Olemme olleet mieheni kanssa 10 vuotta yhdessä (muutaman vuoden vähemmän naimisissa) ja nyt ollaan tultu sellaiseen umpikujaan, että avioero taitaa olla ainoa vaihtoehto. Lapsia on kaksi alle kouluikäistä.
Mies on tässä se, joka on eroa ottamassa sitten kun vaan sen uskaltaa tehdä (on sanonut useaan kertaan, että olisi lähtenyt jo ajat sitten, jos olisi "uskaltanut" ja että pelkää tekevänsä väärän ratkaisun, tekee sitten kummin päin vain). Jos itse ajattelen asiaa TUNTEELLA, en haluaisi millään erota, koska luulen (?) rakastavani vielä miestäni ja haluan kaikista vaikeuksista huolimatta elää elämäni loppuun asti hänen kanssaan. En halua myöskään rikkoa lastemme kotia. Olen itkenyt tätä eroasiaa niin paljon, että toivon, ettei kyyneleitä kohta enää edes tulisi.
Nyt olen kuitenkin vihdoin pystynyt alkaa ajattelemaan asiaa myös JÄRJELLÄ ja tiedän, että lukuisista eri syystä meidän todellakin pitäisi erota. Muuten alamme vain inhota toisiamme. Itse olen sitä mieltä, että olen yrittänyt kaikkeni, että tämä parisuhde toimisi. Kävimme yli puoli vuotta noin kerran kuussa (joskus useamminkin) parisuhdeterapiassa, joka sai mut vihdoin tajuamaan, etten voi muuttaa miestäni, vaan mun täytyy muuttaa itseäni. Olen yrittänyt ja yrittänyt. Ne asiat, joista ennen suutuin, pystyn nykyään useinkin katsomaan läpi sormien. Olen mielestäni joustanut paljon ja yrittänyt hyväksyä miehen tietyt huonot puolet (ei puhu, ei kuuntele, on todella huolimaton ja huonomuistinen, ei huolehdi omista tavaroistaan/asioistaan, ei koskaan tee, mitä lupaa jne.), vaikka itse olen tietyissä asioissa mieheni vastakohta. Tietenkään en ole onnistunut aina ja kaikessa, mutta voin käsi sydämellä sanoa, että ainakin olen kaikkeni yrittänyt ja myös onnistunut joissakin muuttumisasioissa.
Mies sen sijaan ei ole yrittänyt muuttaa käytöstään tipan tippaa. On sen muutaman kerran nyt myöntänytkin. Ilmeisesti hänellä ei ole ollut mitään motivaatiota muuttua, koska ei ole halunnut olla enää 100 % mukana tässä parisuhteessa. Tai kenties on ajatellut, ettei hänen tarvitse muuttua, vaan riittää, että minä opin hyväksymään hänen huonot puolensa.
Mä olen antanut tälle perheelle "kaiken" ja tuntuu, ettei mies ole antanut mitään, eikä osaa ollenkaan arvostaa sitä, mitä olen tämän eteen tehnyt. Mies ei koskaan ehdota mitään yhteistä tekemistä koko perheen kesken ja kun mä ehdotan (esim. pyöräretkeä, uimarantareissua, kyläilyä...), ei innostu mistään, vaan naama happamana tulee mukaan niillä kerroilla, kun suostuu edes mukaan tulemaan. Kun ollaan molemmat kotona lasten kanssa (esim. viikonloppuna), mä olen ns. vapaaehtoisesti lasten kanssa (vaikka olen heidän kanssaan aina muulloin, kun hoidan heitä vielä kotona) ja mies vaan tekisi omia juttuja. Hänelle pitää oikein erikseen sanoa, että olisi myös lasten kanssa. Ja siihen alkaa heti sitten valittamaan, ettei niiden kanssa tarvitse koko ajan käsi kädessä leikkiä, vaikka tietää varsin hyvin, etten tarkoita sitä. Mies toimii tilanteessa kuin tilanteessa täysin itsekkäästi, myös lasten kustannuksilla, mutta ei tietenkään myönnä sitä. Itse taas otan lapset huomioon varmaan liiankin hyvin, ei hyvä tietty sekään.
Emme voi koskaan keskustella mistään ongelmista, koska lähes joka kerta mies häipyy tilanteesta. Ja aina vika on joko mun äänensävyssä, puheessa tms. Vaikka mä nimenomaan olen sen parisuhdeterapian jälkeen alkanut ihan täysillä tsemppaamaan, että olisin asiallinen. Ihan sama mitä sanon, mies kuulee sen omissa korvissaan väärällä tavalla. Se harmittaa ja turhauttaa todella paljon =/
Tätä pahinta aikaa on kestänyt nyt muutaman kuukauden (sitä ennen parisuhteemme on aina ollut aika vuoristoratamaista, mutta väliin on mahtunut hyviäkin päiviä. Ollaan kävelty käsi kädessä, pussailtu ja elämä on tuntunut hyvältä ja sitten ihan yhtäkkiä joku mun väärä sana muuttaa miehen täysin ja hän muuttuu kylmäksi kuin jääkalikka. Jos hän vielä hetki sitten oli jäämässä tähän parisuhteeseen, hetkessä hän on taas lähtemässä pois. Jotenkin myös tiedän, että vaikka hän nyt jäisi, joutuisin elämään loppu elämäni epävarmuudessa sen suhteen, että joku päivä hän kuitenkin lähtisi.
Tällä hetkellä välimme ovat sellaiset, että kun äsken yritin taas keskustella miehen kanssa kompromissien teosta ja mies halusi mennä nukkumaan, hän suuttui mulle ja lopulta sanoi jo niin painokelvotonta tekstiä, etten kehtaa tänne kirjoittaa. Koskaan hän ei pyydä mitään sanomisiaan tai tekemisiään anteeksi tai ole muulla tavalla pahoillaan.
Kun tapasimme, mieheni oli kiltti ja kultainen. Nyt hän on itsekäs ja kylmä. Tiedän, että itsessänikin on paljon vikoja, mutta se tässä harmittaakin, että olen myös kasvanut ihmisenä ja muuttunut paremmaksi ihmiseksi. Jos olisi ollut silloin tälläinen, kun mieheni kanssa tapasimme, voisimme ehkä olla nyt onnellisia. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja olisin toivonut, että jos me molemmat muuttuisimme ja tekisimme kompromisseja, voisimme onnistua.
Miten jatkaa nyt tästä??? Järki vai tunteet?
Mies on tässä se, joka on eroa ottamassa sitten kun vaan sen uskaltaa tehdä (on sanonut useaan kertaan, että olisi lähtenyt jo ajat sitten, jos olisi "uskaltanut" ja että pelkää tekevänsä väärän ratkaisun, tekee sitten kummin päin vain). Jos itse ajattelen asiaa TUNTEELLA, en haluaisi millään erota, koska luulen (?) rakastavani vielä miestäni ja haluan kaikista vaikeuksista huolimatta elää elämäni loppuun asti hänen kanssaan. En halua myöskään rikkoa lastemme kotia. Olen itkenyt tätä eroasiaa niin paljon, että toivon, ettei kyyneleitä kohta enää edes tulisi.
Nyt olen kuitenkin vihdoin pystynyt alkaa ajattelemaan asiaa myös JÄRJELLÄ ja tiedän, että lukuisista eri syystä meidän todellakin pitäisi erota. Muuten alamme vain inhota toisiamme. Itse olen sitä mieltä, että olen yrittänyt kaikkeni, että tämä parisuhde toimisi. Kävimme yli puoli vuotta noin kerran kuussa (joskus useamminkin) parisuhdeterapiassa, joka sai mut vihdoin tajuamaan, etten voi muuttaa miestäni, vaan mun täytyy muuttaa itseäni. Olen yrittänyt ja yrittänyt. Ne asiat, joista ennen suutuin, pystyn nykyään useinkin katsomaan läpi sormien. Olen mielestäni joustanut paljon ja yrittänyt hyväksyä miehen tietyt huonot puolet (ei puhu, ei kuuntele, on todella huolimaton ja huonomuistinen, ei huolehdi omista tavaroistaan/asioistaan, ei koskaan tee, mitä lupaa jne.), vaikka itse olen tietyissä asioissa mieheni vastakohta. Tietenkään en ole onnistunut aina ja kaikessa, mutta voin käsi sydämellä sanoa, että ainakin olen kaikkeni yrittänyt ja myös onnistunut joissakin muuttumisasioissa.
Mies sen sijaan ei ole yrittänyt muuttaa käytöstään tipan tippaa. On sen muutaman kerran nyt myöntänytkin. Ilmeisesti hänellä ei ole ollut mitään motivaatiota muuttua, koska ei ole halunnut olla enää 100 % mukana tässä parisuhteessa. Tai kenties on ajatellut, ettei hänen tarvitse muuttua, vaan riittää, että minä opin hyväksymään hänen huonot puolensa.
Mä olen antanut tälle perheelle "kaiken" ja tuntuu, ettei mies ole antanut mitään, eikä osaa ollenkaan arvostaa sitä, mitä olen tämän eteen tehnyt. Mies ei koskaan ehdota mitään yhteistä tekemistä koko perheen kesken ja kun mä ehdotan (esim. pyöräretkeä, uimarantareissua, kyläilyä...), ei innostu mistään, vaan naama happamana tulee mukaan niillä kerroilla, kun suostuu edes mukaan tulemaan. Kun ollaan molemmat kotona lasten kanssa (esim. viikonloppuna), mä olen ns. vapaaehtoisesti lasten kanssa (vaikka olen heidän kanssaan aina muulloin, kun hoidan heitä vielä kotona) ja mies vaan tekisi omia juttuja. Hänelle pitää oikein erikseen sanoa, että olisi myös lasten kanssa. Ja siihen alkaa heti sitten valittamaan, ettei niiden kanssa tarvitse koko ajan käsi kädessä leikkiä, vaikka tietää varsin hyvin, etten tarkoita sitä. Mies toimii tilanteessa kuin tilanteessa täysin itsekkäästi, myös lasten kustannuksilla, mutta ei tietenkään myönnä sitä. Itse taas otan lapset huomioon varmaan liiankin hyvin, ei hyvä tietty sekään.
Emme voi koskaan keskustella mistään ongelmista, koska lähes joka kerta mies häipyy tilanteesta. Ja aina vika on joko mun äänensävyssä, puheessa tms. Vaikka mä nimenomaan olen sen parisuhdeterapian jälkeen alkanut ihan täysillä tsemppaamaan, että olisin asiallinen. Ihan sama mitä sanon, mies kuulee sen omissa korvissaan väärällä tavalla. Se harmittaa ja turhauttaa todella paljon =/
Tätä pahinta aikaa on kestänyt nyt muutaman kuukauden (sitä ennen parisuhteemme on aina ollut aika vuoristoratamaista, mutta väliin on mahtunut hyviäkin päiviä. Ollaan kävelty käsi kädessä, pussailtu ja elämä on tuntunut hyvältä ja sitten ihan yhtäkkiä joku mun väärä sana muuttaa miehen täysin ja hän muuttuu kylmäksi kuin jääkalikka. Jos hän vielä hetki sitten oli jäämässä tähän parisuhteeseen, hetkessä hän on taas lähtemässä pois. Jotenkin myös tiedän, että vaikka hän nyt jäisi, joutuisin elämään loppu elämäni epävarmuudessa sen suhteen, että joku päivä hän kuitenkin lähtisi.
Tällä hetkellä välimme ovat sellaiset, että kun äsken yritin taas keskustella miehen kanssa kompromissien teosta ja mies halusi mennä nukkumaan, hän suuttui mulle ja lopulta sanoi jo niin painokelvotonta tekstiä, etten kehtaa tänne kirjoittaa. Koskaan hän ei pyydä mitään sanomisiaan tai tekemisiään anteeksi tai ole muulla tavalla pahoillaan.
Kun tapasimme, mieheni oli kiltti ja kultainen. Nyt hän on itsekäs ja kylmä. Tiedän, että itsessänikin on paljon vikoja, mutta se tässä harmittaakin, että olen myös kasvanut ihmisenä ja muuttunut paremmaksi ihmiseksi. Jos olisi ollut silloin tälläinen, kun mieheni kanssa tapasimme, voisimme ehkä olla nyt onnellisia. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja olisin toivonut, että jos me molemmat muuttuisimme ja tekisimme kompromisseja, voisimme onnistua.
Miten jatkaa nyt tästä??? Järki vai tunteet?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Olen kuitenkin pitemmällä kuin sinä. Siksi laitan pari kommenttia, toivon etteivät ne loukkaa sinua.
Luulen ettei miehesi rakasta sinua. Hän ehkä haluaisi, muttei pysty siihen. Joskus vain tunteet kuolevat. Pahalta se tuntuu ja satuttaa, kokemuksesta tiedän. Kysy mieheltäsi rakastaako hän sinua ja haluaako hän elää sinun ja lastenne kanssa. Minun mieheni ei halunnut.
Sen kuuleminen satutti enemmän kuin mikään koskaan on minua satuttanut. Mutta onneksi kuulin sen, koska en minäkään halua elää miehen kanssa joka ei minua rakasta. Näin se meillä meni. Sen verran kuitenkin itseäni arvostan, etten rakkauteen kykenemättömän miehen kanssa enään elä.
Minunkin mieheni kuuli kaikki sanomiseni aina niinkuin hän halusi kuulla tai uskoi kuulevansa. Ihan sama mitä sanoin tai tarkoitin, hän käänsi aina sanomiseni niinkuin hän halusi. Voi että se loukkasi. Henkistä väkivaltaa se oli.
Toivon todella, että miehesi rakastaa sinua ja sinä häntä. Silloin kyllä pystytte ongelmanne selvittämään.
Oletko yhtään miettinyt mikä ihmeen voima saa SINUT pysymään tuossa suhteessasi? Miksi ihmeessä rakastat miestä, joka ei osallistu teidän parisuhteeseenne eikä perhe-elämään? Ei keskustele, ota muita huomioon, puhuu rumasti. On itsekäs ja kylmä. Näyttää todellakin siltä, että yksin yrität epätoivoisesti pitää parisuhdettanne kasassa. Se ei onnistu. Tee sinä ratkaisu mitä miehesi ei vielä uskalla - ja hae eroa.
Unohdin kirjoittaa joitakin oleellisia asioita tuohon ekaan viestiini. Mieheni on kyllä sanonut muutama viikko sitten minulle, että hänen tunteet ovat kuolleet jne. Uskomatonta, mutta en muista, sanoiko suoraan, ettei rakasta minua enää. Varmaan sitten sanoi ja se lause on siirtynyt johonkin mustaan paikkaan päässäni, koska tuollaisenhan muistaa aina. Itselläni tunteet vaihtelevat päivittäinkin paljon, mutta kertaakaan en ole lakannut rakastamasta häntä. Siksi haluaisin uskoa, että miehen tunteet ovat vain viilenneet ja hän alkaisi taas rakastaa, jos vaan saatais nämä asiat selvitettyä. Toisaalta mikään ei tule muuttumaan, koska mieheni ei ilmeisesti edes halua yrittää ja muuttaa käytöstään. Se tässä miehen käytöksessä on ollut outoa ja pitänyt mun toivoa yllä, että niinä hyvinä päivinä mies on käyttäytynyt niin kuin rakastaisi minua. On ollut hellä jne. Mutta suurimman osan ajasta on todellakin k***pää.
Nyt ajattelen asiaa taas tunteella ja olen äärimmäisen surullinen ja voisin itkeä loputtomiin. Mietin yhteistä menneisyyttä ja sellaisia yhteisiä ainutkertaisia asioita, joita en koskaan enää voi kokea kenenkään kanssa, esim. lastemme syntymät ja heidän varhaislapsuuteen liittyviä asioita. Olen myös "suunnitellut" yhteisen tulevaisuutemme, ajan kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, kun olemme eläkkeellä jne. En halua edes kuvitella, että elän sittenkin ne ajat yksin.
Eikä mieheni ole ainoa, jonka vika tämä tilanne on. Olen itsekin käyttäytynyt k***päisesti, ollut ilkeä jne. MUTTA olen myös muuttunut parempaan ja tullut edes joissain asioissa paremmaksi aviovaimoksi. Koko tämän viimeisen parin kuukauden ajan, kun mies on miettinyt eroa, olen vastoin omia tunteitani yrittänyt olla nätisti ja asiallisesti, vaikka mies on ollut todella V-mäinen minua kohtaa. Mun on tehnyt mieli antaa samalla mitalla takaisin, mutta olen yrittänyt ja yrittänyt olla se hyvä vaimo, jottei mies lähtisi ja jättäisi. Olisin tyytynyt aika vähään (eli suht huonolaatuiseen parisuhteeseen), koska omat vanhempani riitelivät koko lapsuuteni ja nuoruuteni ennen kuin erosivat ja varmaan koen sellaisen elämän olevan ns. normaalia. Mies sen sijaan haluaa, että kaikki on täydellistä. Hän varmaan luulee löytävänsä jostain naisen, joka katselee miehen huonoja puolia niistä ikinä sanomatta ja tekee miehelle kaiken valmiiksi.
Mun täytyy varmaan kirjoittaa paperille kaikki huonot puolet tästä avioliitosta ja lukea niitä niin kauan, että tulen järkiini. Jo lastenkin takia olisi sen puolesta parempi erota, että ilmapiiri kotona on usein riitaisa tai kireä. Itse kyllä pystyn useimmiten olemaan lasten seurassa ns. normaali (ja lapset ovatkin suurin iloni) ja nykyään ollaan yleensä riidelty vasta iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa, mutta välillä tulee enemmän tai vähemmän itkettyä myös lasten nähden ja pelkään sen vaikuttavan lapsiimme (nuorempi tulee silloin usein syliini lohduttamaan ja vanhempi vakavoituu). Toisaalta en halua rikkoa lasten kotia. En halua laittaa heitä päiväkotiin sen takia, että on taloudellisesti pakko, jos miehen kanssa erotaan. En halua erottaa kavereista, mutta on pakko, koska pitää muuttaa halvemmalle alueelle asumaan, jos yksin maksan asuntolainan. En halua tinkiä joka asiasta, mutta sitten on pakko, kun ei ole varaa mihinkään. Koskaan ei päästä enää lasten kanssa matkalle tms. Tai lapset kyllä pääsevät isänsä kanssa, mutta eivät äitinsä. Enkä koskaan pysty kertomaan kaikille ystäville ja sukulaisille, että eroamme. En pysty edes ajattelemaan sitä, kun tulee ihan tajuton ahdistus. En ole puhunut tilanteestamme kenellekään, koska olen elänyt toivossa, että mies vielä muuttaa mielensä. En tiedä, mistä saisin sen rohkeuden, että voisin asiasta kertoa. En ole sellainen ihminen, että itkisin ystävieni olkaa vasten, joten mihin puran pahaa oloani? Mielummin elän huonossa parisuhteessa kun teen jotain niin pelottavaa kuin miltä ero tuntuu. Todennäköisintä kuitenkin on, että mies sen eron ottaa ja jossain vaiheessa se on sitten kerrottava lapsille ja sukulaisille yms.
Voisitteko olla niin ystävällisiä, että kävisitte silloin tällöin lukemassa ja kommentoimassa, koska tämä on ainoa paikka, missä voin keskustella aiheesta. Kiitos ja tsemppiä kaikille samassa tilanteessa oleville!
Älä näytä, että kärsit erouhkailusta miehellesi. Älä itke niin, että hän näkee. Muutu välinpitämättömäksi jos hän puhuu erosta, sanot vaan, että kyllä Sinä pärjäät, eron jälkeenkin. Älä mene mukaan hänen riitoihinsä, sanot vaan, että riitele yksin(jos hän haluaa riidellä) ja kävelet pois. Ala pitää huolta itsestäsi, muuta vaatetusta meikkaa enemmän jne... niin, että eron huomaa. Jätä lapset hoitoon miehellesi, tai vie tuttaville hoitoon ja käy joskus yksin ulkona vaikka tanssimassa, tai salilla. Tee sellaista, mitä Et ole ennen tehnyt. Älä jää alakynteen, missä olet ilmeisesti ollut kokoajan. Miehesi on ennen määrännyt kaikki, nyt se tilanne muuttuu, koska Sinulla ei ole mitään häviämistä, päinvastoin...Psykologiaa...
Älä mieti negatiivisiä asioita etukäteen, tulevaa eläkkeellä oloa(miehesi kanssa) jo? Rahatilannetta, lastentarhaa, lasten matkoja jne. Ne vievät vaan energiaa Sinulta. Koska ethän voi kuitenkaan ennustaa tulevaisuutta. Lastentarhasta monet lapset pitää ja se voi olla heidän kehitykselle ihan hyvä. Mistä tiedät, että lapsesi eivät pääse Sinun kanssa matkalle? Sinähän voi tutustua mukavaan mieheen(jolla on varaa ja ehkä myös omia lapsia) vaikka jo kuukauden päästä mahdollisesta erostasi ja voitte tehdä yhteisiä matkoja. Asuntoasiat järjestyy, monia vuokra-asuntoja löytyy, ensin aluksi, lapset kyllä löytää kavereita ja mukautuu.
Jos tulee heikkohetki, mieti ainoastaan, mitä pahoja asioita miehesi on Sinulle sanonut ja tehnyt, se helpottaa. Jos ero tulee muista, että kuukausienkin jälkeen, ovat jotkut parit palanneet yhteen.
Nämä olivat aikuisen miehen mietteitä, joka on joutunut näitä asioita joskus aikoinaan pohtimaan. Tästäkin ohjeesta on aina joku tietysti erimieltä...
Älä murehdi kaikkea tavaraa tai mammonaa niin kuin sitä, kuinka joudut muuttamaan halvemmalle asuinalueelle tai et pääse enään matkoille. Ilmeisesti sinulla on ollut mahdollisuus hoitaa lapsia kotona, ja nyt murehdit kuinka ne raukat joutuvat päiväkotiin.
Muuta totaalisesti asennettasi, olet ilmeisesti kiintynyt enemmän miehesi sinulle tarjoamaan elintasoon kuin mieheesi. Missä on ylpeytesi ja itsenäisyytesi. Kukaan ei voi nykyään enään jättäytyä noin miehen armoille ja elätettäväksi. Kyllä naisen on säilytettävä itsenäisyytensä juuri tuollaista tilannetta varten, että mies muuttuu kylmäksi. Se antaa myös naiselle mahdollisuuden lähteä epätyydyttävästä liitosta.
Ja sanot että mies luulee löytävänsä uuden naisen, joka ei huomauttele hänen vioistaan. Kaikki viittaa siihen, että mies on jo löytänyt tällaisen uuden naisen, jolle näyttää vain parhaat puolet itsestään ja saa sitä positiivista vastakaikua, jota vaille on ilmeisesti jo pitkään jäänyt.
Ja kun mies valittelee, että äänensävy jolla puhut hänelle, on ikävä, niin hän etsii etsimällä syitä, joiden perusteella voisi jättää sinut hyvällä omallatunnolla. Puhuit millä äänensävyllä tahansa, niin mies kuulee sen omassa päässään ikävänä. Hän etsii etsimällä vikoja naisesta, jotta tämä olisi helpompi jättää. Et voi sille mitään, et voi omalla toiminnallasi muuttaa miehesi asennetta, se on myöhäistä. muuta omaasi.
Miksi ihmeessä naiset täällä palstalla valittavat että eivät tahdo erota ja että voi kun mies vielä rakastuisi minuun uudelleen ja sitten kaikki olisi taas hyvin. Tällaisia miehestään riippuvaisia naisia tuntuu olevan täällä palstoilla aikamoinen lauma ja minä kun luulin, että Suomi on edistyksellinen maa, jossa naiset ovat koulutettuja ja itsenäisiä. Hanki itsellesi nyt oma elämä, vuokra-asuntoja on saatavilla niin kuin tuossa joku sanoi. Lapset voivat viihtyä hyvin tarhassa. Elämä voi muuttua paljon paremmaksi.
Olen ilmeisesti kirjoittanut sillä tavalla epäselvästi, että muutamasta jutusta sai vähän väärän kuvan. Meillä mies ei halua riidellä, mutta riita syntyy yleensä siitä, että sanon jotain, mistä hän ei tykkää. Hän on ollut aina äärimmäisen herkkä vetämään herneen nenään, jos vähänkään kriittisesti sanon jostain asiasta (jos vaikka mies olisi mokannut lasten turvallisuuteen liittyvässä asiassa, ei siitä saisi sanoa millään äänensävyllä) ja se aiheuttaa paljon riitoja. Kaikesta en vaan voi olla sanomatta. Myös jos haluan keskustella mistä tahansa asiasta, se päättyy yleensä riitaan, koska mies ymmärtää mut aina väärin (tahallaan vai tahattomasti, en tiedä).
Meillä minä olen se, joka täällä on enemmän "määrännyt", koska miehellä ei ole ollut mihinkään asiaan mitään mielipidettä. Mitä tahansa häneltä kysynkin, vastaus on aina joko "emmä tiiä" tai "ihan sama". Näin on ollut aina. Sen takia olen aika paljon asioista esim. täällä kotona päättänyt, mutta jos miehellä on ollut asiasta joku mielipide, olen ottanut sen huomioon ja yrittänyt aina tehdä kompromisseja. Mies ei sen sijaan ikinä tee kompromissia, jos ole hänen kanssaan eri mieltä jostain asiasta.
Yksi suuri ongelma on ollut meidän täysin erilaiset rahankäyttötavat. Meillä on ollut ennen aina yhteinen tili, mutta kun kyllästyin siihen, että mies eli aina ns. yli varojensa (jouduimme käyttämään säästöjä asumiseen/ruokaan yms. vaikka tulojen olisi pitänyt riittää menoihin), otimme yhteisen tilin lisäksi myös omat tilit ja sovimme yhdessä summan, mikä sinne laitetaan kerran kuussa. Mies sitä summaa vielä ehdotti ja mulle se sopi, mutta mies on silti joka kuukausi ylittänyt omissa ostoksissaan sen yhdessä sovitun summan. Ostaa siis edelleen omatkin ostokset (esim. harrastusjuttuja) meidän yhteiseltä tililtä. Sama juttu kyllä kaikkien muidenkin yhdessä sovittujen asioiden suhteen. Mies ei pidä mistään sopimuksista kiinni. Musta se on loukkaavaa ja olen siitä(kin) yrittänyt miehelle puhua, mutta ei tajua tekevänsä mitään väärin.
Mä olen jo moneen kertaan yrittänyt alkaa olla yhtä tyly miehelle kuin se on mulle, mutta aina parin päivän jälkeen lipsun ja alan olla mukava. Lastenkin takia yritän olla ns. normaali, vaikka mies olisi k***pää. Mutta oon mäkin samanlainen k***pää välillä ollut, joten en voi miestä yksin syyttää.
Olen varmaan jotenkin läheisriippuvainen, kun olen niin kiinni miehessäni, vaikka tiedän, että ansaitsen paremman miehen. Pelkään vaan, että olen sitten koko loppuelämäni yksin, vaikka molemmat vanhempani ovat avioeronsa jälkeen reilussa keski-iässä löytäneet uudet elämänkumppanit (eli esimerkkiä siitä hyvästä tulevaisuudesta on, mutta silti pelottaa). En halua myöskään menettää ihania appivanhempiani, enkä varsinkaan yhteistä 10 vuoden historiaa mieheni kanssa. Siksi aina vaan toivon ja toivon, että kaikki järjestyy. Nyt kun tilanne on kuitenkin aivan umpisolmussa ja mies aivan eri ihminen kuin ennen, yritän noilla järkisyillä saada käännettyä oman pääni, että voisin itse tehdä eropäätöksen, jos mies ei sitä tee.
En mielestäni ole miehen armoilla, jos olen halunnut hoitaa pienet lapsemme kotona. Kyllä mulla on heidät varaa elättää, jos ero tulisi, mutta en haluaisi muuttaa omasta kodistamme mihinkään ja tässä ei olisi varaa asua.
En tiedä, miksi olen niin riippuvainen miehestäni ja kiinni hänessä, varsinkin kun hoidan lähes kaikki kotiin ja lapsiin liittyvät asiat yksin. Tiedän, että elämä helpottaisi jo siinäkin, ettei eron jälkeen olisi enää miehen asioita hoidettavana. Ja koska eron tapahduttua, mies kyllä haluaisi nähdä lapsia enemmän kuin joka toinen viikonloppu, saisin omaa aikaakin enemmän kuin nyt. Oma isäsuhteeni on aina ollut huono, joten ehkä se on syy siihen, että olen jollain tavalla läheisriippuvainen.
Ihan varmasti pelottaa ja hirvittää, ero on kaikella tavalla niin valtava muutos, itselle, lapsille, sosiaaliselle ympäristölle. Mutta paha se on huonossa suhteessakin kärvistellä, ja paha se on lapsillekin. Joku päätös on tehtävä, ja sen päätöksen kanssa sitten elettävä.
Melko selvää on se, ettet saa miehen mieltä muuttumaan olemalla kiltti ja mukava, tai pyytämällä nätisti. Sen sijaan voisit jättää miehen hetkeksi miettimään asioita yksin: haluaako hän tätä todella.
Käynnistä sinä eroa edeltävät toimenpiteet, jotka ovat välttämättömiä. Kerro että sinun on nyt etsittävä työpaikka. Sälytä lapsista enemmän vastuuta miehelle. Mies voisi olla aktiivinen hoitopaikkaa etsiessään. Ehkä voisit myös yrittää pitää oman loman, esimerkiksi mennä viikoksi jonkun ystäväsi luo asioita miettimään, ja jättää miehen kotiin hoitamaan lapsia ja miettimään omia asioitaan sillä aikaa. Mikäli tämänkin jälkeen mies edelleen eroa haluaa ja on valmis yksinäiseenkin vanhemmuuteen, niin eihän sille sitten mitään voi.
Pidä kiinni siitä, että mies eroaa jos eroaa sinusta, ei lapsistaan. Jos sinulla on tähän asti ollut päävastuu lapsista, niin miehen on paras kiiruimmin alkaa opetella omaa osuuttaan asiassa.
Vähän luuserilta tuo nyt kuulostaa tuollainen pesän uros: kun lapset on alle kouluikäisiä niin jo alkaa menojalka vipattaa. Lasten vuoksi on tarkkaan harkittava voisiko jatkamisen mahdollisuuksia vielä olla, mutta muuten, tuskin sinä paljon tässä miehessä menettäisit, mukaviakin miehiä on.
pelkäät eron tuomia muutoksia ja olet epäitsenäinen roikut huonossakin suhteessa kunei vaan mikään muuttuisi.
Olet tottumuksesta siinä suhteessa, ja kiintynyt jotenki mammonaan, siis siihen taloon jossa ei onni kukoista, koti on siellä missä on rakkautta, voit lasten kanssa ostaa kivan kodin kun ositus on tehty.
Tuskin sulla on tulevaisuutta tämän miehen kanssa, jos rupeet kynnysmatoksi kaikki menee vaan hullunmaksi, ja tulet tyytymättömäksi, ja ketään ei voi väkisin pitää. Kertomasi mukaan tämä mies ei välitä susta, ei arvosta ja kunnioita sua.
Hakeudu työhön ja itsenäisty,ala harrastaan jotain uutta, ja monet peskat tykkäävät käydä tarhassa kun saa kavereita ja uutta toimintaa.
oli sitä mitä oli, meni jo :). Ajattele niinpäin, että sinulle jää ihanat muistot. On hieman hullua surra sitä ettei saa yhteistä menneisyyttä takaisin.. ei sitä saa koskaan. Pitää keskittyä nykyisyyteen, siihen miten saa olonsa ja elämänsä järjestykseen. Tuo miehen soutaminen ja huopaaminen ei ole mistään kotoisin ja johtaa lopulta eroon. Eikö ole parempi erota silloin, kun vielä on jotain hyvää jäljellä ja ollaan puheväleissä. Jäisi näin paremmat muistot! Ero 150 riidan ja/tai itkun jälkeen on todella raskas - eikä silloin enää kykene välttämättä yhtään ajattelemaan järkevästi - tulee paniikinomainen "täältä-pois-NYT" tarve.
Hae kaupungin vuokra-asuntoa tms yleishyödyllistä vuokra-asuntoa (tai asumisoikeusasuntoa). Saat elatusmaksut, asumistukea tarvittaessa - kyllä te taloudellisesti ihan hyvin toimeentulette. Jää rahaa vielä lomamatkaankin - kerran vuodessa ainakin. Käytä hyväksi kauppojen tarjoukset, tee itse ruuat. Kerralla paljon pakastimeen odottamaan esim. seuraavaa viikkoa. Käytetyt vaatteet ovat toisinaan jopa parempia kuin kaupasta ostetut. Taloudellisesti pärjää, kun suunnittelee hyvin.
Niin - ja sittten. Kannattaisi etsiä sitä ystävän olkapäätä - tai ainakin puhua erosta jollekulle. Ihan turhaa suret yksinäsi. On helpottavaa jakaa asia edes yhden ainoan toisen ihmisen kanssa.
Kirjoitan nyt avioero lapsen näkökulmasta... Vanhempani erosivat kun olin jo suht vanha (asuin kuitenkin kotona vielä), mutta silti muutama asia pisti silmään kirjoituksessasi.
Ensinnäkin, omien vanhempien avioeroa seuratessa ja omalla pienellä elämänkokemuksella voin sanoa, että mietteesi ja tuntemuksesi vaikuttavat täysin normaaleilta. Kunhan et jää niihin roikkumaan.
Asioiden käsittelemiseen saa apua hyvältä terapeutilta. Hän ei sinulle vastauksia kerro eikä tilannetta muuta, mutta auttaa sinua itseäsi käsittelemään asiat paremmin ja pääsemään eteenpäin. Toinen vanhempani sai näin ison avun.
Nyt sinulla on voimia vain yrittää olla itkemättä lastesi seurassa ja sekään ei aina onnistu. Lapset kestävät yllättävän paljon. Mutta on tärkeää, että sitten kun olet paremmassa kunnossa, saanut arjesta kiinni ja ehkä terapian avulla päässyt asioista yli, käy läpi myös asiat lasten kanssa ja anna heille tukea niin, ettei heitä jää ahdistamaan tämä ajanjakso.
Äläkä missään nimessä murehdi mistään matkoista. Meidän perheessä ei paljon matkusteltu ja niistäkin matkoista joita tehtiin, ei paljon muistoja jäänyt (paitsi ehkä se kireä ilmapiiri). Kyllä ne parhaat muistot ja kokemukset tulevat siitä arjesta, kuinka äiti antaa tukensa ja rakkautensa, jaksaa olla lasten kanssa, kenties leipoo välillä pullaa ja tekee kodista kodin. Parhaat kokemukset sai myös metsäretkistä nuotion äärellä ja muusta luonnosta touhuamisesta. Joten älä ihmeessä tuollaisista asioista stressaa. Kyllä lapselle ne muut asiat merkkaa enemmän kuin kallis ulkomaanmatka. Aikuisena voivat sitten matkustella jos haluavat.
Tämä siis minun kokemuksien perusteella... Kaikkea hyvää sinulle ja voimia! Toivon vain, ettet jää enempää hajottamaan itseäsi tuollaiseen suhteeseen. Tee itse ratkaisusi jos mies ei osaa...
Hei!
Kirjoittelen kai miehesi näkökulmasta, naisena. Haluaisin eron, en pysty enää ajattelemaan jatkamista. Olen surrut kuukausia, ennen kaikkea kaikesta ympärillemme luomasta hyvästä eroamista. Sen lisäksi, että meillä oli oma parisuhteemme, on ollut niin paljon muutakin: koti, joka on huolella valittu ja jota vuosia rakennettu, lasten leikkipaikat, leikkikaverit - se että pihalle voi vaan mennä ja aina löytyy kavereita. Pikkuhiljaa rakentuneet naapurisuhteet, rutiinit... Kahden palkansaajan talous... Pelkään joutuvani katumaan ratkaisuani, koska paluutahan ei ole, mutta ajatus jatkamisesta tuntuu vielä mahdottomammalle. Miehestä eroamista suren tietysti, mutta hänessä on myös se syy, miksi haluan tästä lähteä. Olen surrut sitä tässä suhteessa jo niin pitkään ja kadottanut uskoni, se surutyö on jo pisimmällä, vaikka rakastankin miestäni monella tasolla ja olen hänestä saanut olla ylpeä... Eihän hän suotta ole mieheni. Miehen suru sattuu vielä enemmän. Lapsille erosta ei olla tehty vielä todellista, sekin on vielä edessä. Se pelottaa, tulevatko he hyväksymään, miten paljon kärsivät? Osaammeko auttaa heitä?
Edellistä kirjoittajaa komppaan. Omat vanhempani erosivat ollessani alle kouluikäinen. Isäni intohimo oli matkustaminen, ja reissuilleen halusi ottaa lapsensa mukaan. Hienoa häneltä. Isä uskoi (tai ainakin uskotteli uskovansa) tekevänsä matkoja lastensa vuoksi, minä lähdin mukaan vain ilahduttaakseni isääni... Parhaat kesämuistot kuitenkin syntyivät kavereiden kanssa olemisesta, yökyläilyistä ja leireiltä, arjen puuhista joissa tunsi tavoittavansa jotain toisesta, yhteisistä hetkistä ja voi- juuri sieltä yhdessä koetusta luonnosta- vaikka se harvinaisinta herkkua olikin! Matkoja voi tehdä muuallekin kuin tuhansien kilometrien taa, lapsesi eivät tule jäämään paljostakaan paitsi, ja maailmakin pelastuu siinä sivussa;).
Toivon sinulle ja teille kaikkea hyvää! En tiedä miten koet tämän tekstini, halusin kai purkaa omia huoliani, koska käsittelit niin tuttuja murheita ja pelkoja tulevasta... Mutta toivon, että osaat tästäkin löytää itsellesi jotain rohkaisua. Kyllä me vielä pärjäämme, aurinko paistaa vielä:)!
Hei. Samassa tunteettomassa tilanteessa ollessani ratkaisin tilanteen näin. Aloin elää omaa elämää. En enää roikkunut miehessä kiinni, kävin saleilla, kävin kavereiden kanssa riennoissa, suljin miehen sydämmestä täysin. Kulissi pysyi pystyssä, kaksi oli maksamassa taloutta, mutta molemmilla eri elämät. Olin onnellinen, en välittänyt enää vaikka varmasti mies lohtua muilta naisilta haki. Ei sen puoleen hain lohtua minäkin muualta eikä mieskään välittänyt. Siedämme toisiamme, itseasiassa yhteiselomme on ihan mukavaa nykyään. Emme todellakaan jaa samaa makuuhuonetta enää. En tiedä jos jompi kumpi meistä rakastuisi niin, että haluaisi erota, se on sen ajan murhe, tällä hetkellä kumpikaan ei halua talosta, lapsista ja taloudesta luopua joten mikäs tässä ollessa.
Pakko kirjoittaa jotain.. Kun luin viestisi, se oli kuin suoraan omasta elämästäni; kaikki keskustelut ja riidat menevät samoin. Meillä ollaan nyt asumuserossa ja avioero tullaan laittamaan vireille. Lisäksi meillä on yksi lapsi, joka on minulla.
Itselläni oli todella hyvä olla heti kun mies muutti pois asunnosta. Nyt muutama kuukausi sen jälkeen olen jostain sairaasta syystä alkanut kaipaamaan miestä. Luulen, että se on kuitenkin pelkoa uutta elämää ja sen tuomia haasteita kohtaan.
Pahinta, ainakin minulle, on pettymys. Pettymys siitä, että on ollut vuosia toisen kanssa ja huomaakin siinä vaiheessa kun on naimisissa ja lapsi, ettei tämä ollutkaan meitä varten. Mutta täytyy vain yrittää ajatella positiivisesti.
Minä olen sitä mieltä, ettei rakkaus, tai oikeastaan toisesta ihmisestä välittäminen koskaan kuole. Uskon, että mieheni välittää minusta edelleen (on sanonut niin) vaikkei tahdo enää elää yhteistä elämää. Minäkin välitän miehestäni vaikken halua olla hänen kanssaan.
Hyvien ja huonojen asioiden listaaminen teki ainakin minulle hyvää. Hyviä asioita ei juuri löytynytkään, mutta huonoja niin, etten edes jaksanut kirjoittaa..
Tsemppiä sinulle ja kaikille muille eroasioiden kanssa kamppaileville!!