Erosta kulunut jo kohta vuosi ja päivä päivältä olo vain pahempi.
Oltiin avomiehen kans yli seittämän vuotta yhdessä, kunnes ainaisten riitojen takia päätettiin erota..Itse oikeastaan ilmoitin asiasta. Mies ei halunnut enää viettää aikaa yhessä niin eipä ollut mieltä jatkaa..mutta, mutta..
Kaks päivää eron jälkeen tämä exäni alkoi seurustella yhen tuttuni kanssa. Yhteiset ja myös ainoat kaverit hylkäs mut totaalisesti. Valitsivat siis puolensa..vähän eron jälkeen eräs läheisin ihminen kuoli ja jäin yksin. Tuntuu ettei ketään enää kiinnosta miten elämääni elän, vai elänkö. Tässä koittanut sinnitellä.
Sanotaan vain että pitäs suunnitella tulevaisuutta mutta kun sellaista ei tunnu edes olevan. Ei jaksa opiskella masennuksen takia, eikä sen puoleen tavata oikein ihmisiäkään. Kokeillut oon, mut tulee vain masentuneempi olo kun näkee muiden elävän elämäänsä kun tuntuu ettei itselläni enää sellaista ole.
Haikailen entistä elämääni takaisin.
Vaikea katsoa vierestä kun entiset kaverit viettävät suurimman osan ajastaan tämän exäni ja hänen nykyisen avovaimonsa kanssa..Oon sotkenu asiani heti kunnolla..
Onko tästä enää mahdollisuutta nousta.
En jaksa uskoa.
Suunnittelin tässä illalla lähteä baariin..jossa käyn aina lauantaisin, jos jaksaa. Muualla en sit käykkään sen lisäksi paitsi kaupas, aina kun on pakko.
Baarissa käymisenkin ajattelin lopettaa. Ei siellä mitään mulle oo. Aina vain tullaan kyseleen, et missäs ne sun kaverit on ku yksin istuskelet. Ilta päättyy siihen et kuuntelen yksinäni viimeiset hitaat ja lähen talsimaan kyllästyneenä kotia. Taas pitkä viikko ees..makoilla sängys, ei oo paikkaa mihin mennä, ketään kelle soittaa. Kuulostaa varmaan tosi säälittävältä, mutta itse en tilannetta itselleni ole tehnyt..ainkaan mielestäni. Ihmiset kuolee, sille ei voi mitään. Eikä masentunutta kukaan jaksa katsoa. Mitä tässä voi enää tehdä.? Monet sanonu, et kyllä näin nätti tyttö löytää viel jonkun, mutta en usko. En jaksa katsella, joutunu vain pettymään kun oon yrittäny. Pessimistisyyteni kai ajaa kaikki pois. Ja tää masennus. Mut eipä ole mitään syytä olla iloinen enää, niin miksi esittää, ku ei ees jaksa. No..aattelin nyt avautua tänne ku ei ole ketään kelle puhua. Nyt alan valmistautua illan viettoon, ja elättelen toivoa että törmäisin johonki ihanaan ihmiseen joka jaksais valaa toivoa, jutella mahollisesti huolimatta masennuksestani..vaikka epäilen. En oletakkaan et kukaan muu voi mua auttaa tässä tilanteessa, mutta yksin ei vaan nää järkeä edes yrittää.
Ja jos joku ehdottaa mahdollista terapiaa, niin sanon vaan ettei siitä ole apua. Ei ne voi mun elämää muuttaa, tuoda mulle ystäviä ja seuraa ku sitä kaipaisin. Ainoastaan pillereitä ne neuvois syömään. Mut en halua menettää sitä ainoata asiaa mikä mulla on. Oma selkeä mieli. Ilman pillereiden aiheuttamaa hyvää oloa. En sellaista edes kaipaa. Mikä järki siinä on, et olo on parepi jos ei kuitenkaan ketään ole siinä ympärillä. Yksinänikö pitäisi hymyillä täällä kotona. Seinille. Jos oon masentunu niin sitten oon. En halua olotilaani lääkkeillä muuttaa, kun tiedän et ainoa mikä vois muuttaa mun oloa ois joku kuunteleva ihminen joka oikiasti välittää. Enkä tarkota terapeuttia vaan jotain joka haluais käydä mun kanssa vaikka ulkona ja tehdä normaaleja juttuja. Sellainen oli tuos joku aika sitte, mut välit meni poikki tähän parhaaseen kaveriini. Jotenki muutuin kai sen mielestä vastenmieliseksi. Nyt ei oo enää sitäkään vähäistä seuraa. Vaik olikin sellainen hyötyjä tyyppi. En jaksa sitä paremmin selittää, valitsi vain puolensa hänkin. Pitääkö tässä alkaa vihata ihmisiä vai mitä. Miks ihmiset ei halua olla masentuneen seurassa vaikka kyseessä ois hyvä ystävä. Onhan se raskasta tiiän, mut onko sellainen sitten kaveruutta et ollaan seurassa vain jos toinen on hyvällä tuulella. Ei...mielestäni ainakaan. Tästä syystä en jaksa enää uskoa huomiseen. No..katsotaan vielä..päivä kerrallaan.
Oltiin avomiehen kans yli seittämän vuotta yhdessä, kunnes ainaisten riitojen takia päätettiin erota..Itse oikeastaan ilmoitin asiasta. Mies ei halunnut enää viettää aikaa yhessä niin eipä ollut mieltä jatkaa..mutta, mutta..
Kaks päivää eron jälkeen tämä exäni alkoi seurustella yhen tuttuni kanssa. Yhteiset ja myös ainoat kaverit hylkäs mut totaalisesti. Valitsivat siis puolensa..vähän eron jälkeen eräs läheisin ihminen kuoli ja jäin yksin. Tuntuu ettei ketään enää kiinnosta miten elämääni elän, vai elänkö. Tässä koittanut sinnitellä.
Sanotaan vain että pitäs suunnitella tulevaisuutta mutta kun sellaista ei tunnu edes olevan. Ei jaksa opiskella masennuksen takia, eikä sen puoleen tavata oikein ihmisiäkään. Kokeillut oon, mut tulee vain masentuneempi olo kun näkee muiden elävän elämäänsä kun tuntuu ettei itselläni enää sellaista ole.
Haikailen entistä elämääni takaisin.
Vaikea katsoa vierestä kun entiset kaverit viettävät suurimman osan ajastaan tämän exäni ja hänen nykyisen avovaimonsa kanssa..Oon sotkenu asiani heti kunnolla..
Onko tästä enää mahdollisuutta nousta.
En jaksa uskoa.
Suunnittelin tässä illalla lähteä baariin..jossa käyn aina lauantaisin, jos jaksaa. Muualla en sit käykkään sen lisäksi paitsi kaupas, aina kun on pakko.
Baarissa käymisenkin ajattelin lopettaa. Ei siellä mitään mulle oo. Aina vain tullaan kyseleen, et missäs ne sun kaverit on ku yksin istuskelet. Ilta päättyy siihen et kuuntelen yksinäni viimeiset hitaat ja lähen talsimaan kyllästyneenä kotia. Taas pitkä viikko ees..makoilla sängys, ei oo paikkaa mihin mennä, ketään kelle soittaa. Kuulostaa varmaan tosi säälittävältä, mutta itse en tilannetta itselleni ole tehnyt..ainkaan mielestäni. Ihmiset kuolee, sille ei voi mitään. Eikä masentunutta kukaan jaksa katsoa. Mitä tässä voi enää tehdä.? Monet sanonu, et kyllä näin nätti tyttö löytää viel jonkun, mutta en usko. En jaksa katsella, joutunu vain pettymään kun oon yrittäny. Pessimistisyyteni kai ajaa kaikki pois. Ja tää masennus. Mut eipä ole mitään syytä olla iloinen enää, niin miksi esittää, ku ei ees jaksa. No..aattelin nyt avautua tänne ku ei ole ketään kelle puhua. Nyt alan valmistautua illan viettoon, ja elättelen toivoa että törmäisin johonki ihanaan ihmiseen joka jaksais valaa toivoa, jutella mahollisesti huolimatta masennuksestani..vaikka epäilen. En oletakkaan et kukaan muu voi mua auttaa tässä tilanteessa, mutta yksin ei vaan nää järkeä edes yrittää.
Ja jos joku ehdottaa mahdollista terapiaa, niin sanon vaan ettei siitä ole apua. Ei ne voi mun elämää muuttaa, tuoda mulle ystäviä ja seuraa ku sitä kaipaisin. Ainoastaan pillereitä ne neuvois syömään. Mut en halua menettää sitä ainoata asiaa mikä mulla on. Oma selkeä mieli. Ilman pillereiden aiheuttamaa hyvää oloa. En sellaista edes kaipaa. Mikä järki siinä on, et olo on parepi jos ei kuitenkaan ketään ole siinä ympärillä. Yksinänikö pitäisi hymyillä täällä kotona. Seinille. Jos oon masentunu niin sitten oon. En halua olotilaani lääkkeillä muuttaa, kun tiedän et ainoa mikä vois muuttaa mun oloa ois joku kuunteleva ihminen joka oikiasti välittää. Enkä tarkota terapeuttia vaan jotain joka haluais käydä mun kanssa vaikka ulkona ja tehdä normaaleja juttuja. Sellainen oli tuos joku aika sitte, mut välit meni poikki tähän parhaaseen kaveriini. Jotenki muutuin kai sen mielestä vastenmieliseksi. Nyt ei oo enää sitäkään vähäistä seuraa. Vaik olikin sellainen hyötyjä tyyppi. En jaksa sitä paremmin selittää, valitsi vain puolensa hänkin. Pitääkö tässä alkaa vihata ihmisiä vai mitä. Miks ihmiset ei halua olla masentuneen seurassa vaikka kyseessä ois hyvä ystävä. Onhan se raskasta tiiän, mut onko sellainen sitten kaveruutta et ollaan seurassa vain jos toinen on hyvällä tuulella. Ei...mielestäni ainakaan. Tästä syystä en jaksa enää uskoa huomiseen. No..katsotaan vielä..päivä kerrallaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
"Aina vain tullaan kyseleen, et missäs ne sun kaverit on ku yksin istuskelet."
"Nyt alan valmistautua illan viettoon, ja elättelen toivoa että törmäisin johonki ihanaan ihmiseen joka jaksais valaa toivoa, jutella mahollisesti huolimatta masennuksestani..vaikka epäilen."
Eihän sinulla mitään hätää ole, kun kerran jaksat iltamenoihin lähteä ja ihmiset käyvät ottamassa sinuun kontaktiakin! Ethän sinä vain rupea avautumaan oikein urakalla heti paikalla ja pelota ihmisiä pois? Kukaan ei halua joutua tuntemattoman ihmisen terapeutiksi, joten hillitsepä itsesi. Sano vaikka, että ei tänään osunut ketään kaveria mukaan, joten tulit piipahtamaan yksin. Sitten otat tiukasti sen asenteen, että kyselet muilta heidän jutuistaan, mutta kerrot itsestäsi vain pieniä positiivisia juttuja. Ja asennoidut heti siten, että sinä tulet kotiin yksin omasta halustasi etkä haikailekaan tuovasi mukanasi ketään muuta. Ethän sinä yhden illan juttuja halua?
Kun olet tottunut mukavien ihmisten tapaamiseen, pitänyt itsesi kaidalla tiellä ja tutustunut pikkuisen lähemmin ihmisiin, sinä voit ruveta pikkuhiljaa puhumaan olostasikin. Siihen mennessä olo kyllä voi olla jo vähän parempi ja suunta ylöspäin.
Mene ulos illalla, kun siitä kerran tykkäät. Älä näytä murheelliselta, älä odota löytäväsi heti paikalla sydänystävää tai korvaa, vaan anna ihmisille itsestäsi mukava ja sympaattinen kuva. Kuuntele vaikka heidän murheitaan ensin, jos heillä niitä on, mutta älä rupea terapeutiksi. Aamulla voit herätä siihen, että muistat kivan illan ja on mukavaa odottaa sitä seuraavaa. Tsemppiä, nainen! :)
Hieman tarkennusta edelliseen. Eli mulla on täs ollut masennusta jo monta vuotta, mutta luulen et nykyään on kyse maanis-depressiivisyydesta(tai bibosta kuten jotkut sanovat), kun välillä olen iloisempi ja välillä taas aivan maassa. Vakavan masennuksen olen käynyt läpi, tämä on vain hieman erilaista.
En nyt yleensä baareissa ala ihmisille avautumaan, paitsi joskus harvoin jollekin tutulle ehkä. Keskustelen vain mukavia kaikesta. Välillä kuunnellut jos jollain on jotain mielen päällä ja toiminut niinkuin tuossa suosittelet. Näyttänyt iloiselta, käynyt tanssimassa ja jutellut tuntemattomille. Harmi vain, että illan jälkeen harvemmin tapaan näitä ihmisiä, ainakaan muualla ku baareissa. Tarkoitan siis, ettei kukaan koskaan ota yhtetyttä, ja sanonki näitä ns.baarikavereiksi.
Kaiken tämän lisäksi mulla on paniikkihäiriö ja jonkunlainen sosiaalifobia(lievä nykyään onneks)ja olen muutenkin hiljainen selvinpäin, joten se rajoittaa kavereiden löytämistä. Baareissa kyllä juttua riittää mutta muulloin pystyn puhumaan vaan hyvien kavereiden kans, normaalisti. Joita ei siis enää ole.
Terapeutilla olen käynyt kerran, viimevuonna, ennen kuin nuo tapahtumat tapahtu. Avauduin kaikesta(tuo avautuminen ei oo mulle mikään ongelma)mitä mieleen tuli, ja hetkeksi se helpotti, mutta ei siitä lopullista apua sais tekemälläkään. Ja noita lääkkeitä en koe edes tarvitsevani.
Ja vielä..en nyt mitään sydänystävää varsinaisesti etsimällä etsi(toivon vaan salaa mielessä), joten tuskin mun epätoivoisuuskaan ihmisiä karkottaa.
Eilinenkin meni ihan mukavasti. Törmäsin yhteen mukavaan samanikäiseen mieheen ja vietin iltani hänen seurassa.( Ei siis mitään kummempaa, mitään yhdenillanjuttuja en kaipaa. )mutta empä jaksa uskoa että tuosta miehestä kuuluisi mitään. Jäi varmaan baarikaveriksi niinkuin muutkin, vaikka olihan se mukavaa vaihtelua. Nyt taas pitkä viikko ees. Olo onneks vain parempi, ku on saanut ladattua akkuja tanssimalla ja juttelemalla umpioutojen kans...alkuviikosta taas luultavasti alkaa masentaa.
Vastailen tässä samalla vähän kaikille. Olen kyllä rekisteröinyt tuonne nimimerkin, mutta ymmärrettävästä syystä en sitä käytä. En muutenkaan kauhiana ole jaksanut jutella netissä(kään)ihmisten kans. En tiedä. On vain sellainen olo ettei jaksa. On vaan niin raskasta puhua omista asioista kun tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa. Esim. joskus jos vaikka isä sattuu soittamaan tai sisarukset ottavat yhteyttä mitä tapahtuu harvoin. Asuvat niin kaukana. Silloinkin kuuntelen enimmäkseen heidän asiansa, mitäpä kerrottavaa mulla ois.
Olen siis vähän päälle parikymppinen nainen pohjanmaalta.
Laitoin tuonne ketjun loppuun tuon vinkin, kuinka saat muihin yhteyden. En kyllä ymmärrä, mikä syy sinulla on olla käyttämättä jo rekisteröimääsi nimimerkkiä, mutta voithan sinä tehdä uuden ihan tätä tarkoitusta varten.
Ketjussa on monta ihmistä, jotka varmasti olisivat mielellään kanssasi vaikka kirjeenvaihdossa samanlaisten kokemustensa kanssa. Voi sitäkin yrittää, eikö?
Olen vähän samassa jamassa mutta lapsien kanssa ja en ikinä olisi niin rohkea kuin sinä että lähtisin baariin yksin vaan sen takia koska hävettää oikein tää yksin olo, tosi tyhmää mutta näin on. Asun kaukana suvustani ja vanhoista ystävistä ja kielikin on eri nyt ja löysin itseni yksin lasten kanssa en ole pystynyt puhumaan kenellekkään ongelmista, on raastavaa.
Aion mennä terapeutille puhuu kun on ainakin joku jolle puhua ongelmia koska me kaikki sitä tarvitaan. Kävin kerran kauan aikaa sitte terapeutilla tunnin ja sen jälkeen oli tosi hyvä olo, ihan kun olisi puhunu parhaan kaverin kanssa ne huolet pois ilman tyhmiä neuvoja. Täytyy löytää oikea terapeutti, ei ne mulle mitään pillereitä tarjonnu kun eivät ole lääkäreitä mutta ehkä joskus ne pillerit ei oo niin paha juttu varsinkaan jos on bibolar sillon tarviit niitä.
No sulle näyttää olevan sielun seuraa täällä joten ota tarjoukset vastaan ja ala kasvattaa uutta kaveri verkkoa ittelles. Tsemppiä vaan.
Miten voikaan elämä muuttua... :)
Vielä aamulla tuossa tasapainottelin tuon kouluasian ja terapian välillä ja
ku salamaniskusta päätinkin soittaa kouluun,et ota opiskelupaikan vastaan.
Huomenna alotan. En ois uskonu et uskallan ottaa sen askeleen, mutta näillä näkymin kannatti. :) Olen tässä viimeiset pari päivää vaan itkeny ja itkeny..masentanu se ku aattelin etten uskalla lähteä opiskelemaan yms. mut
tänään sain yhtäkkiä jonkun rohkeuden tehdä sen päätöksen. Ajattelin et enää en yhtäkään talvia ala masennuksen kourissa yksin kärvistelemään, et yritetään nyt vielä.
Tässä sit päivän jännitin huomista ja aloin jo katumaan, ku puhelin soi...
Vastasin sit siihen ni se oli se samainen tyyppi kenen seurassa baarissa olin. :)
Nyt aivan tohkeissani täällä. Mulla on taas elämä. Aiko tulla huomenna käymään jos mulle passaa. Olin aivan varma, ettei hänestä kuulus mitään. Oon ku puulla päähän lyöty. No, en elättele tuosta sen kummempaa, mut tajusin et mulla on sittekin toivoa. En ehkä olekaan niin vastenmielinen tapaus, ku ensin luulin. Voi kiitoksia kaikille vastanneille, osaksi päätökseeni vaikutti teidän mielipiteet, oli eka kerta kun tänne kirjotin. Kiitos!
Huomenna siis kouluun ja iltapäivällä näillä näkymin tapaan kyseisen miehen. Jotenki aivan uskomaton tilanne. Niin lähellä oli jo että heitän hanskat naulaan ja annan vaan olla. Voi olla, et jossain vaiheessa alkaa taas masentaa tai muuta, mut tällä hetkellä tunnen pitkästä aikaa eläväni, ja se on paljon se.
Jännittää kyllä suunnattomasti huominen. Kuten sanoin oon hiljanen, ja sosiaalifobiakin ja kaikki, mut jotenki ei enää jännitä niin paljon ku tajusin et mulla on sittekin toivoa. Nyt ku vielä sais unenpäästä kiinni ni ois hyvä. :)
Hei,
Mistä päin Suomea olet?? ja minkä ikäinen??
Täällä olis kohtalotoveri, joka kaipais ystävyyttä (ilman yhtään mitään taka-ajatuksia)
Mistä oot?
Itse oon Kanta-Hämeestä mut en oo uskonu yksin mennä mihinkää rellestää.
Minulla on samanlaisia kokemuksia, voisin niistä vaihtaa ajatuksia.......
Jos olette yhtään ikäisiäni, niin pukatkaa sähköpostiosoitteella.......
Älkää kuitenkaan laittako spostiosoitetta tänne, keksikää joku muu tapa ottaa yhteyttä.
Miksi täällä ei voisi vaihtaa sähköpostiosoitetta, jos osoitteessa ei ole tunnistetietoja (etunimi.sukunimi@...)? Kuten joku sanoi, ei mikään pelleilijä jaksa kauaa kiusata jos niin sattuu käymään.
Ja sinulle aloittaja:
Mulla on vähän samantyyppinen tilanne, lievemmässä muodossa kylläkin. Mulla on yksi ystävä. Nyt erotilanteessa on todella hankalaa, kun pitäisi mennä eikä jäädä yksin murehtimaan, muttei voi luottaa siihen, että tämä yksi kaveri olisi aina "saatavilla". Kuulostaa ehkä mitättömältä ongelmalta, mutta tämä ystävä käy paikoissa, joissa minä en oikein viihdy. Enkä oikein voi pakottaa häntä kavereineen tulemaan paikkaan, josta minä pidän. Mulla on ollut aina vaikea löytää kavereita. Johtuen siitä, että mun on vaikea jutella tuntemattomille asioistani. Vie aikaa, ennenkun pystyn olemaan oma itseni. Muuten olen ihan normaali; mukava, huumorintajuinen ja ihan kivannäköinen.
Välillä on todella masentunut/alakuloinen olo. Mutta päivä kerrallaan. Meillä on eroprosessi vasta meneillään. Yritän nyt soluttautua tämän ystäväni keveripiiriin jos sitä kautta saisi uusia ystäviä.
Onnea opiskelupaikasta ja paljon voimia! Ja ota ihmeessä yhteyttä näihin ihmisiin, jotka haluavat sinuun tutustua. Ja tsemppiä illan tapaamiseen!
Tsemppiä sulleki tilanteeseesi. :) Itellä nuo eron ja läheisen kuoleman jälkeiset vaikeudet kesti pitkään mutta jäinkin kotia makaamaan, mikä ei oo ollenkaan hyvä asia. Mut ei vaan jaksanu..
Välillä näytti jo aika toivottomalta koko homma. Ja kuten kerroin ni itelläki aivan mielettömän vaikea tutustua ihmisiin, mut tuolla koulussa ihmeen hyvin pystynyt olemaan oma itsensä.
Huominen taas vähän jännittää, mutta ihmeen mukavilta nuo luokkakaverit vaikutti.
Muutaman kans mitä netissäki oon jutellu. :)
Tapaaminen tuon miehen kans meni hyvin, soitteli jo tuos toisenki kerran ja ehdotteli tapaamista ens viikolle. :) Saas nähdä miten juttu etenee. Puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä..(alku mitä nyt oli aika hankalaa :D )Normaalisti oon ollu aika varovainen, mitä sanon, ettei toinen säikähdä, mutta näytti et tuo avautuminen oli vain positiivinen juttu tuon miehen mielestä. Mikä oli aika yllättävää..
Ja ei tuo sun ongelma mikään mitätön ole, ymmärrän kyllä hyvin tuon sun tilanteen..Mutta etköhän sinäkin vielä tutustu uusiin ihmisiin. Tuo arkuus on vaan sellainen hidaste mut ei lopullinen este tutustumiselle, kuten olen tässä hiljattain todennut.. :)
Ulkoiset asiat siis oon saanu järestykseen, mut ainoa mikä täs viel vaivaa on kauhea väsymys. Kotona istumisen jälkeen on kyllä iso muutos ollu käydä koulus, nousta aikasin, puhua ylipäänsä monelle ihmiselle päivän aikana, kun normaalisti ei oo ollu oikeen ketään siinä..No, toivoa jos tää väsymys menis ohi. Jatkuvastihan tässä saa pelätä et masennus iskee"alkuinnostuksen"jälkeen uudestaan, mutta päivä kerrallaan.
Terapeuteista sen verran....itsellänikin kaikennäköistä huolta ja murhetta. Sanottin, että mene puhumaan jonku ammatti-ihmisen kanssa. Ajattelin, että mitä turhaa, pillereitä ne vain määrää, kyllä minä näistä itse selviydyn. No nyt sitten ajauduttiin siihen, että ero tuli, osin näitten mun juttujen takia joista en siis itse selviytynyt. Nyt "pakotettuna" hain vihdoin apua ja yllätyksekseni huomasin, että lääkäri mikä ohjasi eteenpäin sanoi: "ei näitä syitä oikein mikään pilleri poista...". Samaten terapeuttini kertoi, että hän ei ole pillereitten kannalla muutakuin äärimmäisissä tapauksissa joksikin aikaa ja perustelikin vielä jopa niin hyvin, että se kelpasi. Että ei noita pillereitä kannata pelätä ja itse ainakin olin ajatellut ilmoittaa heti, että yhtäkään pilleriä en suuhuni laita (enkä ole laittanut). Lääkärille en edes ehtinyt tuota sanomaan...
En muuta voi sanoa kuin, että puhu hyvä ihminen jonku kanssa! Se helpottaa ja auttaa itse tajuamaan asioita. Melkeinpä parempikin jos se joku on sellainen jota et tunne ja joka ei tunne sinua.
Totta on, että kukaan muu ei sun elämääsi pysty muuttamaan, se sun on tehtävä itse. Sitä joskus vain ajautuu niin umpikujaan, että on pakko kysyä joltain tietä miten täältä pääsee pois...
Usko pois, kyllä se aurinko vielä paistaa sinullekkin...niin minäkin uskon vaikka vaikeaa välillä on.
Olen itse ajatellut jotain tämän suuntaista, että tämän se nyt vaatii kasvaakseni ihmisenä ja sille ei yksinkertaisesti voi mitään. Aluksi kirosin omaa tyhmyyttäni kun en hakenut apua "ajoissa". No nyt toikin on oikeastaan kadonnut...ei ole mitään "ajoissa" ja toisaalta ajoissa on nyt. En vain yksinkertaisesti ennemmin pystynyt puhumaan kellekkää mutta ero oli sitten se joka avasi silmät...nyt on tehtävä jotain. Ainut mikä tuottaa hiukan tuskaa hyväksyä, on tämä "hinta" minkä tästä joutuu maksamaan mutta varmasti tämäkin tästä hoituu.
arvelluttava paikka sähköpostitiedoille...., niin se varmasti on. Meitä ihmisiä kun on niin tavattoman julmiakin....
Mut jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia tän palstan kaltaisten tarinoiden kokeneen kanssa, niin "täällä ollaan"
ei ole hyvä ihmisen olla yksin...
Käyköön vaikka aloittaja rekisteröimässä itselleen nimimerkin ja ilmoittakoon sen täällä. Tai käykööt vaikka kaikki yhteydenottohaluiset. Sitten kirjoitatte nimimerkille sähköpostia ja kun jponkin ajan kuluttua tiedätte toistenne jutuista, ettette ole pelleilijöitä (ne eivät osaa eivätkä jaksa hirveän kauan feikata ei-julkisessa paikassa), voitte paljastaa itsestänne enemmän ja lopulta vaikka ruveta kavereiksi. :)
että ei uusia kavereita saa kotona istumalla ja märehtimällä.
Hyvä puoli on se että kuitenkin jaksat lähteä ulos. Keksi tekemisiä mitkä sinua ilahduttaa ja saa huomion pois ikävistä asioista. Ei se elämä koton amärehtimällä parane. Ja miettien menneitä.
Itse löysin parhaan ystäväni baarista. Tiskiltä samaa drinkkiä tilatessa :o). Nyt ollaan jo monet vuodet jaettu ilot ja surut yhdessä.
Älä etsi mitään,silloin et löydä. Mutta kun pidät mielen avoinna,kaikki on mahdollista.
Murehtimalla asiat tuppaantuu vaan menemään huonommaksi.
Ja mitä näihin sinun entisiin ystäviin tulee,niin eiväthän he olleet ystäviäsi jos ovat sinut hylänneet ja valinneet exäsi puolen. Mitä ihmettä heitä murehdit?? Olisit onnellinen että pääsit feikki ystävistä eroon!