Olen seurustellut mieheni kanssa nyt noin kaksi vuotta, ja ongelmani on seuraavanlainen; emme tee enää mitään yhdessä, käy missään yhdessä. Eikä minua ikinä edes pyydetä mukaan.
Suhteen alussa kaikki oli "niinkuin pitikin". Kävimme yhdessä ulkona, viihteellä, kavereiden luona.. Hän suunnitteli menot niin, että oletti minunkin olevan mukana. Kyseli, että mentäiskö ensi viikonloppuna sinne ja sinne. Nykyään mies on joka viikonloppu ja usein viikolla iltaisinkin omissa menoissaan, ja minä istun yksin kotona.
Miehellä on todella laaja ystäväpiiri, aina seuraa oli hän sitten lähdössä minne vain. Minulla ei ole kuin kolme ystävää, joille voisin noin vain soittaa että hei, mitä puuhaat. Näistä ystävistäni yhdellä on puolen vuoden ikäinen lapsi, joten hänen menonsa eivät ole aivan yhtäkkiä toteutettuja, ja toinen asuu kahdensadan kilometrin päässä. Yksi on täällä ja perheetön, mutta hänellä on luonnollisesti muutakin elämää kuin minä, joten.. Useimmiten olen yksin.
Minua ei sinänsä haittaa se, että mies käy ulkona ilman minua, koska haluanhan minäkin joskus illan "tyttöjen kanssa". Se sen sijaan haittaa, että niin tapahtuu nykyään joka viikonloppu, eikä minua ikinä edes pyydetä mukaan. Tuntuu todella pahalta, varsinkin illat joista mieskin tietää, että haluaisin myös lähteä johonkin, ja kerron sen hänelle, mutta hän vain ilmoittaa että "meen sen ja sen luokse, ja mennään sit baariin." Kiva. Hauskaa iltaa.
Hän tietää tilanteeni, siis sen ettei minulla kavereita niin ole. Enkä tarkoita, että hänen tulisi olla joku minun hoviviihdyttäjäni ja raahata minua aina perässään, mutta kun edes joskus hän sanoisi että olisi kulta kiva, jos säkin tulisit.
Olen yrittänyt puhua asiasta, olen yrittänyt vihjailla asiasta, olen kysynyt suoraan, että voisinko minäkin joskus tulla. Olen yrittänyt suuttua asiasta. Ainoa, mitä saan vastaukseksi on että "anteeks kun mulla on ystäviä, voin mä lopettaa yhteydenpidon niihin ettei sun tarvi ottaa ittees." Tai sitten "tottakai mä haluan että säkin tuut, mutta ethän säkään mua mihinkään pyydä". Niinpä niin, silloin harvoin kun olemme yhdessä jossain, olemme aina minun vähäisten ystävieni seurassa. Eikä minun tarvitsisi pyytää, hänellä on kuitenkin menoa viikonlopuksi.
Tiedän, että miehelläni ei ole toista naista. Siitä tämä käytös ei siis johdu. Hän ei vain halua minua mukaansa. Olen ihan "normaali" henkilö, osaan käyttäytyä, olen mielestäni ihan suhteellisen hyvää seuraa ja hauskakin, joten..?
Mikä suhde tämä tällainen on? Muut tuttavapariskunnat viettävät iltoja yhdessä, se on molemmille itsestään selvää, vähemmän on niitä iltoja kun he tosiaan lähtevät jonnekin vain omien kavereidensa kanssa.
Tuntuu, etten enää tiedä haluanko tätä. Voinko minä olettaa että minuakin pyydettäisiin mukaan?
Mitä ihmettä teen?
Suhteen alussa kaikki oli "niinkuin pitikin". Kävimme yhdessä ulkona, viihteellä, kavereiden luona.. Hän suunnitteli menot niin, että oletti minunkin olevan mukana. Kyseli, että mentäiskö ensi viikonloppuna sinne ja sinne. Nykyään mies on joka viikonloppu ja usein viikolla iltaisinkin omissa menoissaan, ja minä istun yksin kotona.
Miehellä on todella laaja ystäväpiiri, aina seuraa oli hän sitten lähdössä minne vain. Minulla ei ole kuin kolme ystävää, joille voisin noin vain soittaa että hei, mitä puuhaat. Näistä ystävistäni yhdellä on puolen vuoden ikäinen lapsi, joten hänen menonsa eivät ole aivan yhtäkkiä toteutettuja, ja toinen asuu kahdensadan kilometrin päässä. Yksi on täällä ja perheetön, mutta hänellä on luonnollisesti muutakin elämää kuin minä, joten.. Useimmiten olen yksin.
Minua ei sinänsä haittaa se, että mies käy ulkona ilman minua, koska haluanhan minäkin joskus illan "tyttöjen kanssa". Se sen sijaan haittaa, että niin tapahtuu nykyään joka viikonloppu, eikä minua ikinä edes pyydetä mukaan. Tuntuu todella pahalta, varsinkin illat joista mieskin tietää, että haluaisin myös lähteä johonkin, ja kerron sen hänelle, mutta hän vain ilmoittaa että "meen sen ja sen luokse, ja mennään sit baariin." Kiva. Hauskaa iltaa.
Hän tietää tilanteeni, siis sen ettei minulla kavereita niin ole. Enkä tarkoita, että hänen tulisi olla joku minun hoviviihdyttäjäni ja raahata minua aina perässään, mutta kun edes joskus hän sanoisi että olisi kulta kiva, jos säkin tulisit.
Olen yrittänyt puhua asiasta, olen yrittänyt vihjailla asiasta, olen kysynyt suoraan, että voisinko minäkin joskus tulla. Olen yrittänyt suuttua asiasta. Ainoa, mitä saan vastaukseksi on että "anteeks kun mulla on ystäviä, voin mä lopettaa yhteydenpidon niihin ettei sun tarvi ottaa ittees." Tai sitten "tottakai mä haluan että säkin tuut, mutta ethän säkään mua mihinkään pyydä". Niinpä niin, silloin harvoin kun olemme yhdessä jossain, olemme aina minun vähäisten ystävieni seurassa. Eikä minun tarvitsisi pyytää, hänellä on kuitenkin menoa viikonlopuksi.
Tiedän, että miehelläni ei ole toista naista. Siitä tämä käytös ei siis johdu. Hän ei vain halua minua mukaansa. Olen ihan "normaali" henkilö, osaan käyttäytyä, olen mielestäni ihan suhteellisen hyvää seuraa ja hauskakin, joten..?
Mikä suhde tämä tällainen on? Muut tuttavapariskunnat viettävät iltoja yhdessä, se on molemmille itsestään selvää, vähemmän on niitä iltoja kun he tosiaan lähtevät jonnekin vain omien kavereidensa kanssa.
Tuntuu, etten enää tiedä haluanko tätä. Voinko minä olettaa että minuakin pyydettäisiin mukaan?
Mitä ihmettä teen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla on sama ongelma.. Me ollaan nyt seurusteltu kohta 7v. Asutaan yhdessä ja kyllä vietetään suurin osa viikosta kotona yhdessä koska kumpikaan ei ole tällä hetkellä töissä.. Joten sinänsä ymmärrän että mieheni haluaa myös omaa aikaa kavereidensa kanssa mutta.. kun se on aina juuri niin. Mä istun myös yksin kotona =( Itselläni on kaverit "hävinnyt" tässä vuosien varrella jonnekkin.
Meillä on myös muutama "yhteinen" kaveri, mutta en vissiin kelpaa vietäväksi siihenkään seuraan. Joskus riitatilanteissa kuulen juuri tätä että "eikö saa olla yhtään omaa aikaa tai hommaa omia kavereita tai no ei mun pakko oo mennä, jos siitä tällänen show tulee, istutaan sit molemmat kotona taas" Kauheen syyllistäviä lauseita siis..
Kun olis mustakin kiva lähteä yhdessä viihteelle tai tehdä jotain muutenki kun kaksin. En oikein ymmärrä.. Toista naista en epäile myöskään ja siksi just koitan antaa miehelleni vapautta mennä ilman mua, mut on tää vähä epäreilua.
Itse haluisin et mennään joka paikkaan yhdessä ja silloin kun vielä itse enemmän pyörin omien kavereiden kanssa olisin useimmiten halunnut mieheni mukaan.
Mihenä minun on aivan mahdoton ymmärtää miten suostut tuollaiseen. Minä en olisi ikinä voinut ryhtyä suhteeseen naisen kanssa, jolla ei ole mitään omaa tahtoa.
Tekstisi perusteella arvaan että miehesi on ottanut sinut äidin sijaiseksi. Hänestä on kiva että joku pitää hänen kämppänsä kunnossa.
Te ette ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus. Suosittelen kummallekin asumista yksin ja aikuistumista. Sitten kun teillä kummaallakin oikea oma elämä voitte harkita parisuhdetta.
Millä perusteilla voit sanoa, että minulla ei olisi omaa tahtoa? Viittaan siis tuohon lauseeseesi "Minä en olisi ikinä voinut ryhtyä suhteeseen naisen kanssa, jolla ei ole mitään omaa tahtoa.".
Ei tämä juttu nyt vain niinkään toimi, että tungen väkisin miehen mukaan, tai kiellän häntä lähtemästä, mitä myöskin olen kokeillut. Siinä ei vain taas ole mitään järkeä, sen jälkeen kun murjotetaan kumpainenkin ilta omassa sohvannurkassamme.
Mielestäni olen tehnyt tahtoni hyvinkin selväksi miehelle; en halua rajoittaa hänen omaa elämääsä, mutta toivoisin että minuakin joskus pyydettäisiin mukaan. Ettei minua suljettaisi täysin johonkin toiseen lokeroon elämässä, kuin mihin kuuluvat hänen ystävänsä ynnä muu sosiaalinen elämä. Että joskus tuntisi olevansa toiselle sen verran tärkeä, että hän haluaisi viettää aikaansa minun kanssani muutenkin kuin kotona kököttäen.
Nuorena kuljin paljon mieheni mukana vapaa-aikoina. Minun menoni olivat yhteisiä, joten yhteydet ystäviini heikkenivät. Miehen menoissa kuljin mukana, mutta jälkeenpään ajatellen vain mukana, en varsinaisesti osallisena. Myös lapset vaikuttavat. Lopputuloksena lasten aikuistuessa on tilanne, jossa miehellä on ystävänsä ja harrastuspiirinsä, ja nainen on menettänyt nämä kaikki ja istuu yksin kotona.
Neuvoisinkin sinua viettämään aikaa itsenäisesti työtovereittesi, sukulaistesi sekä kavereittesi kanssa sekä miettimään omia harrastuksia, joista saisit oman elinpiirin. Lähde omiin sovittuihin menoihisi, vaikka miehesi sanoisi, että miksi emme voisi olla tai mennä yhdessä.
35-vuotisen liittoni viimeisenä 5 vuotena, mieheni lakkasi haluamasta mennä mihinkään yhdessä ja jos lähti, niin aina tuli niin vastentahtoisesti, että tavallaan varmisti, etten pyytäisi seuraavalla kerralla. Strategiahan tämäkin.
Tämä johti siihen, että kaikki yhdessäolo kuoli ja väljähtyi. Nyt on ero edessä.
Tämä kyllä kertoo siitä, että suhteenne ei ole vahvoilla. Mietipä, miten sitä voisi parantaa. Huonohan minä olen neuvomaan, kun en itsekään mitään keksinyt. Jos vain toinen panostaa suhteeseen, ei tuloksena ole kuin loppu. Toivotaan, että sinulla käy parempi tuuri.