Olen tullut siihen päätökseen, että se mies on ollut viisas joka on sanonut näin: älä kerro huoliasi (tai ongelmiasi yms.) ystävillesi, sillä joko heitä ei kiinnosta tai sitten he ilahtuvat siitä, kuinka huonosti sinulla menee.Yhdyn kyseiseen mietelauseeseen, sillä se osuu nappiin monenkin ihmisen kohdalla, ei välttämättä kaikkien mutta ne harvat ovat harvassa.
Haluaisin uudistaa kaveripiiriäni. Tuntuu, että suurin osa niistä ihmisistä joita joskus pidin läheisinä ovatkin kaukana ja juuri sellaisia, jotka eivät minun luonteelleni sovi. Minulla on 5 "läheistä" ystävää. Suurin osa, oikeastaan kaikki ovat alkaneet tympimään ja olenkin miettinyt mitä helvettiä oikein teen heidän kanssa? En todellakaan kaipaa ympärilleni monta ystävää/kaveria, vaan ehkä pari todella läheistä, samalla aaltopituudella liikkuvia.
Aina, kun tapaan uuden ihmisen, saankin pettyä kerta toisensa jälkeen -ei siitä tulekaan mitää elämää suurempaa yhteyttä, lähinnä pelkkä hyvän päivän tuttava, jonka kanssa käydään välillä kahvilla ja puhutaan paskaa. Mistään ongelmista ei sinänsä kannata kertoilla, se nostaisi liikaa kuulijan itsetuntoa ja näin hän alkaisi keinottelemaan sillä ja tietenkin voivottelemaan.
Olen saanyt kohotettua itsetuntoani aika lailla vuosien saatossa, joten sallin itseni vaatia ihmiseltä mutta kohtuullisessa mittakaavassa. En halua olla sylkykuppi, jolle vittuillaan mutta en toisaalta myöskään mikää olkapää jolle sitten itketään paskaa elämää.
Ääh, ihmiset on vaikeita. Välillä vaan tuntuu, ettei ole ketään ympärillä, vain minä itse johon tulee turvautua mutta välillä kaipaa toista ihmistä lähelleen. Sellaista ei vain horisontissa vielä näy. Ehkä joskus...
Haluaisin uudistaa kaveripiiriäni. Tuntuu, että suurin osa niistä ihmisistä joita joskus pidin läheisinä ovatkin kaukana ja juuri sellaisia, jotka eivät minun luonteelleni sovi. Minulla on 5 "läheistä" ystävää. Suurin osa, oikeastaan kaikki ovat alkaneet tympimään ja olenkin miettinyt mitä helvettiä oikein teen heidän kanssa? En todellakaan kaipaa ympärilleni monta ystävää/kaveria, vaan ehkä pari todella läheistä, samalla aaltopituudella liikkuvia.
Aina, kun tapaan uuden ihmisen, saankin pettyä kerta toisensa jälkeen -ei siitä tulekaan mitää elämää suurempaa yhteyttä, lähinnä pelkkä hyvän päivän tuttava, jonka kanssa käydään välillä kahvilla ja puhutaan paskaa. Mistään ongelmista ei sinänsä kannata kertoilla, se nostaisi liikaa kuulijan itsetuntoa ja näin hän alkaisi keinottelemaan sillä ja tietenkin voivottelemaan.
Olen saanyt kohotettua itsetuntoani aika lailla vuosien saatossa, joten sallin itseni vaatia ihmiseltä mutta kohtuullisessa mittakaavassa. En halua olla sylkykuppi, jolle vittuillaan mutta en toisaalta myöskään mikää olkapää jolle sitten itketään paskaa elämää.
Ääh, ihmiset on vaikeita. Välillä vaan tuntuu, ettei ole ketään ympärillä, vain minä itse johon tulee turvautua mutta välillä kaipaa toista ihmistä lähelleen. Sellaista ei vain horisontissa vielä näy. Ehkä joskus...
Vastaukset 1
Vanhimmat
sinulla kyyninen asenne ystävyyteen. Uskon kyllä, että huonot kokemukset saavat sinut varautuneeksi ja odottamaan pahinta.. mutta oletko miettinyt, että itse "pilaat" mahdollisuutesi lähentyä toisiin ihmisiin jos koko ajan oletat heidän hautovan negatiivisia ajatuksia sinusta? Joskus se voivottelu on ihan vilpitöntä empatiaa, ei vilpillistä muka-kaveruutta.