Moi vaan. Kyselen teiltä "miniöiltä" mitä neuvoksi. Meillä on miniäkokelas perheessämme, olen yrittänyt saada lähempää kontaktia häneen, muttei ei se vaan tahdo onnistua. Tulen yleensä melkein kaikkien kanssa hyvin juttuun jo ensihetkestä lähtien. Miniäkokelaan ja minun välillä tuntuu olevan joku seinä välissä. Kun keskustelen hänen kanssaan ja kysyn jotain, saan vastauksen ja se jää sitten siihen. Tuntuu jotenkin kamalalta olla aina jotain jutunjuurta etsimässä tai pakosta jotain kysymässä, jottei tuppisuuna istuttaisi.
Kysyin pojaltamme, missä vika voisi olla? Onko miniäkokelas jotenkin arka, vaikkapa sen vuoksi, koska hän on muutaman vuoden vanhempi kuin poikamme. Hän sanoi, ettei hän tiedä mistä "väliseinä" johtuisi, kehuu kuulemma meitä mukaviksi omille vanhemmilleen, jotka olemme myös tavanneet ja mukaviksi havainneet.
Olemme jo hieman vanhemmat "anoppi ja appi", silti olemme nuorekkaita (ikäero miniään n. 30 v.) ja olemme melko paljon maailmaa nähneet, samoin poikamme. Johtuneeko siitä se pelko olla meidän kanssamme.
Haluaisin niin mielelläni saada kosketuksen häneen, koska näyttää siltä, että miniä hänestä voisi tulla.
Mitä te nuoret neuvoisitte?
Kysyin pojaltamme, missä vika voisi olla? Onko miniäkokelas jotenkin arka, vaikkapa sen vuoksi, koska hän on muutaman vuoden vanhempi kuin poikamme. Hän sanoi, ettei hän tiedä mistä "väliseinä" johtuisi, kehuu kuulemma meitä mukaviksi omille vanhemmilleen, jotka olemme myös tavanneet ja mukaviksi havainneet.
Olemme jo hieman vanhemmat "anoppi ja appi", silti olemme nuorekkaita (ikäero miniään n. 30 v.) ja olemme melko paljon maailmaa nähneet, samoin poikamme. Johtuneeko siitä se pelko olla meidän kanssamme.
Haluaisin niin mielelläni saada kosketuksen häneen, koska näyttää siltä, että miniä hänestä voisi tulla.
Mitä te nuoret neuvoisitte?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Arastelee varmaan, ehkä kauankin. Anna aikaa niin kyllä se siitä...
En kylläkään ole miniäkokelas -lähinnä taidan olla anoppikokelas- mutta rohkenen vastata silti.
Älä yritä niin kovin, lakkaa odottamasta ja olettamasta. Kohtele häntä kivasti ja ystävällisesti ja ota hänet sellaisena kuin hän on. Jos hän on hiljainen ja varautunut, niin anna hänen olla. Kasvata itseäsi sietämään ja hyväksymään.
Ajan mittaan hän saattaa olla puheliaampi ja vapautuneempi tai sitten ei. Ei ole mitään ongelmaa, jos itse vaan hyväksyt hänet sellaisena kuin hän on. Mutta jos odotuksesi ovat tietynlaisia ja hän ei niitä odotuksia täytä, niin sinulla on ongelma . Ja pian myös miniäkokelaalla.
Voi olla kuten sanot. Olen vain kokematon tässä "ammatissa" :-) Yritän tehdä niin kuten neuvoitte, vaikka kiva olisi olla nopeammin läheisempi. Olen yrittänyt etsiä "vikoja" lähestymistavassani, olen melko suora kaikessa. Ehkä tämä ns. keskieuroopplainen tyyli on hänelle uutta; jutellaan paljon small talkkia jne.
Haluan toppuutella nyt itseäni, eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. Nuorilla kuitenkin tuntuu hyvin menevän ja sehän on pääasia.
Olen täysin samoilla linjoilla nimimerkkien "ankeatäti" ja "minnake" kanssa. Kyseessä ei tarvitse olla mitään sen isompaa kuin erot perusluonteessa, mutta asiasta voi tietysti tulla ongelma, jos sitä alkaa "tökkimään". :)
Itse olen miniä ja sellaista hiljaista sorttia. Juttelen vilkkaasti hyvin ystävieni kanssa pienessä porukassa, mutta jos on koolla isompi seurue tai vieraampia ihmisiä pienemmässäkin porukassa, olen aika vaitonainen. Kyse ei ole ujoudesta, mutta ehkä jonkinlaisesta "luottamuksesta". Eli ystäviini olen oppinut luottamaan, mutta isossa porukassa minulla ei ole tarvetta olla äänekäs. Ja vieraampien ihmisten kanssa en ole hyvä puhumaan niitä-näitä, eikä sellaisissa kohtaamisissa yleensä puhuta vielä "syntyjä syviä".
Tämä pätee myös keskusteluun anoppini kanssa, vaikka olen hänet tuntenut jo vuosia. Olemme ihmisinä hyvin erilaisia. Vuosien varrella on löytynyt jotain yhteisiä puheenaiheita, mutta edelleen enemmän on sellaisia, joista ei löydy yhteistä jutunjuurta. Siitä huolimatta katson, että tulen hyvin toimeen anopin kanssa. Näin olemme pärjänneet, kumpikin on antanut toiselleen oman tilansa ja mitään suuria anoppi-miniä-draamoja ei ole tarvinnut näytellä. Sen sijaan luulen, että jos ei-pälpättävästä luonteestani olisi aikanaan tehty jonkinlainen numero, se olisi saattanut aiheuttaa närää myöhempiinkin väleihin.
Anna siis miniän olla oma itsensä. Jos poikasi suhde häneen on kestävää laatua, on parempi, että etsitte pikkuhiljaa teille sopivat tavat kommunikoida. Väkisin yrittämällä ei koskaan saa mitään hyvää aikaan.
Jotkut ihmiset vaan ovat hiljaisempia, kestää pitempään ennen kuin juttu alkaa luistaa eikä juttu välttämättä koskaan luista niin kuin puheliaammilla yksilöillä. HIljaisuus ei välttämättä johdu mitenkään teistä henkilökohtaisesti tai edes arastelusta appivanhempia kohtaan (ei uskalla puhua mitään jottei vahingossa loukkaa tai muuten mokaa) vaan ehkä kyseinen nainen vain ei ole kovin puhelias.
Ehkäpä tilanteessa voisi olla sitäkin, että miniä kokee teidän jotenkin yli-innokkaasti etsivän jutunjuurta eikä lämpene osallistumaan koska kokee jutunaiheet väkinäisiksi tai muuten epäkiinnostaviksi. Tai ehkä hän kokee suorat kysymykset tungetteleviksi tai muuten hankaliksi, ehkä hän puhuisi luontevammin jos vain juttelisitte jostain yleisistä asioista joihin hän voisi sitten kommentoida.
Yksi yleinen kommunikaatio-ongelma puheliaammalla ja hiljaisemmalla temperamentilla varustettujen ihmisten välillä on se, ettei se hiljaisempi koe saavansa suunvuoroa. Kun yksi puhua pulputtaa niin ettei ehdi kommentoida väliin, sitä pian lakkaa yrittämästäkään ja pysyy vain kuuntelupuolella. Tai jos puhetulva katkeaa vain kysymyksiin: "Harrastaakos se Minna ristipistotöitä?" niin Minna saattaa kokea että hänelle on varattu vain pieniä välirepliikkejä anopin hallitsemassa keskustelussa. En tietenkään tiedä miten teidän tilanteessanne on, tässä jotain arvailuja.
"Yksi yleinen kommunikaatio-ongelma puheliaammalla ja hiljaisemmalla temperamentilla varustettujen ihmisten välillä on se, ettei se hiljaisempi koe saavansa suunvuoroa. Kun yksi puhua pulputtaa niin ettei ehdi kommentoida väliin, sitä pian lakkaa yrittämästäkään ja pysyy vain kuuntelupuolella. Tai jos puhetulva katkeaa vain kysymyksiin: "Harrastaakos se Minna ristipistotöitä?" niin Minna saattaa kokea että hänelle on varattu vain pieniä välirepliikkejä anopin hallitsemassa keskustelussa."
Kyllä tutulta tilanteelta tuntuu, mutta näin on olosuhteiden pakosta, jos saan puolustautua.
Olen joutunut niin paljon puhumaan 1-2 hlön puolesta (mieheni on ulkomaalainen ja poika puoleks) ja se on jäänyt "päälle", eikä muut osapuolet ole niin puheliaita muutenkaan. Joten, se on mennyt sellaiseksi kyselyksi, koska kukaan ei aloita uutta puheenaihetta tarpeeksi nopsaan. Tuo oli hyvin sanottu "harrastaako se Minna jne.", Voi että hymyilytti.
Tilanne ei ole kiva minunkaan puoletani, koska "joudun" aloittamaan keskustelun. Miniäkokelaskin vastaa lyhyesti jos kysyn, muttei kerro itsestään mitään tai aloita uutta aihetta. Olemme siis vielä vieraalla linjalla, sillä hiljaisuus koetaan epämukavaksi vain vieraiden ihmisten kanssa. Oman väen kanssa voi vaieta tuntikaupalla, eikä se häiritse.
Uskon, että miniäkokelas kokee sen sellaisena, että mitä toi aina pulputtaa. Olisin mielelläni joskus kuuntelijan puolella - no, ehkä se aika vielä koittaa.
Mieheni sanoikin, ehkä miniäkokelaan ja minun pitäisi joskus olla aivan kahdestaan. Ehkä siinä voisimme lähestyä enemmän ja jos jotain kivaa yhteistä tekemistä löytyis, ehkä se olisi ratkaisu.
Itsekin olen sitä hiljaisempaa lajia ja oma anoppini puheliaampaa, ja aluksi hänkin taisi oudoksua vähäpuheisuuttani. Mutta en minä ihan tuppisuu sentään ollut aluksikaan, ja ajan myötä jutunjuurta alkoi löytyä ja toisaalta anoppikin tottui minuun ja ymmärsi ettei kyseessä oikeastaan ole mikään ongelma.
Ymmärrän toisaalta hyvin senkin, että hiljaiset hetket vähän vieraamman ihmisen seurassa tuntuvat usein kiusallisilta, jos itse on puheliaampaa sorttia, ja sitten tulee sitä hiljaisuutta täytetyksi omalla puheella. Eräs ystäväni on vielä vähäpuheisempi kuin minä, ja huomaan itse muuttuvani tavallista puheliaammaksi hänen seurassaan. Mutta vuosien varrella olemme löytäneet paljonkin kiinnostavia keskustelunaiheita. Juttu vain etenee hitaammassa tempossa kuin vaikkapa mieheni kanssa.
Olin joskus puheilmaisun kurssilla, jossa opettaja selitti että ihmisten välillä on temperamentti- ja kulttuurieroja erityisesti siinä, kuinka pitkä hiljaisuus tulkitaan puheenvuoron vaihtumiseksi. Amerikkalaisilla tämä aika on tyypillisesti hyvin lyhyt, vain sekunnin murto-osia. Ellei hämäläinen ehdi saada juttua alkuun sillä aikaa kun amerikkalainen vetää henkeä, tämä tulkitsee ettei se aio kommentoida tähän väliin ja jatkaa omaa juttua. Näin hämäläinen ei saa suunvuoroa vaikka olisi halunnutkin sanoa jotakin, eikä amerikkalainen pääse kuuntelemaan hämäläisen ajatuksia vaikka olisi niistä kiinnostunut.
Em. ystävälläni tämä "vuoronvaihtoaika" (sillä oli joku virallinen termikin jota en nyt muista) on useita sekunteja (vaikka hän ei olekaan hämäläinen). Joskus kun kysyn häneltä jotakin, hän on hiljaa niin kauan että joku voisi luulla ettei hän kuullut kysymystä, mutta olen oppinut näkemään hänen kasvoiltaan että vastaus on työn alla. Sitten hän avaa suunsa ja sieltä tulee fiksu, hyvin harkittu vastaus ja vielä jotakin mistä on helppo jatkaa keskustelua eteenpäin. Mutta saatan uskoa, että hän on useinkin joutunut tilanteisiin joissa keskustelukumppani ei malta odotella hänen vastaustaan vaan tuskastuu kun toinen vain on hiljaa.
Uskon että sinun ja miniäkokelaasi juttelu kyllä lähtee sujumaan alkukankeuden jälkeen. Se että aloitit täällä keskustelun aiheesta osoittaa että haluat ymmärtää häntä ja tiedostat myös omien tapojesi vaikutuksen. Se on hyvä lähtökohta tutustumiselle.
Poikasi neuvo että tekisitte jotain kahdestaan on oikein hyvä. Menkää vaikka marjametsään tai shoppailemaan tai taidenäyttelyyn, tai valmistakaa ateria yhdessä. Tai voitte vaikka jutella puhetemperamenteista tämän nettikeskustelun innoittamana. :-)
..miniäkokelas on tosiaan hämäläinen! Aivan huvitti, tämä sattuma. On todella paljon hyvää asiaa sun tekstissäsi. Kiitos siitä. Olen asunut pienen ikäni ulkomailla ja ehkä sieltä olen tottunut eri seurustelutyyliin, nopeaan sellaiseen. Siellä kyseltiin ja vastailtiin ripeään tahtiin.
Minä todella "inhoan" itseäni, etten jaksa odottaa tarpeeksi kauan, kunnes joku muu jatkaa keskustelua. Nyt yritän kasvattaa eri tyliin itseäni... odotan hetken ja jos kukaan ei.. niin sitten kai taas minä jatkan:-)
Yritän myös löytää jonkun yhteisen sävelen. Lienekö hänen silmissään liian "täydellinen", koska kokkaan kamalan mielelläni, sisustan, taiteilen, olen vieläkin mielekiintoisilla matkoilla mieheni työn puolesta jne. Hänellä on muita avuja, joita minulla taas ei ole.
No - kerron sitten joskus - kuinka suhteemme etenee. Hyvät jatkot sinulle ja kiitos vielä.
syynsä kelläkin, mutta itse pelkäsin uutta anoppiani koska ex-mieheni äiti eli ex-anoppini oli niin hirvittävän ilkeä minua kohtaan. Seurustelin pitkään mieheni kanssa ennekuin suostuin tapaamaan hänen äitinsä ja yhä vieläkin pidän suht etäiset välit häneen vaikka olemme toki vähän tutustuneetkin. Syy ei ole uuden anoppini ja vielä jonain päivänä toivon pystyväni myös hänen kanssaan asiasta puhumaan. Ja voi olla myös, että hän on saanut kasvatuksen kotoaan jonka mukaan vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa tyyliin "lasten tulee kuulua muttei näkyä". Millaisista asioista sinä muuten häneltä kyselet? Kannattaa välttää ainakin sellaista, että utelisi parisuhde asioita tai muita yksityisasioita. Jotkut ihmiset tykkää lähteä liikkeelle turvallisemmista aiheista ja haluavat keskustella vain säistä tms. Olisihan toki fiksua miniänkin puolelta ottaa vähän kontaktia myös sinuun, mutta on tosiaan vaikea tietää taustaa hänen käytökselleen. Anna ajan kulua.
Yleisistä asioista puhumme; kokkaamisesta, työstä, kissoista jne. En utele parisuhteesta ikinä. Olimme jopa Etelässä lomalla yhdessä talvella. Odotin innolla yhteistä lomaa neljästään... ajattelin tutustumme hieman enemmän toisiimme. Asuimme eri talossa ja eri asunnossa, jottei heitä appivanhemmat ahdistaisi!!! Tapaamiset jäivät vähiin, loman aikana kävimme 4x syömässä illalla parin tunnin ajan. Emme halunneetkaan olla liikaa nuorten kanssa, mutta pettynyt olin tähän erittäin niukkaan yhteiseen aikaan.
Hän on tosi fiksu ihminen, mutta small talk anoppikokelaan kanssa ei vielä onnistu. Odottaisin jotain kiinnostusta hänenkin puoleta ... isommassa porukassa hän on vapaampi.
Eihän siinä muu auta kuin toivoa, että seinä murtuu ja lähennymme. Kai se on sitä anoppikammoa, jottei mitään väärin tekis heti alkuun. Muttei hänen tartteis pelätä, sillä en ole virheetön minäkään ollut ennen, enkä nytkään.
On kyllä vaikea sanoa mikähän siinä mahtaa mättää kun kyllä itse kuitenkin otan kontaktia anoppiini ja jos lähtisin reissuun niin toki tehtäisiin muutakin kuin syötäisiin parina iltana. Ja jos hänen mukaansa olette mukavia niin ei hänellä pitäisi olla mitään sinua vastaankaan. Jospa hän vain kuuluu niihin ihmisiin, jotka viihtyvät isommissa porukoissa eivätkä pidä intiimimmistä keskustelu tuokioista. Olen törmännyt itsekin joskus sellaisiin ihmisiin joiden kanssa on vaikea keskustella sen syvällisemmin niin, että kaippa se voi olla myös persoonallisuus kysymys. Sinussa ei vältämättä tarvitse olla mitään vikaa eikä miniän kokelaassakaan, olette vain tuossa mielessä erilaisia ihmisiä. Moniakin vaihtoehtoja tulee mieleen ja syitä miniänkokelaasi käytökselle, mutta on vaikea ihmistä tuntematta tuon perusteella sanoa. Itse kun vaikka anoppeja pelkäänkin niin kyllä minä nyt sentään yritän tutustua ja olla tekemisissä eli siinä mielessä tuntuu vähän oudolle tuo käytös. Kai meitä on sitten moneen junaan..
..todella hieman. Vastasin juuri äsken toiseen kirjoitukseen ja siinä tuli esille hämäläisyys ja sen erityispiirteet. Miniäkokelaani on tosiaan hämäläinen, ehkä siinä syy. Kun hän sitten jotain sanoo, siinä on tosiaan järkeä ja fiksua sanottavaa. Vain se spontaanisuus puuttuu.
Ilmoittelen--- miten ediystymme. Kiitos neuvoista.
Sinulla on runsaasti odotuksia miniän suhteen. Ilmeisesti miniäsi on herkkävaistoisena tämän aistinut ja se voi saada hänet jähmettymään.
Minusta olisi paras, että lakkaisit kokonaan odottamasta mitään erityistä tältä suhteelta. Se muuri murtuu tai sitten ei.
Itselläni on kolme miniää tai neljä, jos yksi ex-miniä lasketaan mukaan. Erinäisiä pitempiä miniäkokelassuhteita myös on ollut, joten jonkinlaista kokemusta on.
Kosketus miniään tulee ajan kanssa, mutta siihen tosiaan tarvitaan molemmat osapuolet ja vuorovaikutus. Teidän vuorovaikutuksenne ei pelaa. Sinun kannattaisi hieman nyt vetäytyä puhumisen suhteen. Miniä voi kokea sen ahdistavaksi kyselemiseksi.
Kerroit myös, että puolisosi ja poikasi ovat hiljaisempia ja olet tottunut vetämään keskusteluareenaa.
Tässähän se vitsi kaiketi piileekin ehkä? Miniä asettautuu poikasi ja puolisosi kanssa "samalle puolelle" ja sinä ehkä toimit koko spektaakkelin vetäjänä?
Kaikella lämmöllä kehoittaisin sinua pistämään joksikin aikaa jäihin toiveet "kosketuksesta" miniään. Anna tilanteiden ratkaista ja elämän viedä asiat omalla painollaan. Joskus on niin parempi.
Voisit sillä aikaa miettiä, mihin toiveisiin itseasiassa haluat miniästä vastauksen. Ehkä pohjalla on pelko pojan menettämisestä. Yrität näin jollain lailla saada miniään tiiviin suhteen, että luopuminen ei tuntuisi niin pahalta?
Voisit myös etsiä jostain muualta toistaiseksi korvaavaa harrastusta, innoitusta, elämän tarkoitusta.
Miniä lähestyy ITSE sinua aikanaan. Ihmiselle on annettava aikaa kesyyntyä, tutustua, se onnistuu paremmin hänen omilla ehdoillaan.
Anna miniän tutustua sinuun. Nyt on ollut näin tähän asti, että sinä olet yrittänyt tutustua miniään.
Sinun on oltava hiljaa silläkin uhalla, että se tuntuu ahdistavalta ja kiusalliselta. Hymy, muutama ystävällinen sana kertoo, että hiljaisuudessa ei ole vihamielisyyttä. Voit ottaa vaikka jonkin käsityön.
Sekin voi tulla eteen, että et koskaan oikein saa miniään haluamaasi kosketusta, sellaista kuin olit toivonut. Senkin joutuu hyväksymään. Näin se elämä meitä opettaa, kaikkea ei voi saada, kaikki ei mene kuin itse toivoisi.
Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avataan. Voit saada jotain muuta tilalle, jota et osannut odottaa.
Poikasi tulee olemaan aina sinun poikasi, vaikka miniän kanssa ei menisi täysin nappiin. Lapsenlapset tulevaisuudessa korvannevat tätä vaillinaisuutta.
Tai jotkin muut asiat elämässäsi.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että tämä keskusteluketju on ollut todella antoisa. Kiitos sinulle ja muille vastaajille.
Spektaakelinvetäjän "ammatti" tuli minulle melkein vahingossa, koska muuttaessamme Suomeen asumaan, sekä mieheni että poikani eivät puhuneet paljon suomea. Nyt on asia toisin, mutta se tapa, että mama vastaa ja johtaa puhetta on jäänyt päälle. Jouduin pitkään kääntämään keskustelut suomeksi ja päinvastoin.
Kehoitit tutustumaan miniäkokelaaseen rauhassa. Meillä on vaan niin vähän aikaa tutustumiseen. Kerroin jo ennen, että olimme yhteisellä lomallakin, eikä hän sielläkään halunnut olla paljoa kanssamme. Samoin meillä kotona ollessa, ruokaillaan joko mökillä, kotona tai ravintolassa ja tiet erkanevat parin tunnin jälkeen.
Jää pakosta tunne, että hän huokaa helpotuksesta kun pääsee pois. Ehkä kuvittelen sen, en tiedä. Voi olla, että olemme niin erilaisia. Hän on hämäläinen ja minä savo-karjalainen.
Minulla on riittävästi muuta tekemistä, etten sen vuoksi "takerru" toiveeseen hyvästä miniä-anoppi suhteesta. Olen paljon mielenkiintoisilla matkoilla mieheni työn puolesta jne. Mutta voit olla oikeassa, että tuntuisi helpommalta "menettää" poika, kun suhde molempiin olisi ok.
Poikani muuttaa opiskelemaan nyt toiseen kaupunkiin kauemmaksi, miniäkokelas jää tänne. Olen jännittynyt, näemmekö häntä enää juuri ollenkaan! Tutustuminen tulee olemaan vieläkin vaikeampaa.
Mutta uskon johdatukseen. Ehkä se on enne jostain ... täytyy vain odottaa mikä on lopputulos, tuleeko heistä vakipari vai ei. Olen päättynyt nyt tosiaan odottaa seuraavaa askelta miniältä päin. Kiitos neuvoista ja hyvät jatkot kaikille.
alkuun todella hissukka. Hyvä kun 17v iässä uskalsin miehen makuuhuoneesta tulla pois :D Vessaan ja takaisin. Hän kun asui vielä alkuaikoina vanhempiensa luona. Olin ensimmäinen miniäkokelas jonka hän vei kotiin. Ja tietenkin appivanhemmat olivat onnessaan ja olisivat halunneet tutustua :) Meni aikaa että uskaltauduin ruokapöytäänkin. Vastasin jos minulle puhuttiin. Muuten juoksin karkuun :) Kait sitä jotenkin "pelkäsi" miehen vanhempia. Siksikin kun olin kuullut kauhukertomuksia yms. Piti vähän ensin ottaa selvää millaisia ihmisiä he ovat :)
No nyt olemme ostaneet heidän entisen kotitilansa, asuvat lähellä ja nähdään päivittäin. Ja johan höpötetään kuin viimeistä päivää :) No johan tässä olen 4 vuotta ollut ja saanut sitä itseluottamusta lisää :)
Ymmärrän hyvin jos on nuori kuten sinä olit vain 17 v. että on arka. Miniäkokelaani on jo 29v joten itsevarmuutta varmaan pitäisi jo olla. Hän on tosi viisas ja fiksu nuori nainen, mutta erityyppinen kuin minä ja siinä se sitten varmaan vika onkin.
Hymyillen voisi sanoa: hän odottaa olispa tuo nyt hetken hiljaa ja minä odotan, sanoispa tuo nyt nopeemmin jotain.
Pakko odotella mitä tuleman pitää. Kiitos kivasta vastauksestasi ja hyvät jatkot anopin kanssa höpötellessä.
Itse olen puheliasta sorttia, mutta joidenkin tyyppien kanssa nyt vaan ei ole mitään mistä jutella.
Elä stressaa asiasta. Jutut lähtee luistamaan tai sitten ei. Jos te olette aivan eri aaltopituudella, niin vähiin jää yhteiset jutut, mutta sillehän ei mahda mitään.
Itse olin taatusti juuri tuollainen poikaystäväni vanhempien silmissä. Hiljainen ja punasteleva ääliö. :D Kaiken huipuksi en ehtiny valmistautua ensi kohtaamiseen mitenkään, vaan hänen äitinsä käveli sattumalta meitä vastaan kaupungissa. Sopii kuvitella millanen paniikki iski päälle, kun poika sanoi "Katoos.. toihan on mun äiti!" Yritä siinä sitten olla edustava ja kaikkea. Huh.
Yleensäkin oon noudattanut linjaa "Sano mielummin vähemmän, kuin jotain väärää." En sitten tiedä toimiiko vai ei.
Olen tutkaillut itseäni, ehkä minäkin yritin liikaa tehdä "vaikutusta" miniäkokelaaseen ja samalla pelästytin hänet "tehokkuudellani" ja puheliaisuudellani. Kaikkeen täytyy tottua ja harjoitella miniänä ja anoppina olemista. Olen eka kertaa tässä tilanteessa.
Ehkä sinä ja minä vielä tästä selvitään harjoittelemalla ...hyvät jatkot:)
Mun mielestä se on juuri siinä tilanteessa minun tehtävä vaikutus, eikä sen poikaystävän äidin. Ei mulla olis pokkaa lähtea arvostelemaan mitään tms. Toisaalta taas annoin omille vanhemmilleni ohjeet, että ei sitte mitään tenttaamista koko aikaa yms. :D
Vaikutat kuitenkin mukavalta ja eläväiseltä ihmiseltä eli en usko, että miniäkokelaasi on sinua varsinaisesti "pelästynyt" vaan ehkä lähinnä kokee paremmaksi antaa sulle tilaa ja puheenvuoroa. Yleensä hiljaisemmat ihmiset on tarkkaavaisempia lukemaan muita ihmisiä aika hyvin. Ja miksi puhua väkisin väliin, jos selviää vähemmälläkin puhumisella, ajattelee moni hiljaisempi ja saatta jopa olla tyytyväinen siihen.
Hyvät jatkot myös. :)
tuntuu (itsekin kun olen hämäläinen) että se
yleistys hämäläisyydestä ja savolaisista ym ei
läheskään aina pidä paikkansa :-) Minulla kun on kokemusta vain
hiljaisista savolaisista!! Samoin jäyhistä pohjalaisista,jotka
(appivanhempani) ovat hirveän puheliaita.
Anna ajan kulua... kyllä se siitä vähitellen! Teidän erilainen puhekulttuurinne on
yhtä hyvä - se aiheuttaa taatusti sekaannuksia ja miettimisiä mutta
kun takana on selvästi hyvätahtoisuus niin se ei haittaa.
Takana on taatusti persoonallisuuserot eikä mikään muu.
Puheet/Ajatukset "virheistä", "täydellisyydestä" yms, unohtaisin ihan kokonaan
tässä yhteydessä, koska miniäsi tuskin tuollaista tulee miettineeksi.
Eri puhekulttuurien hahmottaminen oman kulttuurinkin sisällä
on tosi vaikeaa! Olen itse kasvanut ympäri maailmaa, joten erilaiset
hiljaiset ja puheliaat kulttuurit ovat tuttuja. Siitäkin huolimatta tämän
tiedon käyttö on silloin tällöin vaikeaa - itse olen myös puhelias ja
vien puhetilan äkkiä hitaammilta - on vaatinut vuosien työn, että olen
pystynyt huomioimaan heidät enemmän heidän ehdoillaan!
HYvää syksynodotusta!
Minua ainakin ahdistaa oma anoppini. Ei tee mieli mennä käymään, kun keskustelut menevät aina siihen, mitä minä ja mieheni olemme tehneet 'väärin' eli eritavalla kuin anoppi itse. Vain anopin tapa tehdä asiat on oikeita.
KAikki ongelmat lähti oikeastaan kun päätimme mennä naimisiin mieheni kanssa. Olin aina unelmoinut että häät saisi järjestää yhdessä miehen kanssa sellaisiksi kuin ME haluamme, mutta anoppi oli innokas ja lannisti omilla näkemyksillää ainakin minun oman innostukseni.. päätin antaa tilaa että voisimme olla jonkinlaisissa väleissä ja anoppi sai suunnitella kaikessa rauhassa ja sai nauttia kaikesta siitä ihanasta ajasta, josta itsekin olisin halunnut innostua.
Anopilla on jo nimiehdotuksia mahdollisia tulevia lapsiammekin varten. Niitä en aio toteuttaa, enkä lapsiakaan aio hankkia anoppia varten. Täytyy ryhdistäytyä ja näyttää kuka minun ja mieheni elämässä ovat pääosassa, jotta pystymme kasvattamaan lapsemme meidän tavallamme.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa melkein pari vuotta ja tästä puoli vuotta olemme asuneet yhdessä. Itselläni ei ole missään vaiheessa ollut kiinnostusta tutustua miehen perheeseen. Olen heidät kyllä nähnyt ja vaihtanut pari sanaa ym., mutta minulla ei ole mitään halua muodostaa mitään ystävyyssuhdetta tai vastaavaa hänen äitinsä kanssa. Hänen vanhempansa ovat varmasti erittäin mukavia, mutta jostain syystä en vain ymmärrä miksi minun pitäisi heidän kanssaan pyöriä. Pidän tärkeänä että mieheni käy vanhempiensa luona ja äitien päivänä kovasti muistuttelen että hänen äitinsä varmasti toivoisi poikansa pistäytävän. Itse käyn omien vanhempieni luona yksin. Isäni on hyvin epäsosiaalinen eikä halua tutustua ihmisiin ja omat vierailuni keskittyvätkin pääasiassa äitini kanssa rupatteluun. Ehkä olen perinyt/oppinut isäni tavat. Kaikki ihmiset eivät vaan kaipaa ja odota anoppi-miniä suhteelta mitään. Sekin on asia joka on vaan hyväksyttävä. Oma anoppini aikansa mainitsi aina että toivoo myös minun tulevan, mutta on varmaan ymmärtänyt että en ole oikein kiinnostunut ja vähentänyt kyselyitään.
Minullakin on kolme miniää. Kaksi on puheliasta ja ulospäinsuuntautuvaa sorttia. Keskimmäisen pojan vaimo ei erityisemmin halua, niin tulkitsen, edes seurustella kanssani. Hupaisaa kyllä, juuri tällä miniällä on sama ammatti kuin minulla, olemme molemmat opettajia.
Surullinen seuraus on ollut esim. se, että kahden muun miniä kanssa käydään pienillä matkoilla yms. Jopa näiden perheiden kanssa viikon parin ulkomaanmatkoillakin. Ja aina on ollut kivaa kaikilla.
Joskus olen surullinen, kun en tiedä, miksi emme keskimmäisen miniän kanssa saa kontaktia. Myös hänen ja poikani lapset kärsivät asiasta. Hekään eivät pääse vaikkapa matkoille meidän kanssa. Ovat jo kyllä tarpeeksi isoja, mutta hekin ovat jääneet paljon etäisemmiksi kuin melkein samanikäiset muut lastenlapset.