Mieheni haki minusta eroa yli puoli vuotta sitten. Olen yrittänyt siitä asiasta jotenkuten selviytyä ja hengissä olenkin edelleen. Raskasta aikaa, pari kuukautta elin sumussa, pari kuukautta selvemmmin ja nyt taas huonommin.
Luulin että selviäisin, nyt en ole siitä niin varma enää. Olin sellainen peruskiltti perheenäiti, joka tekee kaikkensa perheensä eteen, muttei se riittänytkään. Luulin että se riittää, että rakastan lapsiani ja miestäni. Se mihinkään riittänytkään, uskoin ettei ikinä minulle näin kävisi, valitsinhan mieheni tosi tarkkaan, pitkän harkinnan jälkeen.
Olen lukenut näitä avioerokertomuksia täällä tarkasti ja yrittänyt etsiä omaa kohtaloani, muttei monetkaan niistä minuun osu. Miestänikään en syytä, hän vain lopetti minun rakastamisen. Miten siitä selvitään, en tiedä.
Olen ollut yhden miehen kanssa 30 vuotta elämästäni, ketään muuta en ole kaivannut. Satuttaa kovasti kuulla etten olekkaan enään minkään arvoinen. Päätin että selviän ja elän elämääni omalla tavallani, mutta tuska ei hellitä. Välillä on helpompaa ja nyt taas - tosi vaikeaa jo pidempään.Yyritän olla katkeroitumatta, koska saahan mieheni lopettaa avioliittomme jos niin haluaa.
Miten tunnenkaan itseni niin petetyksi ja yksinäiseksi. Tiedän sanonnat - ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy - mutta nyt ne sanonnat vain satuttavat.
En tiedä mitä edes odotan kun näitä ajatuksiani kirjoitan, jotain lohdutusta tai viisaita sanoja kenties.
Luulin että selviäisin, nyt en ole siitä niin varma enää. Olin sellainen peruskiltti perheenäiti, joka tekee kaikkensa perheensä eteen, muttei se riittänytkään. Luulin että se riittää, että rakastan lapsiani ja miestäni. Se mihinkään riittänytkään, uskoin ettei ikinä minulle näin kävisi, valitsinhan mieheni tosi tarkkaan, pitkän harkinnan jälkeen.
Olen lukenut näitä avioerokertomuksia täällä tarkasti ja yrittänyt etsiä omaa kohtaloani, muttei monetkaan niistä minuun osu. Miestänikään en syytä, hän vain lopetti minun rakastamisen. Miten siitä selvitään, en tiedä.
Olen ollut yhden miehen kanssa 30 vuotta elämästäni, ketään muuta en ole kaivannut. Satuttaa kovasti kuulla etten olekkaan enään minkään arvoinen. Päätin että selviän ja elän elämääni omalla tavallani, mutta tuska ei hellitä. Välillä on helpompaa ja nyt taas - tosi vaikeaa jo pidempään.Yyritän olla katkeroitumatta, koska saahan mieheni lopettaa avioliittomme jos niin haluaa.
Miten tunnenkaan itseni niin petetyksi ja yksinäiseksi. Tiedän sanonnat - ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy - mutta nyt ne sanonnat vain satuttavat.
En tiedä mitä edes odotan kun näitä ajatuksiani kirjoitan, jotain lohdutusta tai viisaita sanoja kenties.
Vastaukset 21
Vanhimmat
ei se riitä, että rakastaa lapsia ja miestä, ollenkaan. Lapset kasvavat ja mies voi lähteä. Ennenkaikkea täytyisi rakastaa myös itseään, olla oman itsensä paras ystävä. Kirjoititkin päättäneesi, että selviät ja elät nyt elämääsi sinun tavallasi - se onnistuu, kun tiedät paremmin kuka olet ja mikä on sinun tapasi elää. Tutustu itseesi, olet arvokas!
Kuule, ota joku uusi harrastus tänä syksynä! Jotain, mitä olet aina halunnut tehdä. Vaikka jotain vähän hurjaa ja kummallista (melonta, laskuvarjohyppy, sukellus, moottoripyöräily; öljyvärimaalaus, gourmetkokkailu, viiniseuran jäsenyys; kotien vaihto matkailu; interrailaus; jne. jne.).
Ja lienet niin vanha, että lapset eivät ole enää kotona? Ihan pieniä? Lähde vapaaehtoistyöhön viikoksi! Mä menisin heti, jos mulla olisi rahaa. http://www.etvo.fi/ Näitä on muitakin, mutta tuossa yksi!
Tai lähde petraamaan kielitaitosi viikon pari kielikurssille jonnekin upeaan maahan!
Se piristää kummasti!
tämmöinen on ? Olen itse samassa tilanteessa. Huhtikuussa mies ilmoitti ettei halua jatkaa kanssani, olimme naimisissa 30 v. Pari kuukautta meni todellakin sumussa, kesällä jo paremmin, mutta nyt taas iski suru ja pettymys oikein kunnolla. Ei tässä vielä jaksa paljoa laskuvarjohyppyjä ajatella. Luulen että tällä kaikella on aikansa. Sanotaanhan, että ainakin vuosi menee ennen kuin on jotenkin tolpillaan. Tämä on niin raastavaa kun on tullut petetyksi, loukatuksi ja jätetyksi, tai minähän lähdin, koska en voi elää tuollaisen luuserin kanssa, joka ei voi puhua minulle, jos kokee että haluaa muutosta. No, muutosta mies sitten saikin. Tosin tämä "ehkä pitäisi erotaa" kirkastui miehelle sen jälkeen kun oli nainut omaa alaistaan, oman tyttäresä ikäistä kahden lapsen äitiä. Tämä suhde kesti yli puoli vuotta.Että semmosta menoa työpaikoilla on. Olen ollut uskollinen miehelleni 30 vuotta, elän ihan pimennossa näistä suhdekuvioista. Nyt näille palstoille kun olen tullut, niin huomaan mieten yleisiä nämä työpaikkasuhteet ovat. On se niin ikävää ja kuluttavaa näiden asioiden pohtiminen, toivoisi jo helpotusta oloon! Toivon sitä myös sinulle, tsemppiä vaan ei tähän vissiin kuole.
Itse hain avioeroa 35 vuoden yhteiselon jälkeen, kun mieheni ei ongelmien ilmaannuttua 5 vuotta sitten lähtenyt pariterapiaan. Nyt jäljellä vain kulissit.
Minä olen surutyöni tehnyt 5 vuoden aikana, joten kauan se kestää, siitä et pääse yli eikä ympäri.
Tee itsellesi avioeron plussat ja miinukset ja päivitä listaa ajan mittaan, kuten itse tein. Huomaat yhtäkkiä, että plussarivi lisääntyy päivä päivältä.
ELÄMÄÄ ON (usko tai älä) AVIOERON JÄLKEENKIN, jäät sitten yksin tai löydät ehkä myöhemmin uuden kumppanin. Suhtaudu siihen kuin seikkailuun!
Kyllä minä olen niitä avioeron plussia ja miinuksia laskeskellut. Tiedän että avioero on ainoa oikea ratkaisu. Olen vain niin avioliittoon sitoutunut henkilö, ja sen loppuminen aiheuttaa minulle suurta tuskaa. Kerran olen sanonut että tahdon ja myös sitä tarkoitin. Se ettei toinen osapuoli enään tahdokkaan, loukkaa minua syvästi.
Harrastuksia minulla on riittämiin. Enää yhtään lisää en pysty ottamaan. Niihin kulutankin energiani, kroppani ei enään oikein meinaa jaksaa mukana. Liikuntaa tosin kaikki. Heh, se hyvä puoli siinä on että kauniimpi olen kuin koskaan aiemmin.
Hyvä ystävänikin sanoi että suhtaudu nyt elämään kuin suureen seikkailuun. Yritän opetella sitä, kuitenkin nyt tuntuu että muserrun elämän edessä.
että vaihdat harrastuksia - vapaa-ajantekemistä - teet jotain täysin uutta ja ihmeellistä.
Kyllä minä olen niitä avioeron plussia ja miinuksia laskeskellut. Tiedän että avioero on ainoa oikea ratkaisu. Olen vain niin avioliittoon sitoutunut henkilö, ja sen loppuminen aiheuttaa minulle suurta tuskaa. Kerran olen sanonut että tahdon ja myös sitä tarkoitin. Se ettei toinen osapuoli enään tahdokkaan, loukkaa minua syvästi....
Niin minäkin olin, mutta jos toinen ei ollut, ei sitä kannata jäädä märehtimään. Itselläni on avioeroprosessi vielä niin tuore, että huonot/hyvät päivät vaihtelevat, etukäteen ei voi tietää sitä, mikä huomenna edessä. Hyvien päivien määrä vain lisääntyy pikku hiljaa, niin sinullakin, kun vain jaksat siihen uskoa...
Et ole yksin, meitä vastaavassa tilanteessa olevia on paljon!
En tiedä onko nämä viisaita sanoja, mutta sanoja kuitenkin. No sanot, että et olekaan yhtäkkiä enään minkään arvoinen. Tämä on erehdys, totta kai olet paljon arvoinen. Olet arvokas ja ainutlaatuinen äitinä, tyttärenä, sisarena, ystävänä ja työtoverina. Se että yksi avioliitto sattui päättymään ei lainkaan vähennä ihmisarvosai. Ne ovat kaksi eri asia, avioero ja sinun ihmisarvosi. Niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Iloitse siitä, että sait 30 vuotta elää kivan miehen kanssa ja saitte lapset. Kaikki parisuhteet loppuvat ennenpitkään, joko toisen kuolemaan tai sitten eroon. Toista ihmistä ei voi omistaa, hän on lainaa vain.
Valitsit miehesi tosi tarkkaan ja pitkän harkinnan jälkeen. Ehkä miesäsi on alkanut jollain lailla vaivata tämä hänen jalustalle nostamisensa. Olet tehnyt kaikkesi perheesi eteen ja muuta et ole kaivannut ja ajatellut vain miestäsi. Vaikuttaa siltä että olisit ollut kovin riippuvainen miehestäsi ja perheestäsi ja elänyt omaa elämääsi heidän kauttaan. Ehkä miehesi tarvitsi vain hiukan happea ja vapautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinussa olisi vikaa. ota sinäkin nyt hiukan happea parisuhteesta ja aloita nyt itsenäisempi elämä, matkustele ja tee kaikkea mukavaa. Ole lapsillesi ja heidän lapsilleen tukena. Ehkä oli tarkoitettu näin, että sinun on koettava vielä itsenäisen naisen elämä, sillä lienee jokin tarkoituksensa sinun kehitysvaiheetesi kannalta.
se nyt noin on käynyt naiselle, joka niin huolella sen miehen aikoinaan valitsi. On ollut niin täydellinen nainen, vaimo ja äiti, voi, voi, voi. Jaa-a, jossain vaiheessa ne jotka eivät osaa peiliin katsoa saavat turpiinsa jotta tukka lähtee. Hmm, kärsi ja käristy.......
Olet saanut ihan hyviä vastauksia viestiisi. Puoli vuotta on todella lyhyt aika. Itse koin saman noin viisi vuotta sitten ja voi yhtyä siihen, että 30 vuoden liitosta irtautuminen vie vähintään sen viisi vuotta. Elämä on ollut vaihtelevaa, välillä luulee jo olevansa selvillä vesillä mutta sitten joku pieni asia saa aikaan uuden romahduksen. Minä kävin Fisherin kurssin, kirjoitin neljä vuotta tiiviisti päiväkirjaa ja puhuin, puhuin ja puhuin ystävieni kanssa. Rupesin myös opiskelemaan. Jatkoin alemmasta korkeakoulututkinnosta ylempään ja nyt jatkan ihan eri alalla avoimessa yo:ssa. Opiskelun kautta tulleet onnistumisen elämykset ovat olleet todella hoitavia ja tärkeitä minulle.
Mies löysi uuden, mutta menetti erossa enemmän kuin minä!
että miehesi menetti enemmän. Ettei vain saanut tilalle jotain uutta ja parempaa. Mutta joo, jos se sua lohduttaa niin hyvä. Oletpahan jaksanut sen ajatuksen voimalla tänne asti.
Minä menetin uskottoman ja valehtelevan aviomiehen, mutta hän menetti uskollisen puolison ja aikuisten lastensa kunnioituksen. Tosin sai tilalle uuden naisen, joka myös oli uskoton omalle aviomiehelleen. Varmasti uusi nainen on uudempi, nuorempi, parempi ja ihastuttavampi kuin minä. Uusilla ja intohimoisilla suhteilla on kuitenkin tapana muuttua tavallisiksi ja arkisiksi. Niin meidänkin 30 vuotta kestäneelle suhteellemme kävi.
on se että ex miehesi on onnellinen uudessa elämässään. Kun taas sinä olet kitkutellut katkerien ajatustesi kanssa nämä vuodet. Lohduttaen niillä itseäsi jotta jaksat seuraavaan päivään. Tyypillistä jätetyn ja petetyksi tuleen stooria. No vikahan tietty on ollut miehen, kun taas sinä et voi edes käsittää mitä syytä sinussa olisi voinut olla. Ei voi kuin sääliä, lapset menettivät isän ja lapsenlapset ukin. Hyvä juttu niinkö..???
Syyhän on vain ja ainoastaan miehessä, jos hän lähtee. Naisten toiminnassa ei yleensä ole mitään vikaa, hehän hoitavat kaiken ja huolehtivatkin sen lisäksi aivan kaikesta.
Miksi miehet sitten lähtevät ja jättävät nämä ns täydelliset naiset?
Koska te luulette saaneenn jossain oikeuden nalkuttaa ja syyllistää miehiänne kaikesta. Katsokaa peiliinne, te ette tee kaikkea hyvin ja täydellisesti. Päinvastoin. Ajatte miehenne pois perheenne luota.
Kuten kirjoitin en syytä miestäni siitä että hän halusi lopettaa liittomme. Mutta en myöskään syytä itseäni siitä. Väärin olen varmaan toiminut monessa ja paremmin olisi varmasti voinut toimia, mutta tämä koskee molempia.
Meillä asiat alkoivat mennä huonosti kun rupesin kertomaan toiveistani ja niistä asioista, joihin olin tyytymätön. Olin tyytymätön siihen että koin olevani sisäkkö ja taloudenhoitaja työni ohella. Miehelleni kun tuntui olevan elämän tarkoitus työssään päteminen ja eteneminen. Sehän on hyvä periaate sinänsä, mutta kun se johtaa parisuhteen ja perheen hajoamiseen, onko se sen arvoista.
Oltaisiin varmaan vieläkin yhdessä, jos ei minussa olisi tapahtunut muutosta. Tajusin, ettei tälläinen parisuhde ole mistään kotoisin, parisuhde, jossa ei ole muuta yhteistä kuin asuminen saman katon alla. Toiveenani oli yhteinen ilo - mihin se oli hävinnyt? Toivoin hellyyttä, rakastelua, yhteistä tekemistä, edes silloin tällöin. Kun osoitin hänelle hellyyttä ja toivoin kahdenkeskistä aikaa hänellä oli aina niin kiire jonkin raportin tekemisessä. En tarkoita, että roikkuisin hänessä joka päivä, rakastan myös omaa rauhaani ja omia harrastuksiani, joita minulla on paljon.
Hän oli viikkokausia pois työnsä takia, en siitä koskaan nalkuttanut, työhän on tehtävä. Kyse olikin siitä, ettei se työ koskaan loppunut edes kotona, vaan sitä jatkettiin aina yömyöhään asti, ja lopuksi hän jäi työhuoneeseensa nukkumaan. Aamulla huomasin, että viinaakin oli reippaanlaisesti kulunut.
Mutta hänen tekemisiinsä ei olisikaan saanut puuttua, koska niinhän olin ennen käyttäytynyt. Halusin keskustella miten muuttaa elämäämme, jotta kummallakin olisi hyvä olla. Hän varmaan koki sen nalkuttamisena, koska ennenkuin olin edes päässyt lausetta loppuun, hän jo tiesi senkin asian paremmin. Hän usein arvostelikin älykyyttäni ja tyhmyyttäni. Jotenkin se tyrmäsi - halusin sanoa mitä tunnen ja koska tunsin jotain, olinkin idiootti. Hän tiesi sanojensa mukaan tunteeni paremmin kuin minä.
Kun kysyin rakastaako hän minua, hän vastasi ettei rakasta. Olin tyrmistynyt. Sitten kun hänkin viimein humalapäissään sai sanottua harkinneensa avioeroa jo pitkään kaikki valkeni minulle. Hän siis teki henkisesti avioeroa kun minä yritin parantaa parisuhdettamme. Hän sanoikin lähtiessään olevansa tässä avioerossa jo pitkällä, kun minä taas olin henkisesti parantamassa avioliittoa. Nyt jälkikäteen ymmärrän että oli jo liian myöhäistä hänen puoleltaan
Helvettiä se aluksi oli, elämäni kamalin kokemus. Mutta yhden asian tein selväksi itselleni - hänessä en roiku enkä takaisin halua. Mitä tekisin miehellä joka ei rakasta minua. Muuta selitystä en kaipaa.
Tosin hän vierailee usein luonani, kaikki hänen omasta aloitteestaan. Kaipa tulee katsomaan osaanko hoitaa kodin ja onko kaikki kunnossa - en tiedä. Olen ollut hyväntuulinen hänen käydessään, koska tahdon näyttää hänelle että pärjään hyvin ilman häntäkin. Humalapäissään hän oli sanonut etten pärjää yksin. Pahantuulinen ja vihaisen näköinen tai välinpitämätön hän on käydessään. Sanoo käydessään että soita jos jotain apua haluat - sanon soittavani ja kiitän siitä. Kertaakaan en kuitenkaan ole häneltä apua pyytänyt.
Nyt pitäisi alkaa tehdä ositusta ja arvioida omaisuutta. Ja hän on muuttunut entistä kireämmäksi. Toisaalta pelkään koko ositusta, hänen voimakastahtoisuuttaan. Että olisi voimia jotenkin pitää puoleni, toisaalta toivon että se menisi mahdollisimman kivuttomasti ilman riitoja. Jo lastenkin takia.
Tuo voisi olla kertomus minun 30 vuotta kestäneestä avioliitostani! Olisin kaivannut vähän kahdenkeskistä aikaa, asioiden jakamista sekä hellyyttä ja läheisyyttä myös ilman seksiä. Seksi toimi meidän liitossamme oikein hyvin ennen ulkopuolisten naisten mukaan tuloa. Tosin siinä oli viimeisinä aikoina tauko minun sairauslomani takia. Käynnistin usein keskustelun siitä, mistä oikein on kysymys kun kaikki ei mielestäni ole kunnossa. Exäni sanoi, että ei muillakaan 30 vuotta naimisissa olleilla ole tämän kummempaa. Syy selvisi minulle sitten myöhemmin. Uudet suhteet ja salaisuudet tulivat väliimme. Yhden suhteen annoin anteeksi mutta toisen paljastuneen jälkeen hain avioeroa. Mieheni olisi halunnut pitää meidät kummatkin, mutta minulle se ei todellakaan käynyt.
Tällä palstalla tuntuu olevan paljon niitä, joiden mielestä se varsinainen syy eroon on meissä jätetyissä riivinraudoissa. Olen ihan varma, että asia ei ole näin yksinkertainen ja mustavalkoinen. Tiedän, että miehelläni oli töissä vaikeaa ja raskasta ja hän haki lohdutusta muista suhteista. Kun sitten syyllisyyden sotku kasvoi liian suureksi hän näki helpommaksi jatkaa uuden kanssa kuin ruveta selvittämään suhteemme vaikeutta ja uskottomuuttaan minun kanssani. Kyllä uskottomuus on aina sen uskottoman valinta, siitä on ihan turha syyllistää puolisoa. AIkuinen ihminen pystyy ottamaan vastuun omista teoistaan. Meidän tapauksessa mieheni uskottomuus oli tietenkin minun syyni kun minä olin sellainen ja tällainen. Olisin kovasti toivonut, että exäni olisi ottanut asiot esille silloin, kun olisin keskustelua toivonut eikä vuosien kuluttua.
Ei se ole katkeruutta jos sanon exäni menettäneen enemmän. Minä menetin äitiä kaipaavan pikkupojan, joka ei uskaltanut kantaa vastuuta omista valinnoistaan. Tosiasioiden tunnustaminen ja kohtaaminen on kuitenkin kaiken viisauden avain. Ymmärrän erinomaisesti, että uskottomuuden jälkeen liittomme jatkaminen olisi ollut mahdotonta, jos sitä asiaa ei olisi pystytty kahden kesken perusteellisesti käsittelemään ja yhdessä opettelemaan uutta tapaa elää parisuhteessa. Olen varmasti loppuikäni surullinen siitä, että avioliittomme ei voinut olla elinikäinen. Siihen liittyy kuitenkin myös todella paljon hyviä muistoja ja yhteisiä asioita. Tuntuu myös kohtuuttomalta, että eroa 30 vuoden jälkeen ei ole millään tavalla käsitelty tai siitä keskusteltu, exäni ei sitä halua, koska hän tuntee niin suurta syyllisyyttä.
No...ehkäpä hän on sitten vaan niin ikionnellinen uudessa liitossaan, että menneisyydestä puhuminen on ajan haaskausta. Syyllisyyden voi myös kapseloida sisäänsä ja se pysyy hyvin piilossa kun sen olemassaolosta ei mikään muistuta. EN ole ottanut häneen aikoihin mitään yhteyttä, annan hänen olla rauhassa onnellinen.
Olenkohan niin älyttömän sinisilmäinen kun en edes ymmärtänyt kysyä onko miehelläni toinen nainen. Olen luottanut häneen ja olemme aikoinaan puhuneet keskenämme ettemme ikinä voisi pettää toisiamme.
Kun hän totesi ettei rakasta minua enään en edes ajatellut että kyseessä voisi olla toinen nainen. Ei hän mikään kapakoissa juoksentelija ollut kotona kylläkin otti. Työmatkoja oli paljon ja nehän kestivät viikkoja. Nyt kyllä tulee mieleeni että josko hän onkin rakastunut - toiseen naiseen? Mutta luulisi että olisi sen sanonut.
Vaikka mitä väliä sillä on. Jos ei minua rakasta niin onko sillä väliä rakastaako jotain toista vai ei. En minä häntä ikinä takaisin halua, ratkaisunsa hän teki siinä vaiheessa kun avioeropaperit jätti. Tosin ei hänkään ole sanonut avioliittoamme haluvansa jatkaa vaikkei lopullista eroa vielä kumpikaan ole hakenutkaan.
ja jos mies tai vaimo pettää, on aivan turha syyllistää itseään. Kukaan ei aja ketään tomimaan, vaan aikuiset ihmiset tekevät ratkaisut itse ja ovat itse vastuussa omista tunteistaan ja teoistaan. Moni aikuinen ei ole selvittänyt lapsuudenperheensä sairaita ihmissuhdekuvioita ja toistaa niitä parisuhteessaan. Puolisolla ei välttämättä ole niihin kuvioihin osaa eikä arpaa. Olet vastuussa vain itsestäsi ja omasta toiminnastasi, toimi itse niin, että on kiva katsoa peiliin!
"Kun kysyin rakastaako hän minua, hän vastasi ettei rakasta. Olin tyrmistynyt. Sitten kun hänkin viimein humalapäissään sai sanottua harkinneensa avioeroa jo pitkään kaikki valkeni minulle. Hän siis teki henkisesti avioeroa kun minä yritin parantaa parisuhdettamme. Hän sanoikin lähtiessään olevansa tässä avioerossa jo pitkällä, kun minä taas olin henkisesti parantamassa avioliittoa. Nyt jälkikäteen ymmärrän että oli jo liian myöhäistä hänen puoleltaan"
Juuri näin minullekin kävi. Tuo oli todella hyvin sanottu. Minä myös yritin keksiä keinoja oman 20 vuoden liittoni parantamiseen. Yritin (en varmasti tarpeeksi) muuttaa toimintatapojani, yritin ymmärtää jne. Samaan aikaan mies varmaan teki omaa "surutyötään" eli valmisteli itseään eroon. Nyt sen vasta ymmärrän. Hän oli aina ennen halunnut jatkaa liittoamme. Monta kertaa ennen erosta puhuessamme hän vaakuutti minut jatkamaan. Sitten tulikin se yksi kerta, jolloin hän ilmoitti harkitsevansa eroa eikä silloin enää ollutkaan halua puhua. Luettuani tuon kommenttisi ymmärrän, että hän oli jo siinä vaiheessa yksikseen miettinyt asiaa ja valmistellut itseään eroon. Minulle se tuli shokkina. Nyt on aikaa kulunut puoli vuotta ja tunteet menee vuoristorataa. Uskon ja luotan kuitenkin, että aika tasoittaa ja on vain yksi suunta eli ylös päin! Tsemppiä!
Hei
Avaa silmäsi ja katsele ympärillesi ja huomaa, että maailma on miehiä väärällään!
Ja moni pärjää mainiosti ilman vakituista aviomiestäkin - toiset hankkiin tilalle poikaystävän tai pari, toiset ponin, toiset koiran tai muun harrastuksen ja toiset ei hanki sitäkään.
Jos tyyppi noin vain hylkää, niin sellaisen perään ei todellakaan kannata itkeskellä. Mieti hieman: sinulla on ilmeisesti ihanat lapset ja heitä sinulla ei todellakaan olisi ilman miestäsi, joten ainakin jotain hyvää ukostasi on ollut.
Ja, jos olet rakastanut häntä, niin silloinhan olet elänyt ja tuntenut - joten ei se aikaa haaskiin ole kulunut
Jos niinkuin vitsikkäästi sanotaan, niin voidaan sanoa: Rakkaus on ikuinen, kohteet senkun vaihtuu! Joten pistä vaan ukkosi surutta kiertoon, jos kerran hän arvio sinut "ei minkään arvoiseksi". Muista, että kaikkea ei tarvitse uskoa!
Ei muuta kuin eteenpäin ja aloita aamusi ajatuksella: "Mitähän kivaa tänään tapahtuu"!
terv kaikensorttista sattuu
Minullaon ihan samanlainen tilanne. Olisi hienoa jutella! Miten sinut saa kiinni?