalis-psykopaaatti-depressiivis-maanis-kuuhulluus tässä on takana. Minut on kasvatettu tuntemaan voimakasta syyllisyydentuntoa. Olen iloinen, että kaksi terapeuttia plus psykologian opiskelija ovat todenneet yksikantaan, etten ole narsistinen. Se kun tuntuu olevan muotia.
Hämmästyttävää, mutta olen iloinen kaikkien vastauksista, koska löysin yhden olennaisen kysymyksen johon vastata itselleni. Suru on kuin metsä. Puulta puulle etenemällä löytää uuden kysymyksen ja sitä seuraa pohdinta ja vastaus itselle. Lopulta, toivottavasti, löytää aukiolle, missä aurinko paistaa.
Haluan vielä korostaa sitä, etten voi kertoa kaikkea tästä tarinasta. Tässä on paljon sellaista, mikä voisi leimata minut. Ihmisen, minunkin ympärillä on paljon sellaista, mikä hukuttaa olennaisen kohinaan. Ja on tässä paljon sellaistakin, että hänen käyttäytymisensä on ollut ainakin osittain järkevää: Se, että hän torjui rakkauteni, saattoi olla aivan järkevää, mutta se, että hän torjui ystävyyteni, oli yksiselitteisesti tyhmää. Olisin voinut avata hänelle vielä monta ovea ja samoin hänestä olisi ollut minulle hyötyä inspiroijana.
Paul Masson on ihan ok, varsinkin vähän viileänä. En muuten löytänyt sitä sähköjohtoa vielä. Pirun ruattalaiset. Et haluaisi ostaa luotettavaa ruotsalaista kulkuneuvoa? Täytyy painua pehkuihin, sillä huomenna on tiukka päivä duunissa.
Kirjoitat todella upeasti ja viisaasti, kadehdin oikein!! Ja samalla pahoittelen, että elämässäsi on nyt surua ja murhetta..
Samoin on minulla, minutkin hylättiin ja jätettiin sanaakaan sanomatta, vaikka pari päivää aiemmin oltiin vielä suunniteltu uuden talon hankintaa. Se jäi, tietysti.
Itkettää ja tuntuu, ettei mikään määrä kyyneleitä riitä. On hetkiä, jolloin jaksan seistä jaloillani; on hetkiä, jolloin tuntuu kuin pyörtyisin makoillessani. Onneksi minulla on kaksi koiraa, jotka jaksavat vetää minut ulos, kun itse en jaksaisi. On mentävä ja liikuttava, se tekee hyvää :)
Menee vielä kauan, että tästä tokenen. Mies (joka minut siis jätti), on kertonut nyt jälkeenpäin, että rakastaa minua edelleen ja on ihan rikki, itkee töissä ja kaipaa. En tiedä, jaksanko, jos palaisimme vielä joskus yhteen. Nyt tällä hetkellä sitä toivoisinkin, mutta kauanko ihmisen pitäisi jaksaa odottaa..?
Kaikista korneinta on sanoa, että "aika parantaa", tai että "meressä on miehiä yllin kyllin". Totta varmaankin kumpikin heitto, mutta kun itsellä ei tunnu kiinnostavan juurikaan kukaan - enkä halua enää koskaan seurustella kenenkään kanssa. Olen 32, nuori joo, mutta takana nyt 2 pitkäaikaista suhdetta (9 v ja 5 v), enkä enää jaksa uskoa mihinkään. Menetinhän nyt sen todellisen rakkauden, johon olen edelleen koukussa.
Voimia sinulle!! Kirjoituksestasi ja pohdinnoistasi päätellen olet todella fiksu ja pätevä ihminen. En toivottele sinulle "uutta rakkautta", haluan sinun vain tietävän, että ajatukseni on tällä hetkellä myös sinussa ja toivon, että joskus valkenee se päivä, kun inspiroidut jostakusta muusta, ihmisestä(kin ehkä), joka saa hymyn kasvoillesi ja mielen harmaat pilvet väistymään.
Tai vaikka siitä unelmasta, jonka on määrä toteutua pian.
Hali!
Otan osaa sinun suruusi. Sinä siis menetit jotain. Minä en oikeastaan menettänyt mitään, koska en ollut mitään saanutaan.
Elämä on kyllä kuin korttitalo. Nappaat yhden kortin huipulta pois eikä se näy juuri missään, mutta vedä perustuksista yksi kortti ulos ja kaikki romahtaa. Sitä kai kutsutaan sitten kriisiksi.
Loppujen lopuksi elämä on kuin mikä tahansa peli. Jalkapallokin on hauskaa tunnin tai kahden ajan, mutta pelaapa pidempään ja alkaa tulla korvista ulos eikä voi ymmärtää, miksi aikuinen ihminen juoksee pyöreän pallon perässä hullun lailla. Ja kuitenkin, vielä hullumpia ovat ne, jotka tyytyvät katsomaan sivusta.
Tulee mieleen ne kaksi laulavaa heppaa mainoksessa: "Miljoona miljoona euroa, koppoti koppoti koppoti kiparille." Jos haluaa voittaa, on pelattava. Ja jos pelaa, niin aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.
Enpä tiedä. Minä vain toivoisin, että tämän sotkun voisi siivota edes vähän siivommaksi.
Life's a bitch.
Olen kyllä nainen mutta muuten kyllä kokenut samaa, ja mua on auttanut se että olen alkanut tapailla muita no välillä ollut tosi onnellista ja välillä taas tullut uuden ihmisen kanssa ongelmia, mutta eipähän ehdi sitten sitä vanhaa asiaa puida niin paljon, maailma on täynnä naisia jotka ehkä tarvitsisisvat sinun seuraa... mitä jos yrittäisit tehdä jotain hyvää elämässäsi vaikka oma elämä mennyt pilalle, autta jotain heikkompi osaisia tms nyt olen jos siinä vaiheessa että oikeastaan toivoisin että tää mun rakkauden kohde kuolisi, siis ihan luonnollisesti vaikka vaan johonkin syöpään, tai vaikka joutuis auto-onnettomuuteen... kyllähän niitäkin sattuu joku rattijuoppo ajaa päälle tms joku ohittaa autoa ja ajaa jotain pahki tms että saisi kuolemanrangaistuksen pahoista teoistaan mulle, aika outoa kun hän oli niin rakas mulle. Olen tälleen miettinyt että sitten kun joutuu taivaaseen tai helvettiin niin ainakin uskon niin ihmiselle näytetään pahat teot videonauhalta ja sitten pitää katua ja näkee kuinka pahaa on toiselle ihmiselle tehnyt tietty sitten nekin saa anteeksi jos uskoo Jumalaan mutta jospa se ei uskokaan ja joutuu kärvistelemään tulisessa meressä ikuisesti siinäpä sille sitten on rangaistusta...
Olen kokenut sen suorastaan pakottavana tarpeena, että yritän auttaa anonyymisti huono-osaisia. Se auttaa, mutta vain vähän. Se on ollut melkeinpä pettymys.
Sinä puhut katkerasti rangaistuksesta. Minun ongelma on se, etten pysty tuntemaan vihaa häntä kohtaan. Tämä on niin solmuinen juttu ja ymmärrän, että jutussa on aina kaksi osapuolta. Kuinka paljon kunnioitat omaa rakkauttasi, jos toivot rakkautesi kohteen kuolevan. Eikö se ole aika itsekästä. Eikö rakkaus ole ennenkaikkea epäitsekästä? Emmätiiä?
Sinun kohdallasi: Voihan sillä lohduttaa itseään, että uskottelee Pietarin olevan viimeisellä portilla ja tasaavan tilit. Itse en usko siihen. Meillä on taipumusta nähdä kaikki tapahtunut äärettömän subjektiivisesti. Olisihan se hienoa, jos meillä olisikin jokin yli ymmärryksemme ylittävä sielu, jossa syvimmät tuntomme ovat. Psykologit puhuvat superegosta, yliminästä, joka on kuin ideaali täydellisyyskäsityksestämme. Se osittain peritty, osittain opittu. Se on kuin malli, jota yritämme elää, mutta se on liian täydellinen emmekä koskaa pysty siihen. Olemme aina epätäydellisiä toiveisiimme nähden.
Suurin tuskani on jo takana, mutta minä haluaisin vain ymmärtää, miksi niin piti käydä kuin kävi. Ja minua ihmetyttää suuresti se, etten saa kysymyksiini vastausta. Se itsessään herättää uusia kysymyksiä. Miksi hän ei suostu kommunikoimaan, kun se olisi meidän kummankin etu? Beats me.
Calvados Chateau du Breuil V.S.O.P
- Väri: Kellertävä, huippuvaloissa vihreää
- Tuoksu: Aika raaka, ei juurikaan omppua
- Maku: Terävä ja kitkerä, alkoholi tuntuu kitalaessa, hyvin ohut jälkimaku, lämmittää hyvin.
Verdict: Kyllä tästä humalaan tulee ja unohtaa, mutta ei tämä vedä mitenkään vertoja Pere Magloirelle. Tämä on raaka. Sanoisin että yhden tähden Jallukin on parempaa ja paljon halvempaa.
Here's to her
Here's to you
Here's to all my friends, present and past, may life be good and let that good last
Prosit, merci Dieu pour la calva
Ännu en stänkare
Bitte, noch mal ein
Garcon, un calva sil vous plait
Parla con me, un aquavite di pomo, grazie
Ich erinnere mich ännu, so un more plz...
Huomenna sattuu päähän, huomenna sattuu päähän. Se on sen ajan murhe.
selvästi parempi kuin Breuil. Pehmeämpi, kypsempi, hitaampi
Väri: Kuulas ruskea, häivähdys punaista, huippuvaloissa oranssia
Tuoksu: Omenainen, hillainen, pitkä
Maku: Pehmeä, pitkä ja hidas, paljon jälkituoksuja, omppua ja hillaa.
Verdict: Tämä on jo laatuviina. Cohiba menisi hyvin tämän kanssa. Suklaan kanssa varmasti hyvää.
Ensi kerralla teen investoinnin ja ostan Pere Magloiren. Hyvän calvan yksi hyvä puoli on se, ettei sitä halua juoda kovin paljoa kerralla.
Miten voi olla ikävä jotakuta, jota ei ole edes oikeutta kaivata. Olen ollut koko päivän hyvin kiireinen. Silti joka ainoa irrallinen hetki ja hän on ollut mielessäni. Hyvä Jumala, auta minua pääsemään irti tästä itsekkäästä rakkaudesta häntä kohtaan.
Idiottinaisen logiikka vain toimii kai juuri noin. Hänellä ei ollut mitään syytä jättää sinua mutta hän vain halusi jättää sinut vaíkka kuinka häntä rakastit. Siksi hän ei halua enää nähdä eikä kuulla sinusta. Kun ei ole mitään muuta selitystä kuin että on vain toinen mieleisempi. Se on vain niin helppoa hänelle. Kun on itsellä uusi on itse onnellinen. Kun ei tarvitse, kun ei ole pakko, kuin ei viitsi, ei yhtään välitä ....
Ei voi sanoa, että hän jätti minut. Hän ei ollut minun. Ei kenenkään toisenkaan. Pystyn keksimään syitä, miksi hän torjui minut miehenä, mutten ymmärrä, miksi hän torjui myös ystävyyteni – täysin.
Sydänsuru on yksi juttu. Sen kanssa tulee ennemmin tai myöhemin toimeen. Isompi ongelma on se, että kun tietää itse omat ajatuksensa, tahtonsa, halunsa, motivaationsa, pyrkimyksensä, kunnioituksensa – eikä niistä löydy mitään rumaa, itsekästä, hyväksikäyttävää, alhaista vaan ainoastaan hyvää ja ylevää. Ja siihen vastataan sitten ... tekisi mieli käyttää ilmaisua pahuudella. Sellainen pistää kysymään isoja asioita itseltään. Se on kuin katsoisi maisemaa, joka ei olekaan sellainen, miltä se näyttää. Kuin edessä olisi kävelytie, mutta kun ottaa askeleen, niin se onkin jyrkät rappuset alas ja niin mennään mukkelis makkelis. Minä olen menettänyt luottamukseni kaikkiin ja kaikkeen.
Jokaisesta kuulemastani sanasta etsin ansaa tai mietin, mitä jään kuulematta. Jokaisesta teosta jonka kohtaan, etsin likaista motiivia. Ja ne asiat, joista olen nauttinut tai joista olen haaveillut, niistä on tullut merkityksettömiä.
Varmaan meidän kaikkien elämässä on hetkiä, jolloin olemme syvästi haavoittuvaisia. Tuollaisella hetkellä isku oikeaan kohtaan voi romahduttaa koko arvomaailman. Sitten siinä ollaan ja pällistellään ihmeissään, että mites nää säännöt nyt sitten oikeasti toimivatkaan. Saa opetella uudestaan ihan kaiken. Ja jostain pitäisi löytyä tahto ja energia oppimiseen. En ole enää lainkaan varma, että tämä peli on sen arvoista.
mitä ihmettä??
Kirjoitat kyllä tosi ylevästi, kauniisti ja raadollisesti. Mutta hei come on, on muillakin ihmisillä yhtä paljon surua. Tuntuu että haluat oikein kaikin tavoin olla se kaikkein eniten kärsijä. Number one. Deepest one. Eipä siinä kai mitään....
Ihmettelen eniten kun puhut rakkaudesta mikä on hiton ylevää ja epäitsekästä. Minusta tuntuu että sinä käytit sitä naista itsekkäisiin tarkoituksiisi. Hän oli inspiraatiosi. Et edes halunnut häneltä rakkautta, kunhan vain olisit saanut käyttää häntä haluihisi, jotta saisit tyydytystä kun saat rakastaa.
Epäitsekkyys on puhtaimman rakkauden kulmakivi. Jos rakastaisit häntä oikeasti, olisit onnellinen kun vaan hän on onnellinen. Tunnut surevan eniten sitä kun sinulta meni inspiraatio. Taisit olla aika ripustautunut häneen, kun sinulla ei ole elämässä enää mitään kun hän meni. Haluat hänet itsesi vuoksi. Sinä, sinä ja sinä. Aika itsekästä, mutta sellaisiahan me ihmiset olemme. Älä vaan kuvittele olevasi jotenkin parempi. Tai huonompi!
Paljon olen miettinyt tätä rakkauden epäitsekkyyden ristiriitaa. Ajattele, että tunnet lämpimästi toista kohtaan ja haluat hänelle lahjan. Saat nautintosi hänen ilostaan. Kysymys onkin, oletko halunnut hänen kokevan iloa vain itsesi kokevan iloa?
Minusta ihmisellä on oikeus pyrkiä kohti inspiraatiota ja motivaatiota. Jos ei ole, niin mitä jää jäljelle - velvollisuudet ja vastuut. Ei ihan hirvittävän innostavaa.
Kirjoitat:"Et edes halunnut häneltä rakkautta, kunhan vain olisit saanut käyttää häntä haluihisi, jotta saisit tyydytystä kun saat rakastaa." Olet oikeassa. Ainkain minun sisälläni on tarve saada rakastaa. Ehkä se on itsekästä. Näin ajatellen tuntuu kuin maailma olisi mustavalkoinen sikäli, että itsekkyys olisi puhdas pahe ja epäitsekkyys puhdas hyve. Tämä on ehkä vähän kristillinen ajatus.
Sait minut kysymään itseltäni, voinko kokea iloa hänen mahdollisesta onnestaan. On vaikea olla täysin rehellinen itselle, mutta aina voi yrittää. Voin sanoa varmuudella seuraavaa: Toivon, että hän tapaa kunnollisen kaverin, joka pitää hänestä hyvää huolta. Toivon, ettei hän kohtaa "pelimiestä", joka satuttaa häntä. Kieltämättä toivon, että hän joskus saisi välähdyksen sellaisesta tietämättömyydestä, johon hän minut jätti. Veikkaan vaan, että silloin kaikki tämä on jo unohtunut.
Saat minut kysymään myös itseltäni, pitäisikö minun hävetä sitä, että rakastuin häneen?
Minun suruni on kieltämättä aika merkityksetöntä. Ihmisiä rakastuu päivittäin ja voi hyvin olla, että jokaista täyttynyttä rakkautta kohti kulkee kymmenen yksipuoleista vammaa. Ihmisillä on isompiakin huolia. Joku on menettänyt yrityksensä, joku menettänyt perheensä, joku omaisuutensa ja joku terveytensä. Yrityksen voi aina perustaa uudestaan ja omaisuuden tehdä uudestaan, jos jaksaa. Terveydenkin voi monesti saada takaisin. Suurin kipu liittyy aina lopulliseen luopumiseen. Kun tietää, ettei paluuta tai toista mahdollisuutta tule.
Haluanko olla suurin kärsijä? Ajatus tuntuu vieraalta. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin hengittäminen on ollut haastavaa. Sellaisella hetkellä ei kyllä tule mieleen, että kilpailisi jostain tittelistä. Sellaisella hetkellä haluaa vain pois kaikesta.
En ole pyhimys, mutta sen minä tiedän, että hänelle on ole koskaan pahaa tehnyt enkä toivonut. Sen suhteen sieluni on aivan puhdas.
Korostan sitä, että suurin ongelmani ei ole enää se, että hän ei minulle suonut edes ystävyyttään vaan siinä, etten tiedä, miksi näin kävi. Onglema on se, etten pysty ymmärtämään logiikkaa tapahtuneen taustalla. Ja koska en ymmärrä, jään epäilemään ja pohtimaan kaikkea turhaakin. En luota ihmisiin, en halua tavata ihmisiä. Mietin jokaista lausetta ja tekoa, että mitä sen taustalla on. Irtaudun tilanteista aina ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa silloinkin, kun asian eteenpäin vieminen olisi todennäköisesti oma etuni. Se kai tarkoittaa sitä, että minulle on tullut vamma.
Kieltämättä sisälläni on iso viha ja kiukku, mutta en tiedä mihin se kohdistuu. Ei ainakaan häneen.
Ei taida saada vastauksia, mä ajattelen nyt näin. Tai ehkä vuosien päästä, ja ne voi antaa joku muu kuin se, jolta niitä odottaa ja kerjää ihmetellen mitä oikein tapahtui. Kun on lakannut odottamasta, vastaukset ovat saattaneet kypsyä ja aikakin on ollut armollinen peittäessään muistot sumuunsa. Joskus tärkeintä on vain elämä itse, ikääntyminen auttaa tässä lähes poikkeuksetta, ainakin omalla kohdallani niin tuntuu käyvän.
Jos esim. säälinsekainen ärtymys olisi ainoa tunne, jonka hänessä herätän, en taida vastauksia halutakaan. Mitä niillä tekisin, eivät ne minua rakenna eivätkä ole absoluuttinen totuuskaan, vaan hänen senhetkinen näkemyksensä. Kasvun tiellähän olemme molemmat.
Suru vaatii aikaa, ikävä, viha, totutusta luopuminen. Mutta vielä kauheampaa kuin tämä yksinäisyys olisi olla toisten, vilpittömien ihmisten saavuttamaton unelmien kohde. Olla tavallaan vastuussa sellaisesta, josta ei edes tiedä. Julkisuuden henkilöt varmaan osaisivat kertoa siitä enemmän. Tuntuu myös siltä, että ystävyyden kasvaminen rakkaudeksi ja rakkauden muuntuminen ystävyydeksi voi olla haasteellista, jos toinen osapuoli on vielä edellisellä asemalla tai jää sinne kokonaan.
Pitkäntähtäimen täkynä?, voisit ehkä myöhemmin kokemuksesi ja lahjakkuutesi avulla olla tukena jollekulle, ehkä lapselle tai nuorelle, jolla ei vielä ole sitkeyttä ja välineitä selviytyä kovassa elämäntilanteessa. Tai mitä sitten keksitkin, älä anna lahjojesi mennä hukkaan. Ymmärtämättömyyttä ja pahuutta kohtaa aina, lastenkin parissa, mutta "kouluni" tässä vaiheessa ajattelen siihen suuntaan, että hyvyys kuitenkin ympäröi pahaa ja etsii lisää tilaa tavallisessa elämässä. Sukupolvia jatkuneet ketjut voivat katketa, olet arvokas sinä, et isäsi, joka hänkin on arvokas ihmisenä ja elämäsi antajana. Mutta hänen virheensä eivät ole sinun. Itse olen myös tehnyt virheitä, joista voin syyttää vain itseäni ja joita en voi peruuttaa, vaikka haluaisinkin.
Asioita tapahtuu, joskus voi vain seurata vieressä. Toisen valintoja ei ymmärrä eikä aina omiaankaan. Kulje ikiomaa polkuasi,valitse suuntasi itse, auringonläiskiä kulkutiellesi.
Luis viestisi tunteja sitten ja se herätti ajatuksia. Yritän käydä niitä läpi. Olen vähän humalassa, joten anteeksi mahdollinen löpertely. Calvados loppui juuri.
Ensimmäinen kappale. Usein tai ehkä useimmiten aika auttaa kysymysten kanssa. Mutta entä silloin, kun ne liittyvät läheisesti omakuvaan. Jos joihinkin kysymyksiin ei saa vastausta, omakuva, kaiketi myös yliminä, jää epämääräiseksi eikä se auta suunnistamaan. Sitä jää kuin tuuliajolle. Melkein kuin olisi hätääntynyt.
Kirjoitat:"Mutta vielä kauheampaa kuin tämä yksinäisyys olisi olla toisten, vilpittömien ihmisten saavuttamaton unelmien kohde. " Tämä on mielestäni ihan bull shittia itseään. Luehan uudestaan, mitä kirjoitat. Sinun pitäisi melkein hävetä. On se vittu niin jumalattoman raskasta olla rakastettu. Just! Madonnakin on valmis antamaan kaiken pois vain saadakseen olla rauhassa. Sen kun näkis.
Ikääntyminen. Olin reilu parikymppinen, kun rakastuin yksipuolisesti. Kesti monta vuotta, että pystyin ajattelemaan asiaa kivutta. Nyt olen yli tuplasti vanhempi ja kas kummaa, samanlainen kipu. Se on jo havainto itsessään. Ikä ei muuta kipua. Keski-ikäisen rakkaudenkipu on yhtä piinaava ja todellinen kuin teinin. Ehkä sitten kun olen kuusikymmentä, niin sydän on jo niin kallkeutunut, ettei se tunne enää mitään, että se vain hymyilee miedosti elämän katkeransuloisuudelle.
Sait minut kysymään itseltäni, oikeastaan samaa vanhaa kysymystä, mutta uudessa muodossa: välitänkö siitä, mitä hän ajattelee minusta? Tulos: En tiedä. Olen miettinyt jo useita tunteja asiaa. Tekisi mieli sanoa, ettei sillä ole väliä, mutta miksi minusta tuntuu, että se olisi kuin tunnustaisi, etten rakasta häntä. Tämä juttu on jo niin rikki. Tunteeni ovat niin häpäistyjä. Ei ole aivan aiheetonta uskoa, että hän halveksii minua, että olen todellakin jotain säälittävää ja ärsyttävää. Mutta oikeastaan, jos asia on näin, on sitäkin tärkeämpää saada selvyys eräisiin asioihin.
Sinä uskot, että hyvyys ympäröi pahaa. Ikäänkuin järjestys ympäröisi järjestymättömyyttä. Se ei oikein sovi luonnontieteelliseen ajatustapaani. Järjestelmät pyrkivät kohti kaoottisuutta, homogeenista epämääräisyyttä kohti. Tekisi mieli sanoa, että ennemmin pahuus ympäröi hyvää ja vain taistelemalla pahaa vastaan voimme säilyttää hyvyyden järjestyksen ja rakkauden. Yritänköhän minä tehdä sitä pienessä mielessäni. Liian iso ajatus päähäni.
Arvokkuus. Jostain syystä sana arvo tuntuu kovin merkityksettömältä ja epärelevantilta. Ihmisen oma arvo omassa mielessään on aina suuri, ainakin siihen asti, kunnes sisäistää, mitä subjektiivisuus todella tarkoittaa. Sen jälkeen huomaakin olevansa vain ajatteleva robotti. Yksi lukemattomista eikä sota yhtä robottia kaipaa - so to speak. Lahjakkuus - sitä sanaa inhoan sydämeni pohjasta.
Loppujen lopuksi kysymykset, joihin haluaisin häneltä vastauksia, ovat hyvin yksinkertaisia tyyliin: pelkäsikö hän minua? Voitko ymmärtää, kuinka tärkeä vastaus on minulle, omakuvalleni, yliminälleni. Ja jos niin, miksi hän pelkäsi? Mieleni on kuin minut olisi buutattu juuri ja yritän rakentaa palikoita takaisin paikalleen.
En ole juuri nyt skarpeimmillani. Anteeksi.
epätietoisuutta!
Eikö asialle ole oikeasti mitään tehtävissä?
Etkö voisi saada yhteyttä johonkuhun exäsi ystävään tai perheenjäseneen? Sillä tavalla, että he voisivat välittää vaikka kirjeen hänelle sinulta?
Etkö voisi yllättää hänet tapaamisella?
Sinun ei tarvitsisi muuta kuin kysyä asiallisesti miksi, kertoa miten paljon tietämättömyys sinua piinaa. Hän on sinulle velkaa selityksen.
Okei, helpommin sanottu kuin tehty tämä homma, onhan se kai aika vaikeaa ja jopa noloa vaikuttaa niin epätoivoiselta, mutta... Eihän sinulla ole mitään menetettävää?
Eikö olisi mahdollista jollain keinolla kalastaa vastausta?
Vielä kerran, hän ei ole exäni. Hän ei ole koskaan ollut edes minun. Korostan myös sitä, etten halua enkä voi kertoa yksityiskohtia. Täm on siis vain toisen osapuolen esittämää subjektiivista näkemystä.
Kyllä minä uskon viestieni menevän hänelle perille, mutta vastausta ei jostain syystä tule milloinkaan. Olen yrittänyt olla asiallinen ja rakentava. Mutta olen yrittänyt jo aivan liikaakin. Yhteydenottoni varmasti jo vain ärsyttävät. Välittäjääkin on käytetty tuloksetta. Olosuhteiden johdosta en katso sopivaksi lähestyä häntä fyysisesti. Luulen, että se johtaisi vain negatiiviseen vastareaktioon. Tähän juttuun liittyy myös muita ihmisiä.
Olen kurkkuani myöten täynnä tätä pohdintaa ja jauhamista päässäni. Kunpa vain saisin rauhan omilta ajatuksiltani ja kysymyksiltäni.
¤¤¤¤
jätettiin 4 päivää sitten. Kirjoitan siksi, kun tarinani on jotenkin samanlainen kuin sinun (en lukenut kuin pari eka viestiä, en jaksa vielä enempää..). Olimme yhdessä yli 10 vuotta. Hän oli alussa se joka rakasti minua enemmän kuin mitään, vaikka itse en osannut edes antaa vastarakkautta (olin niin nuori ja rakkaudettomasta perheestä, se on vaikuttanut asiaan, en ole osannut rakastaa)
Viimeinen vuosi meni kuitenkin niin, että heräsin, ja tajusin että rakastan miestäni. Halusin oppia sen myös näyttämään, aiemmin en ole osannut/uskaltanut juuri tunteitani näyttää kunnolla...
Puhuttiin, ja sain kerrotuksi hänelle miten harmittaa se, kun olen ollut varmasti hankala ja että haluaisin oppia näyttämään rakkauteni Ja toivoisin että tehtäisiin enemmän yhdessä asioita. Puhuimme pitkään
mutta... kuinka ollakaan, kun olin menossa jo hänen syliinsä, hän pudotti pommin: ei enää halua. hän kertoi järkyttävän uutisen, hän on pettänyt minua. ja ei usko että suhteemme korjaantuu enää. ainakaan muuten, kuin että muutetaan erillemme.
tuntuu aivan kamalalta. nyt katkesi ajatuskin....
erilainen, se jäi sanomatta. Hän jätti minut.
Täytyy sanoa, että en voi muuta kuin ottaa osaa. Olisin voinut kirjoittaa nuo pohdintasi itsekin. Ehkä olen sitten vain jotenkin vahvempi, ehkä karaistuneempi, mutta en ole tarvinnut lääkkeitä enkä muutakaan varsinaista terapiaa. Löysin hiljattain ystävän, en rakastettua. Olemme aina joskus hoitaneet toisiamme. Ihan viattomasti. Vaikka eipä siitäkään mitään sen kummempaa apua ole ollut.
Minäkin vain rakastin häntä. Se ei jotain syystä hänelle sopinut ja sen jälkeen en ole edes nähnyt häntä. Olen kirjoittanut hänelle, lähettänyt runoja ja muuta sellaista, mutta minkäänlaista asiallista vastausta en ole häneltä sen jälkeen saanut, kun kerroin hänelle suoraan rakastavani häntä
Mutta tämähän näyttää siltä, että tiedät syitä eroonne. Kerrot, ettet osannut antaa rakkautta. Ja sinä kerrot, että puhuitte pitkään. Tilannetta on siis kartoitettu puolin ja toisin.
Sinä tunnet menetyksen kivun. Minäkin tunsin sen, vaikkei hän koskaan ollut edes minun. Minä en ikinä kuullut syytä siihen, että hän sulki minut elämästään. En tänä päivänä tiedä syytä. Voin keksi kymmenen syytä, mutta se on kuin vetäisi pitkää tikkua.
No, tuskin sinun kipusi yhteen sen helpompi on, vaikka tiedätkin syitä. Sinulla on kuitenkin jo pitkä yhteinen historia, jota minulla ei taas ollut hänen kanssaan. Mutta luulen, että sinä pääset eteenpäin, koska olette kommunikoineet ja ainakin tiedät syitä. Joku päivä ehkä hyväksyt ne syyt ja saat rauhan. Siihen voi mennä pitkästikin. Aika kärvistelyä rakastaa yksipuolisesti.
Mutta hei, sinun pelisi ei välttämättä ole vielä pelattu. Siirrytte erillenne ja saattaa olla, että pitkä yhteinen historia ajaa teidät takaisin yhteen. Anna asialla vähän aikaa.
Rohkeutta.
***
Tänään on perjantai-ilta ja hän on ehkä jossain juhlimassa, toisen miehen kainalossa, onnellisena. Perjantait ovat pahoja, lauantait ovat pahoja, sunnuntaitkin, maanantait ehkä helpoimmat ja siitä asteittain taas kohti viikonloppua ja kipu lisääntyy. Typerää olla mustasukkainen vaikkei ole edes oikeutta siihen, ei edes kaipuuseen. Olen idiootti.
Miksi mies, jolla on jo noin paljon sitä elämän oppia takanaan, meneekin sekoamaan noin totaalisesti yhden muijan takia? Nyt sitten jätkä vetää pillereitä, alkoholia ja käy terapeutin puheilla, eikä mikään tunnu enää miltään?! HERÄTYS nyt kerpele! Et sä mitään naista tarvitse elääksesi ja nauttiaksesi siitä. Susta tulee mieleen nämä teinityöt ja parikymppiset naiset täällä, jotka inisee jonkun herran perään, joka loppujenlopuksi halusi nauttia vaan nuoruudestaan.
Suunnilleen noin minä mantraani toistankin, mutta se ei vain jostain syystä kalloon uppoa. Paksu kallo, tuplaherneaivot ja toivoton sydän!
Se on jännää, että vaikka tietää kaiken olevan ohi, niin siltikään ei osaa päästää kokonaan irti. Jotenkin uskoo, että jotain olisi vielä pelastettavissa vaikkei sitä järjellä näekään. Järki sanoo yhtä ja sydän toista.
On sekin kyllä vaan jännä, että yksinkertaisiin kysymyksiin ei voi saada vastauksia. Tässä jutussa on jotain mitä en hiffaa. Joskus sanotaan, että tyhmät ovat autuaita. En ainakaan minä.
sitä mieltä, että kun ihminen alkaa pyörimään tietyissä ajatuskiertymissä, siitä on väenvängällä päästävä eroon. Se on ajatus, joka on heitettävä pois, pois, pois. POIS VAAN. Se on tuhoavaa, jos antaa murtaa itseään toisen ihmisen tähden. Olen itse kokenut tämän kantapään kautta. Yksi seurustelukaveri kuoli tapaturmaisesti. Moniin vuosiin en ollut kenenkään kanssa ja kävin terapiaa ym. Sitten ihastuin yhteen varattuun, johon pistin välit poikki. (ei ollut mitään s-suhdetta, mutta se suhde ei kantanut, koska hän oli naimisissa ja myöhemmin osoittautui biseksuaaliksi ja erosi vaimostaan, että olisin lopulta siinäkin rikkonut sydämen) Sitten tapasin miehen, jonka kanssa olin kuusi vuotta ja asuimme yhdessä. Hänellä oli a-ongelma. Sen jälkeen eromainingeissa rakastuin mieheen, joka puolen vuoden päästä jätti. Hän oli tyypillinen pelimies, joka ei pystynyt sitoutumaan. Varakkaasta suvusta ym. Suku sanelee ja mies tekee, miten määrätään tai miten huvittaa.
Kaikkiin kysymyksiin saa vastuksen, mutta ajan kanssa. Niinkuin minunkin tapauksessani tämä yksi mies osoittautui biseksuaaliksi.
Olen käynyt saman itsesääliryöpyn ja syyttänyt monia asioita, joita olen tehnyt päin honkia. Se ei auta. Olen ainakin yrittänyt ja niin olet varmaan sinäkin. Aina vain paremmin olen oppinut selviytymään elämän ryöpytyksistä. Viimeisimmästä selvisin, etten ollut kuin kaksi iltaa kännissä ja otin muutaman kerran rauhoittavia ja unilääkkeitä. Itkin monena iltana, mutta se ei kestänyt kuin puoli vuotta ja pystyin töissä käymään hyvin. Kun olin nuori, menin sydänsuruista vuodeksi sekaisin ja se oli hirveää menoa. Ei kukaan kertonut, miten niistä selviää positiivisesti.:(
Rakkautta ei voi pakottaa. Sellaista kuplaa, jonka kuvittelee rakkauden olevan, ei ole olemassakaan. Eikä voi kenenkään olettaa utopiaa täyttävän tai ehkä hetkellisesti, mutta sitten se katoaa kuin höyhen tuuleen.
Ei muuta kuin töppöset kohti uusia tuulia. Rakkautta on monen tasoista, mutta murehtiminen ei kannata.
Kai se sitten vain on niin, että se todellinen rakkaus kasvaa, kun jää itse ilman rakkautta. Ehkä kaikki on vain ollut hänelle liian helppoa, eikä hän ole siksi osannut antaa tunteillesi mitään arvoa. Se on vain niin surullista, että tuollaisia sydämensärkijöitä ylipäätänsä on olemassa. Jos hän saisi joskus itse kokea saman kuin sinä, hänkin varmaan ymmärtäisi, mitä kaikkea pahaa on sinulle tehnyt.
Tiedät varmasti, mikä lääke vaivaasi auttaisi mutta sitä lääkettä vain on valitettavan vaikea löytää. Sekin parantaisi oloasi, kun vain tosissasi etsisit sitä - uutta rakkautta - itsellesi.
ylös.
Olin helppo nakki erokriiseissäni, mutta se ukko ei tule lakanoideni väliin enää koskaan. Siitä minä pidän huolen.
Amorpoika, toivon, että olet väärässä. Kaunis vauva-kaunis pikkutyttö-kaunis iso pikkutyttö-kaunis nuori teinityttö-kaunis nuori aikuisnainen on sellainen ketju, johon mahtuu paljon saatuja huomionosoituksia. Prinsessaelämää. Voi olla, että kokemuksia empatian kehittymiseen ei ole ollut. En halua uskoa sitä enkä pidä sitä todennäköisenä.
Uskon ennemmin vaikka siihen, että hän pelkäsi minua alusta asti, mutta arkana ja kohteliaana ei näyttänyt sitä. Ehkä hän peitti jopa negatiivisia tuntemuksia hyvien tapojensa alle. Ja kun yksi etappi tuli täyteen, oli mahdollista poistua kuviosta. Mutta tässäkin on jotain, mikä ei sovi tapahtuneeseen, sillä siinä tapauksessa hän heitti omia pelikorttejaan roskiin. Olinko liian päällekäyvä huomiollani? Vai olinko minä vain liian sopimaton yleisesti hyväksyttävään muottiin. En minä tiedä. Minä en tiedä. Sehän se minun ongelmani on.
Mikä lääke auttaisi? Viitannet rakkauteen. Ajatus, että kaikki on olemassa vain rakkautta varten, tuntuu iän myötä aina vain mahdollisemmalta ja järkevämmältä. Kaikki muu elämässä osoittautuu enemmän tai v äehmmän kuplaksi ja harhaksi. Ihminen menee autotehtaaeen töihin, jotta ihmiset saavat autoja mennäkseen töihin autotehtaaseen. Ihmisen toimintamalli näin ajatellen on aivan järjetön. Vai olemmeko vain luontoemon ohjelmoimia robotteja, joiden tehtävä on kilpaillen lisääntyä ja kokea se elämäntehtäväksi. Tuntuu aika surulliselta. Vai olemmeko me vain osa näytelmää, joka on luotu rakkauden esiintymistä varten. Ajatus on vähän uskonnollinen, mutta kiehtova ja omalla tavallaan hyvin järkevä. Se selittäisi monta asiaa.
En ole enää nuori mies ja edessäni on tyhjä pöytä. Minä en tiedä, mitä lopulla elämääni tekisin. Olen kokenut jo kaikenlaista: ylämäkeä ja alamäkeä. Onko vielä jotain, mikä voisi tuntua suurelta ja vaivan väärtiltä? Toivottavasti. Täälä minä istun kömpelön olemukseni ohjaamossani tuulilasini takana ja pähkäilen sitä, mihin suuntaan ohjaan. Onko se niin, että ihminen on sittenkin lopulta aina yksin.
Tarttis tehrä jotai.
Ymmärsinkö oikein, että sinusta lause "Olin helppo nakki erokriiseissäni, mutta se ukko ei tule lakanoideni väliin enää koskaan. Siitä minä pidän huolen." on hieno?
Siinä tapauksessa et ole huomannut yhtä olennaista seikkaa oman onnellisuutesi kannalta. Aidon rauhan saa vain antamalla anteeksi. Vika, kiukku ja katkeruus ovat aina raskaita kantaa. Ne eivät tee sinua kauniimmaksi ja arvokkaammaksi.
Minä toivon, että minä voisin antaa anteeksi, mutta en pysty tekemään sitä ennen kuin ymmärrän, mistä on kyse. Kunpa hän ymmärtäisi tämän. En ymmärrä, mitä hän häviäisi sillä, että antaisi minulle le mahdollisuuden ymmärtää. En edellytä hänen ystävyyttään, en halua häneltä enää oikeastaan mitään, paitsi tiedon.
Kuka se sanoikaan, että anteeksianto on kuin vangin vapautus, paitsi että vapaaksi pääse itse.
Olisko se ollut Kahlil Gibran, joka sanoi tuon vangin vapautus -lauseen.
ja olin unohttanut kaiken kunnes taas on tietty aika vuodesta, jolloin nousee pintaan muistoja ja tunteita. Ei se ole niin helppoa. Vuosi vuodelta kaikki laimenee ja lopulta unohtuu. Ajauduin lukemaan näitä viestejä ja jo se vanha kauna nousi pintaan. Minun pitäisi pysyä pois täältä. Pois, pois, pois.
Minulla oli sama tilanne, etten ymmärtänyt, mistä oli kyse. Mutta ei se mitään. Olen päätellyt tilanteen omilla pikku aivonystyröilläni ja näin mennään elämässä eteenpäin.
Sinulla taitaa olla liiaksi aikaa miettiä tilannettasi. Mielikuvitushan on loputon. Mahdollisuus pohtia vain omia tunteita on elitismiä, johon vain harvalla on varaa. En aio sääliä sinua, sillä sinä itse ruokit juuri noita ajatuksia. Voit itse päättää, millaisia ajatuksia (kumpaa koiraa) ruokit. (Tiedät varmaan sen tarinan nuotiolla istuvasta intiaanipäälliköstä) Saat riippuvuuden tunteestasi kai jotain sisäistä palkkiota, vaikka sitten tunteen siitä, että sinua on kohdeltu kaltoin, väärin. Näin saatkin luvan tuntea kärsimystä, koska ilmeisesti nautit siitä. Silloin sinun ei myöskään tarvitse tehdä itsesi eikä muiden eteen mitään muuta. Ei tarvitse nousta ja huomata, että elämä on aika helppoa. Kun reaalielämässä on huolehdittava kasvavasta, rajojaan rajusti potkivasta nuoresta, vaativasta työstä, vanhasta vanhemmasta, joka asuu sadan kilometrin päässä, käytävä kaupassa, pestävä pyykit, hoidettava remonttimies, vietävä auto huoltoon, käytävä viikonloppuna vielä tekemässä ylitöitä, tavattava ystäviä, hoidettava itseään, niin ei ole aikaa tällaisiin ajatuskuvioihin, vaan on keskityttävä muihin asioihin. Ota nyt haaste vastaan ja nouse ylös sieltä pohjalta. Lopeta itsesi ruoskiminen ja ruokkinen. Tule normaaliin elämään, täytä se oikealla tekemisellä ja kohtaa muita huolia. huolien kumoutumisteoria on aika pätevä.
Ei, en tunne tarinaa intiaanipäälliköstä nuotion äärellä.
Kerrotko sinä tässä itsestäsi:"Kun reaalielämässä on huolehdittava kasvavasta, rajojaan rajusti potkivasta nuoresta, vaativasta työstä, vanhasta vanhemmasta, joka asuu sadan kilometrin päässä, käytävä kaupassa, pestävä pyykit, hoidettava remonttimies, vietävä auto huoltoon, käytävä viikonloppuna vielä tekemässä ylitöitä, tavattava ystäviä, hoidettava itseään, niin ei ole aikaa tällaisiin ajatuskuvioihin, vaan on keskityttävä muihin asioihin."
Sinun täytyy olla nainen, koska osaat tehdä niin monta asiaa yhtä aikaa. Toivotan sinulle hyvää elämää ja rohkeutta kaikessa erinomaisuudessasi. Sieltä ylhäältä varmasti näkyy kauas. En ole riittävän arvokas vastaamaan sinulle tämän enempää.
Niin, oletko sinä pistänyt kokemuksesi taaksesi vai onko niin, että kun maton alle siivoaa, niin se tulee aina lopulta esiin? Kysymys on tarkoitettu vastattavaksi vain itsellesi.
Minä uskon siihen, että kun asian ymmärtää, sen pystyy laittamaan taakseen. Muutoin siitä tulee riippakivi, näkyvä tai näkymätön. Omalla kohdallani tapahtumaketju on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten suhtaudun muihin ihmisiin. En luota enää kehenkään. Mietin koko ajan mahdollista ansaa, sitä, mitä ei kerrota. Aion pitää kilven edessä vastedes aina.
mutta itkin ja itkin ja odotin selvyyttä ja mitään ei tullut. Ei kai siinä muutakaan vaihtoehoa ole vai olisiko pitänyt mennä hänen oven taakse, soittaa ovikelloa ja sanoa "Nyt selvitetään tämä asia". Ei. Antaa olla.
Usko rakkauteen on mennyt ja olen miettinyt seuraavaki kulissiliittoa, jota jaksaisin näytellä sen verran, että saisin ne mukulat. Kulissiahan tämä on yhdellä sun toisella. Mitä merkitystä sillä on? Osaan sen verran näytellä hyvin minäkin.
Riviesi välissä on selvä vastaus. Uskosi rakkauteen on mennyt.
Kysyt, mitä merkitystä sillä on?
Sinulla on vain yksi elämä. Se on tässä ja nyt. Uutta tuskin tulee vaikka niin uskottelisi. Eikö olisi parempi yrittää olla onnellinen tai ainakin harmoninen sen ajan, mitä on. Uskon vakaasti, että viisastenkivi tässä asiassa on anteeksianto. Ongelma on se, ettei anteeksi pysty antamaan ennen kuin ymmärtää.
Ei sinun tarvitse mennä oven taakse. Kommunikaatiomenetelmiä on monia sähköposti ja kirje parhaita. SMS-viesti on rajoittunut. Asia voi olla niin vaikea, ettei sitä pysty puhelimessa puhumaan saati kasvokkain kysymään. Kirje ja sähköposti antavat armeliaan vaihtoehdon. Mutta arvaan omasta kokemuksestani, että tekstin on oltava tiivis ja lyhyt. Syy miksi kysyt ja kysymyksesi - about 1/2 ... 2/3 arkkia. Toisaalta, kuka minä olen neuvomaan, kun en itsekään saa vastauksia kysymyksiini.
Katkeruutemme varmaan ohenee ajan myötä, mutta mieleen on juurtunut epäluulo ainiaaksi, jos asiaa ei saa siivottua sivistyneeksi.
Niin, mutta eivät ihmiset käyttäydy sivistyneesti, vaikka niin haluaisi uskoa. Käyttäydytään näennäisesti sivistyneesti, mutta puukotetaan selän takana, halveksitaan rivien välissä ja käyttäydytään kylmästi ja julmasti ja vielä sanotaan se ääneen "Olen ollut kylmä sua kohtaan". Mitä se sellainen on?
Tänään minulla pyöri työn lomassa yksi ylimääräinen muu ajatus, että minun vikani on ollut se, että olen tuhlannut rakkautta ja jos olisin vähääkään ollut toisenlainen, minulle ei olisi käynyt näin. Se saa aikaan inhoreaktion. Onneksi sitä ei tullut töissä tällä kertaa, mutta useita kertoja olen kuluvan vuoden aikana ollut niin paha olo, että olen taktisesti esim. halunnut jäädä auton alle. Onneksi autot ovat pysäyttäneet ja onnea on ollut matkassa, mutta ihmisen paha olo voi äityä jopa näin pahaksi, että haluaisi, että koko kärsimys loppuisi kerralla. Tiettyjä ihmisiä rakastan tosi paljon, mutta sitten tulee ajatus, ettei jaksa enää. Kohtaus menee ohi, mutta niitä on tullut aina silloin tällöin.
Se pahinta onkin, että olen aina siihen asti harmoninen (en tietenkään koko ajan) kunnes ajattelen häntä. Hän aiheuttaa riitasoinnut ja pahan olon. En muutamaan kuukauteen ajattellut koko asiaa, kunnes nyt pulpahtelevat ajatukset esiin.
Ymmärrän anteeksiannon. Olen itse pyytänyt ja saanut anteeksi, mutta joskus olisin toivonut, että minulta myös pyydetään edes joskus anteeksi. En ala anteeksipyyntöä kerjäämään. Ihmisen sivistystason näkee siitä, miten hän kohtelee toisia ihmisiä.
Minä en lähtä hänelle minkäänlaisia kortteja tai kirjeitä koskaan. Jos tapaan hänet yhdessä paikassa, jota toivon todella, läjäytän hänen eteensä kaikki muistorippeet, mitä minulla on jäljellä ja sanon, että pidä hyvänäs ja kadun syvästi, että ikinä sinuun törmäsin.
Nyt kun olet kirjoittanut viestisi, on aivan selvää, että sinulla on vielä asioita käymättä läpi. Surutyö on kesken kuten minullakin. Välistä tuntuu, ettei ongelmaa enää ole ja sitten maton alta tulee samat vanhat roskat esiin, uudestaan ja uudestaan. On kuin pelaisi Afrikan tähteä ja saa "palaa lähtöruutuun".
Minun on vaikea ymmärtää sitä, että nainen, joka vaikutti kiltiltä, reilulta ja oikeamieliseltä, saatuaan sen mitä haki, juoksi karkuun ja minä sain päälleni syytöksiä, joissa ei ole mitään perää, ei edes tulkinnanvaraisesti. Kuvio on niin järjetön, että mietin toisinaan, onko vika minun päässäni. Vai oliko suurin syntini se, että tykkäsin hänestä? Silläkö minä hänet karkoitin? Oliko niin, että tykkäämiseni takia myös ystävyys oli sitten mahdotonta? Tai sitten hän pelkäsi minua alusta asti ja peitti sen vain hyvin? Tai sitten hänen häpesi ystävyyttämme? Tai... Hedelmätöntä pohtimista, josta ei kuitenkaan pääse eroon.
Muutaman vuoden kuluttua olen 50. Minulla on nyt tyhjä pöytä edessäni enkä tiedä, mitä elämälläni tekisin. En edes tiedä, miten suhtaudun elämään. Kuin olisin jalkapallokentällä ja yhtäkkiä kaikki pelaisisvatkin jotain ihan vierasta peliä. Tämä tapahtuma on laukaissut minussa ikäkriisin: en tiedä mikä olento olen, mitä saan tehdä, mitä minulta odotetaan, mikäon sopivaa, mikä ei.
Me ihmiset olemme aina niin tietävinämme, mikä on oikea tapa ja mikä on toiselle parasta. Ja sitten vaikeassa paikassa laitetaan silmät kiinni, paiskataan ovi kiinni, työnnetään sormet korviin ja hoetaan kovaa: "Mäen kuule mitää, mäen kuule mitää, mäen kuule mitää." Ollaan ihan hysh hysh niin paha menee pois. Ollaan ihan hiljaa, niin isä sammuu kohta.
Toivotan sinulle rohkeutta, voimaa ja kaikkea parasta.
Toivon sinulle paljon voimia ja valoa ja elämänmyönteistä ajattelua kaikista vaikeuksista huolimatta. Viimeinen kappale oli myöshienosti kirjoittettu. Tätä tämä mykkäkulttuuri (tunnevammaisuus) teettää.
Tuli mieleen naisen käyttäytymisestä, että toinen saattaa liikaa läheisyyttä kokiessaaan paeta. Liika avoimuus voi tuottaa ahdistusta ja turvattomuutta. Toinen pelkää, entä jos toinen käyttääkin sitä hyväksi tai ei ymmärrä. Mitä sitten teen? Toinen ajattelee, että parempi paeta kuin kohdata omat pelkonsa. Jos on joutunut hirveästi taistelemaan, se saa aikaan vastareaktion, ettei meinaa uskoa, että toinen välittää oikeasti tai että välittäminen on oikeaa välittämistä eikä esimerkiksi omien intressien ajamista.
Meille kummallekin selviää menneen suhteen kuvio ennen pitkää. Uskon niin, koska niin on aina ennenkin käynyt ainakin minulle. Se voi myös olla persoonakohtaista ja toisen persoonaa ei voi muuttaa. Myöskään toisen henkilöhistoriaa täysin tietämättä ei voi kuin arvailla, mistä oli kyse. Ihmisillä ei ole kuin ongelmia, mutta puhumalla niistä selviää, jos haluaa aukaista salaisen arkkunsa ja se on tosirakkautta, että uskaltaa.:)
Mukavaa syksyä ja hauskoja päiviä:)
Kyllä minä ainakin uskon että pääset tuosta asiasta yli ja jopa unohdat sillä tavalla ettet edes muista miten pahalta se kaikki tuntui!
Analysointi on mukavaa kyllä, ja kirjoittamalla saa ajatuksia ulos ja jo se helpottaa. Ja se on mielenkiintoista kirjoitella ja lueskella vastauksia, kun olet melkein kaikille jotain vastannut. Hyvä keskustelija olet ainakin! Mielenkiintoista kun joku avaa elämäänsä ja kertoo tunteistaan. Kiitos tästä viestiketjusta. Lohduttaa satavarmasti monia joilla ei mene niin huonosti kuin sinulla :)
Olet kiinnostava ihminen. Miten sinulla menee nyt?
Katsokaapa Mennistä! Hän näyttää että elämän kovuus ja katkeruus voi olla kaunistakin.
Viestisi on täynnä kettuilua?
1) En unohda. En ole sen tyyppinen ihminen joka unohtaa kokemuksensa.
2) Analysointi kivaa? Ainakin minä olen kurkkua myöten täynnä sitä.
3) Lohduttaa jotakuta? En oikein tiedä mitä vastata tuohon. Tuskin minun tarinani itsessään ketään liikuttaa, mutta jos vastauksillani pystyn jotain antamaan, niin hyvä. Mutten oleta niin.
Miten mulla menee nyt?
Paremmin. Tämäkin ketju auttoi asiassa eteenpäin. Kyllä suru iskee vieläkin välillä kovaa, mutta aina vaan enemmän tuntuu kuin itsekunnioitus palaisi pikkuhiljaa. Fakta on yksinkertaisesti niin, että minä tein toisen eteen paljon ja puhtaalla sydämellä. Palkaksi minun päällen kaadettiin ties mitä skeidaa. Alan pikkuhiljaa itsekin oikeasti ymmärtää ja sisäistää, että minua on kohdeltu epäreilusti. Samassa tahdissa kun itsekunnioitus palaa, niin anteeksianto alkaa muuttua vaikeammaksi. Jännä juttu. Jenkeissä on sanonta: It's a little too little and it's a little too late. Olen toisinaan aika kiukkuinen tästä kaikessta.
Tässä tarinassa ei ole kyllä mielestäni mitään kaunista. Koen, että merkittävä osa surustani, tuskastani olisi ollut vältettävissä perin helposti. Tuskassani ei ole ollut mitään kaunista! Se ei ole ollut suloisenkitkerää tai -katkeraa. Se on ollut plain ikävää ja tuhoavaa. Siinä ei ole mitään ihailtavaa. Antaisin viimeiset 20 kuukautta elämästäni pois jos voisin.
Huomenna osta Pere Magloiren. Se on hyvä juttu.
Mun puolesta tämä säie on valmis.