... ja oma lapsi pysyy äidille ja isälle vaikka 6-kymppiseksi asti lapsena, josta kantaa huolta ja jota rakastaa.
Sen te nuoret miniät ja vävyt tulette vielä itse kokemaan, kunhan lapsenne ovat lähdössä "toisen naisen/miehen" mukaan. Järki sanoo toista kun sydän ja omaa lastaan jää kaipaamaan, vaikka kuinka haluaisi irroittautua hänestä. Se vaatii oman aikansa ja yhteistyöllä miniän/vävyn kanssa se ehkä sujuisi hyvin, eikä mitään kilpailutilannetta syntyisi.. kuka rakastaa ketä enemmän jne.
Miten olette itse toimineet vastaavassa tilanteessa? Tuntuvatko appivanhemmat teistä kilpailijoilta, joilla on vanhemmat oikeudet kuin teillä- vai miten?
Sen te nuoret miniät ja vävyt tulette vielä itse kokemaan, kunhan lapsenne ovat lähdössä "toisen naisen/miehen" mukaan. Järki sanoo toista kun sydän ja omaa lastaan jää kaipaamaan, vaikka kuinka haluaisi irroittautua hänestä. Se vaatii oman aikansa ja yhteistyöllä miniän/vävyn kanssa se ehkä sujuisi hyvin, eikä mitään kilpailutilannetta syntyisi.. kuka rakastaa ketä enemmän jne.
Miten olette itse toimineet vastaavassa tilanteessa? Tuntuvatko appivanhemmat teistä kilpailijoilta, joilla on vanhemmat oikeudet kuin teillä- vai miten?
Vastaukset 28
Vanhimmat
mut sanoma on kuitenkin toi!
Ja meillä ne vanhemmat ovat kyllä tapelleet ja kilpailleet pojastaan todella kiivaasti.
Olen muutaman kerran antanut luovutusvoiton, eli jättänyt heidän poikansa, mutta se ei ole minua eikä heidän poikaansa miellyttänyt, ja nyt poika jätti vanhempansa, muuten meidän yhteinen tilanne olisi mahdoton, koska parisuhteeseen nyt ei vaan mahdu koko suku, se on moneen kertaan todettu. Joten se asia nyt on vaan niin, että jos vanhemmat eivät irtaudu pojastaan, on pojan irtauduttava vanhemmistaan, jotta pystyy elämään sitä omaa elämäänsä. Se on myös ollut jännä, että sinä aikana, kun olemme olleet erossa, on poika saanut painaa ties missä, ei ole perään kyselty ja puututtu mitenkään, mutta kun poika on naisen kanssa, niin napanuoraa kiristetään paljon kireämmälle... Ja tämä on kuitenkin ollut kymmenen vuoden prosessi ja lopputulos nyt on ikävä, mutta kun muutakaan ei voi, yritetty ainakin on, joten siinä mielessä itsellä on hyvä olla ilman omantunnon tuskia.
Totta, että aikuinenlapsi on aina, lapsi vanhemmilleen. Mutta vanhempien on osattava myös päästää irti lapsestaan ajoissa, kun aika on. Eikä roikkua jälkikasvussaan ikuisina *neuvonantajina*.
Lapsen puolesta, tai kautta ei voi elää tätä elämää. Eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen on saatava tehdä omat päätökset ja omat *virheet* itse, jotta oppisi elämään.
Kyllä päästetään ja annetaan päättää asioistaan, mutta myös kerrotaan oma mielipiteemme. Olemme kasvattaneet lapsemme (nyt 24v, opiskelija) kertomaan meille myös ne vähemmän mukavat asiat. Kerranhan se kirpaisee, parempi on kun tietää missä mennään.
Emme voi täysin irtautua lapsestamme, koska joudumme myös avustamaan rahallisesti opiskelua, mikä kestää vielä kauan, sekä hän on osittain firmassamme töissä. Joten joudumme pakosta keskustelemaan myös raha-asioista yhdessä, myös mahd. tulevan puolison kanssa, miettimään miten olisi parasta järjestää asioista - joudumme siis vielä roikkumaan hänessä kiinni.
Autamme mielellämme ja ikävä tulee kun hän lähtee toiseen kaupunkiin opiskelemaan. - Huom. elämme omaa elämää / käymme lomilla / teemme työtä jne. mutta saa sitä kaivata omaa lastaan.
on syytä miettiä, että ohjaako sitä lastansa liikaa omilla mielipiteillään!!!
Vähän kyllä kyseenalaistan tuon puolison raha-asioista keskustelemisen...
Ja saa kaivata mutta ei takertua!
Vaikka olisikin raha-asioita, niin ei niillä tarvitse vanhempien käyttää tilannetta kuin kiristys mielessä. Voi auttaa, mutta antaa aikuisen toimia silti tavallaan, se on todellista rakkautta.
"Toisen naisen/miehen mukaan"? Ohhoh.
Lapseni ovat rakkaita tottakai. Mutta aikuistuttuaan he ovat aikuisia ja suhtaudun heihin niinkuin aikuisiin. Teen työtä alalla, jossa suuri osa työkavereistani on lapsieni ikäisiä - miksi ihmeessä ajattelisin, että omani ovat vähemmän fiksuja ja itsenäisiä kuin mitä työkaverini ovat?
Oma tavoitteeni on alusta asti ollut kasvattaa lapsistani omia aivojaan käyttäviä, itseensä luottavia ihmisiä, sellaisia joilla omat siivet kantaa. Heillä on oma elämä, ja minulla omani. He eivät soittele kysyäkseen mitä pesuainetta kannattaa käyttää tai kauanko kinkkua pitää kypsentää, enkä minä soita heille tarjoillakseni omia neuvojani kakun leipomisesta tai pellavapyyhkeiden pesusta. Me pidämme yhteyttä koska pidämme toisistamme ja jaamme elämämme tapahtumia. Yhtä hyvin minä voin kysyä heiltä neuvoa asiaan, joka minua askarruttaa. Olemme tasaveroisia aikuisia, jotka nyt "sattumalta" ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta ja jakavat samanlaisen huumorintajun ja erittäin luottamukselliset välit.
Meille sopii tämä tyyli, enkä ole pätkääkään murheissani tai mustasukkainen siitä, että muutkin ihmiset rakastavat lapsiani. Päinvastoin! Kyllä elämään rakkaita ihmisiä mahtuu.
Äiti on aina äiti, ei se fakta muuksi muutu eikä tarvitsekaan muuttua. Mutta äidin ja lapsen suhteen on syytä muuttua vuosien kuluessa.
Pieni lapsi on täysin riippuvainen vanhempien hoidosta ja hoivasta. Vähä vähältä lapsi kasvaa ja saa uusia taitoja ja valmiuksia. Vanhempien on huolehdittava vauvan vaipanvaihdosta, mutta eikö olekin hienoa, että kouluun menijä selviää vessa-asioista jo itse. Monta vaihetta on siinä välissäkin ja vähä vähältä vanhempien osuus pienenee ja lapsen oma panos suurenee. Äiti on silti äiti - ei se asia poistu, tehtävät vaan muuttuvat.
Sama juttu jokaisen asian kohdalla: lapsi kehittyy täydellisestä riippuvaisuudesta itsenäiseksi aikuiseksi.
Useimmiten kehitys etenee hissukseen huomaamatta, joskus taas suurina harppauksina. Vanhemmat kehittyvät mukana - kypsyvät irrottamaan kasvattajan ja vastuunkantajan roolista. Irtipäästäminen voi olla haikeaa, mutta se on välttämätöntä. Äiti on silti äiti ja isä on isä - ikuisesti. Mutta vanhempien ja kasvavan lapsen suhde on aivan erilainen kuin vanhempien ja aikuisen lapsen. Tai pitäisi olla. Jos vanhemmat eivät osaa päästää lasta lentoon, niin lapsen tulisi tempaista itsensä irti. Se voi kirpaista, mutta se on tehtävä. Kunnollisen irtioton jälkeen suhteet voivat lähentyä ja muodostua uudelle paremmalle tasolle, jossa vanhemmat eivät enää yritä kasvattaa ja kontrolloida ja ohjeistaa. Siihen oli aikaa noin 18 vuotta, mutta jos vanhemmat yrittävät jatkaa ko toimintaa aikuisten lastensa ja heidän perheidensä suuntaan, niin taatusti tulee vaikeuksia.
Vanhemmilla ja lapsilla on paljon yhteistä ja hienoja siteitä ja muistoja. Ei niitä kukaan ota pois tai mitätöi. Mutta on osattava päästää irti - sitten saa takaisin. Jopa enemmän.
"kunhan lapsenne ovat lähdössä "toisen naisen/miehen" mukaan."
Tuo kuulostaa siltä kuin itse haluaisit olla oman lapsesi vaimo! Kuulostaa hiukan jopa perverssiltä. Tottakai se on luonnonlaki, että lapset lähtee pesästä etsimään sitä elämänkumppania ja muodostavat perheen tämän kanssa.
Sinähän näit että kirjoitin näin: "toisen naisen/miehen"! Lainausmerkeissä ja hirteishuumorilla. En ole perverssi lainkaan, en ole vielä himonnut lastani:-)
Katsohan "näinhän se on" vastaukseni... siitä selviää moni asia.
Ei kiihkoilla ja hyvää kesän jatkoa vaan.
valmis antamaan lapsesi ts.poikasi miniällesi ja jäät itse sivuun ja hyväksyt sen luonnonlain, että nyt toinen nainen ohjaa lapsesi elämää ja sinun tehtäväsi on nyt luopua ja antaa hänelle siivet omaa itsenäistä elämää ja parisuhdetta varten? Eli hyväksyt sen tosiasian että poikasi vaimo tulee olemaan se tärkein nainen hänen elämässään ja se numero yksi jonka kanssa hän tekee elämänsä päätökset? Et odota, että pääsisit jaetulle ykkösijalle? Tosta sun aloituksesta sai sen käsityksen, että jotenkin yrität puolustella sitä, että sinulla olis oikeus kohdella aikuista poikaasi kuin lasta koska olet tämän äiti.
Vannon kautta kiven ja kannon olevani ja jääväni kakkos-sijalle:-) mutta, jään silti kaipaamaan poikaani ja toivon, että hän ohjaa itse elämäänsä, eikä tuleva vaimo.
Kuten jo toisessa osiossa selvensin, aivan selvää pesäeroa emme voi työn ja opiskelun vuoksi tehdä. Hän on myös "riippuvainen" meistä. Riippuvainen on paha sana, me autamme toinen toistamme ja siihen on myös miniäkokelaan aikanaan sopeuduttava.
Tarkoitan tosiaan sitä; kannustan/mme kaikessa poikaamme, myös tässä parisuhteessa. Silti minulla on jo nyt ikävä häntä, kun/jos emme näe useaan viikkoon. Eiköhän se ole aivan normaalia? Eihän tunteita voi hyllyttää noin vain, silloin niitä ei ole ehkä milloinkaan ollutkaan. Meillä on hyvä, avoin suhde häneen ja voimme puhua asiat halki.
Anoppeja ja appeja haukutaan jo aivan tarpeeksi, mutta kaikilla asioilla on kaksi näkökulmaa. Miniät tai vävyt eivät ole aina ihanteellisimpia kuin appivanhemmat. Toivotaan kuitenkin, että yhteispelillä se sujuu.
"toivon, että hän ohjaa itse elämäänsä, eikä tuleva vaimo."
Minun käsitykseni parisuhteesta on sellainen, että sen pelisäännöistä sopii pariskunta keskenään ja asiat ratkaistaan yhdessä. Parisuhteen muodostaa mies ja vaimo kahdestaan ja he sanelevat yhdessä elämänsä pelisäännöt. Siinä ei poikasi ole enää yksin ohjaamassa elämäänsä ja tiedät varsin hyvin naisena itsekkin, mitä tarkoitan tuolla että vaimo ohjaa elämää vai mitä?
En oikein nyt ymmärrä mikä pointtisi on jos itse et omien sanojesi mukaan ole ripustautuva tai omistushaluinen ja ymmärrät ns. anopin paikan, pelkäätkö sitten jotakin itse?
Anoppeja ei haukuta syyttä täällä. Jotkut anopit ovat oikeasti todella kamalia miniöitään kohtaan ja tekevät sen tahallaan...vain siksi koska ovat niin mustasukkaisia ja omistushaluisia omista lapsistaan että ennemmin pitävät näistä kynsin ja hampain kiinni kuin antavat heidän nauttia aikuisen elämän iloista. Välillä tuntuu siltä, että anopit yrittävät puolustella ihan selkeästi sellaisiakin tilanteita joissa on rikotti kotirauhaa ja tehty suoranaista kiusaa minöille. Näissä tilanteissa se miniä on tehnyt sen virheen, että on mennyt rakastumaan mammanpoikaan, se on hänen virheensä eikä hänen tarvitse olla kuin ihan tavallinen kiltti tyttö kun hänen elämänsä on pilalla. Sitä ei sovi vähätellä mikä vaikutus anopilla on ollut siihen.
Millaista yhteispeliä sinä sitten tarkalleen ottaen toivot? Ja no joo, eiköhän se ole ihan normaalia ikävöidä ihmisiä joista välittää ja yleensäkin omia perheenjäseniään, ethän sinä sillä ketään satuta jos yksinäsi ikävöit muttet ripustaudu. Varmaan ajan kanssa ikävä hellittää kun et jää siihen tunteeseen jumittamaan vaan pohdit asian halki itsesi kanssa.
Eli ei nyt ruveta uskottelemaan jo ennen aikojaan vaimosta myöskään sitä pahaa, ja totuushan on, että jos sinä olet poikasi kasvattanut oikein, etkä ole ohjannut hänen elämäänsä silloin, kun hänen itsensä olisi se pitänyt tehdä, niin ei hän silloin haekaan itselleen sinun korviketta, vaan tasa-arvoisen puolison itsensä kanssa.
Ja jos te tulette käyttämään hyväksi, tätä teidän rahasta riippuvaisuus tilannetta, niin voipi olla että teitä ei sen jälkeen sitten tarvitakaan enää mihinkään, joten hyvää hyvyyttään jelppiminen puolin sun toisin on tervettä, mutta ei pidä luulla että se antaa mitään hallintaoikeutta!
Mutta jokatapauksessa siihen ikävään on luultavasti tottuttava, ja koitettava tosiaan vaikka hyllyttää se, eikä sotkea poikaa siihen, että hän ei voisi opiskella ja rakentaa elämäänsä ilman huonoa omaatuntoa.
"En oikein nyt ymmärrä mikä pointtisi on jos itse et omien sanojesi mukaan ole ripustautuva tai omistushaluinen ja ymmärrät ns. anopin paikan, pelkäätkö sitten jotakin itse?"
Kunpa tietäisin tuohon vastauksen! Yritän todella olla oikeudenmukainen, enkä halua olla riippana, en henkisesti enkä fyysisesti. Pelkään ehkä eniten sitä, ettemme enää niin usein tapaa, enkä halua myöskään liikaa pommitella kumpaakaan e-maileilla / soitoilla.
"Millaista yhteispeliä sinä sitten tarkalleen ottaen toivot? Ja no joo, eiköhän se ole ihan normaalia ikävöidä ihmisiä joista välittää ja yleensäkin omia perheenjäseniään, ethän sinä sillä ketään satuta jos yksinäsi ikävöit muttet ripustaudu. Varmaan ajan kanssa ikävä hellittää kun et jää siihen tunteeseen jumittamaan vaan pohdit asian halki itsesi kanssa."
Yhteispeliin toivon avoimuutta ja henkistä läheisyyttä. En todellakaan näytä pojalleni sitä, että "kuihdun" pois ikävästä, ainakin ensimmäisinä päivinä. En halua rasittaa häntä sellaisella, mutta sydän itkee kun ei näe usein. Olemme tosiaan hyvin meneviä ihmisiä, lomaillaan, matkustellaan työn vuoksi jne., siitä ei ole kiinni, ettei muuta ajateltavaa olisi.
Mutta kun rakastaa lastaan niin rakastaa ja ikävä on. Meillä kun on vain yksi lapsi. Miniäkokelaan perheessä on hänen vanhemmillaan enemmän "valinnan varaa" - heillä on kolme, joten ehkä se helpottaa hieman.
Emme käytä sitä asiaa hyväksemme hallitsemiseen, kun autamme rahallisesti opiskelua. Me olemme yhtälailla riippuvaisia pojastamme, koska hän tekee meille sellaista työtä, mitä muualta saa vain isolla rahalla. Siis me autamme toinen toistamme, eikä siinä ole koskaan ongelmia ollut. Yhteispelillä se on sujunut hyvin. Hän saa palkkaa työstään ja nyt lisää vielä opiskeluun ja sillä selvä. Ei tarvitse olla kiitollinen mistään, se on aivan normaalia ollut meillä jo kauan.
Lähinnä halusin aloittaa keskustelun siitä, miksi juuri miniät tai vävyt kokevat anopin niin uhkaavana asiana? Onko se jonkunasteista mustasukkaisuutta, että äiti oli ennen miniää olemassa? Onko miniällä / vävyllä pelko siitä, että jää toiseksi? Miksi kutsutaan aina mammanpojaksi, jos äidillä ja pojalla on hyvä suhde? Miksi ei kutsuta mammantytöksi, jos miniä ei pääse irti vanhemmistaan. Niitä esimerkkejä on yllin kyllin.
Eiköhän se ole ihan hyvä asia, että vanhemmat auttavat juuri itsenäistyneitä nuoria taloudellisesti heidän opinnoissaan. Opiskelijan elämä on tiukkaa ja monet nuoret joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin opiskelu aikana....voi kun omatkin vanhempani olisivat tukeneet enemmän rahallaisesti, mutta eihän kaikilla ole siihen edes mahdollisuutta kun on työttömyyttä ja muuta. Kunhan vain tosiaan antaa sen rahan vilpittömällä mielellä.
Eivät miniät koe anoppia uhkaavana jos anoppi ei anna syytä käyttäytyä uhkaavasti tai ole jotenkin esteenä parisuhteen itsenäisyydelle ja toimivuudelle. Jos äiti-poika suhde on normaali, jossa miniän asema on hyvä eikä äiti ryhdy kilpailemaan poikansa huomiosta niin tuskinpa tuollaisia ongelmia edes syntyy. Anopista tulee uhkaava siinä vaiheessa kun hän sekaantuu liikaa asioihin tai ei kunnioita nuorenparin kotia ja sen sääntöjä ja rajoja tai yrittää itse sanella nuorten elämälle säännöt. Ymmärrätkö?
Jotkut miehet oikeasti jäävät loppuelämäkseen äidin helmoihin ja pitävät äitiä jalustalla ja vamoa kakkossijaisena piikana. Mm. oma ex-mieheni kääntyi aina ensimmäisenä äitinsä puoleen joka ikisessä asiassa. Minulta ei kysytty koskaan mitään eikä minun mielipiteelläni ollut koskaan mitään vaikutusta mihinkään. Olin kuin vieras käypäläinen omassa kodissani ja mieheni oli jo kuin naimisissa äitinsä kanssa. Hän halusi olla ikuinen lapsi ja näin suhde pysyi kieroutuneena kun äitikään ei poikaansa kannustanut itsenäisyyteen vaan ripustautui ja vaati jatkuvaa huomiota itselleen. Jatkuvasti piti olla hänelle tekemässä tiliä ja häntä tapaamassa. Ei mitään etäisyyden ottoja, että olisi saanut edes joskus elää omaa elämäänsä. Kuka nyt haluaisi tuhlata oman elämänsä toisten orjuuttamana? Et sinäkään haluaisi. Heillä kyllä oli tosiaan hyvä suhde keskenään ja se tuntuikin olevan pääasia. Muiden elämällä nyt ei ollut niin väliä.
Onhan noita mammantyttöjäkin toki olemassa, mutta kyllä vastuu itsenäisyyteen kannustamisessa on aina vanhemmilla. Heidän tulee kannustaa lapsiaan itsenäistymiseen eikä vain silitellä päätä koko ajan. Mammanpojat ja mammantytöt syntyvät äitien ja isien myötävaikutuksella. Miksi he muuten jäisivät vanhempiensa helmoihin? Jos vanhemmat olisivat sanoneet että nyt olette aikuisia ja rakennatte oman elämänne sekä otatte vastuun elämästänne. Ehei, kaikkien vanhemmat eivät näin toimi vaan viesti on tämä " olemme aina täällä olemassa silittämässä päätänne. Täältä saa aina rahaa, eikä teidän koskaan tarvitse oppia ottamaan vastuuta mistään, koska äiti ja isi hoitaa kaiken". Ymmärrätkö?
Miksi sinulla on ikävä? Eihän poikasi ole minnekään hävinnyt, elää vain omaa elämäänsä ja on puhelinsoiton päässä? Jossain kohtaa täytyy vain luottaa siihen, että antamasi oppi kantaa, että se on niin vahva, että lapsesi uskaltaa elää omaa elämäänsä rakastamansa naisen kanssa. Kun side on vahva ja toinen toistaan kunnioittava, ei ole pelkoa että poikasi hakee "uutta äitiä" vaimostaan.
Minulle naisena on ollut aina tärkeää se, miten miesystäväni tai mieheni suhtautuu äitiinsä ja miten puhuu äidilleen, se antaa osviittaa tulevasta suhteesta :) Kunnioittaako? Hyvä. Pesettääkö pyykkinsä? Kysyy neuvoja jokapäiväisiin asioihin? Huono.
Ymmärrän ainakin sen, etten minäkään olisi pitänyt siitä, jos ensin kysytään anopilta ja sitten vasta puolisolta. Poikani suhde ei ole vielä niin pitkällä tosin. Enkä kannustaisi häntä moiseen.
Olen itse kokenut omilta vanhemmiltani enemmänkin moraalisen kuin rahallisen tuen. Asuin kauan ulkomailla, joten muu kuin moraalinen tuki ei tullut kohdallani edes kysymykseen. Minusta se oli jotenkin rauhoittava tunne, siellä on joku = omat vanhemmat, joilta aina voin kysyä neuvoa. Mutta se auttoi ihmeesti.
Haluan tätä tunnetta antaa myös pojallemme ja hän tietää sen, vaikka toimii itsenäisesti. Kerran jo mainitsinkin, opetimme hänet siihen, parempi sanoa olipa asia mikä tahansa. Kerran se kirpaisee, mutta tiedetään kaikki missä mennään. Sitä samaa etsin myös miniäkokelaan seurassa, voitais puhua asiat halki avoimesti.
Ulkomailla omat appivanhemmat jättivät meidät melko rauhaan, koska en ollut toivottu miniä...mitä minä en silloin onneksi vielä tiennyt. Ihmettelin vaan intressin puutetta.
Siis - lapsille pitää antaa evääksi elämään luottamuksen tunne. Vanhempiin voi aina luottaa ja he auttavat aina, olipa mammantytöstä tai-pojasta kyse, tai vaan normaaleista jälkeläisistä, jotka tarvitsevat myös apua. Keneen muuhun voi luottaa, jos ei omiin vanhempiin. Toivon todella, että poikamme osaa antaa tämän tunteen tulevan vaimonsa kanssa omille lapsilleen.
Luottamuksen tunne ja normaali vanhempana olo tuskin mitään ongelmia tuottakaan appivanhemmuus suhteisiin. Tottakai lapsen on hyvä tietää, että hädän tullen voi luotaa omiin vanhempiinsa. Eiköhän ne ongelmat anoppien ja miniöiden välillä synny silloin kun autetaan enemmän kuin tarvitaan. Ostetaan tavaraa vaikka ilmoitetaan ettei tarvita, neuvotaan joka asiassa jne. Kyllä itsekkin haluaisin omille lapsilleni sen tunteen antaa, että kotona on luotettavat turvalliset vanhemmat siitähän tässä ei ole kyse vaan siitä kun ne asiat menevät överiksi ja syystä tai toisesta ylihuolehtimiseksi tms.
Luulisin ikäväni johtuvan siitä, koska tämä tilanne on minulle aivan uusi. Meillä ei ole käynyt yhtäkään miniäkokelasta tätä ennen enkä osaa nähtävästi vielä itse sitä käsitellä sydämmeni kanssa. Tyttökavereita on ollut, muttei vielä näin vakavaa.
Miniäkokelaallani on jo tätä ennen ollut pidempi toinen suhde ja samalla hänellä on jo kokemusta toisesta "anopista". Mnun täytyy nyt opetella tämän kanssa elämään.
En todellakaan ole hiiskunut tai näyttänyt ikävääni pojalleni, en halua missään nimessä luoda hänelle paineita.
Nyt näyttää jo hieman valoisammalta. Poikani lähti toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja miniä häntä sinne viemään. Hän jää meidän kaupunkiimme vielä joksikin aikaa ja lupasi tulla meitä moikkaamaan. Ehkä se siitä hiljakseen ikäväkin haipuu ja me miniän kanssa saamme yhteisen puheenaiheen:)
Poikaani on juuri noitten "hyvien" ominaisuuksien paljon kiitelty. On käytöstapoja ja sydäntäkin löytyy, mutta tarpeen tullen myös jämäkkyyttä.
Ei pidä paikkaansa koska itselläni 14,5 vtytät ja odotan jo nyt että menisi noin 5-8 vuotta että muuttaisi omilleen ja pääsisi puolison kanssa viettämääm sitä vapaata elämää mitä oli ennen lapsen syntymää. Lasta elätetään niin kauan kunnes se muuttaa omilleen niin sitten pitää myös pärjätä omillaan ja hoitaa asiansa niin ettei tarvitse vanhemmiltaaan rahaa eikä muitakaan avustuksia. Itselläni omat vanhempani sen verran fiksuja etteivät ole sen jälkeen kun muutin kotoani pois eivät ole puuttuneet mitenkään elämääni ja myös puolisoni vanhemmat eivät ole liikaa puuttunet meidän perheen tekemisiin.
"Lasta elätetään niin kauan kunnes se muuttaa omilleen niin sitten pitää myös pärjätä omillaan ja hoitaa asiansa niin ettei tarvitse vanhemmiltaaan rahaa eikä muitakaan avustuksia."
Sulla on nyt etsikkoaika tyttäresi suhteen, ( hänellä koulutusalan valinta pian edessä) että hän onnistuisi uranvalinnassa ja koulutuksessa niin että Suomesta löytyisi vielä koulutuksen päätyttyäkin ko. alan työpaikkoja, että pystyisi työllistymään/leipänsä tienaamaan.
Niin moni putoaa kouluista suoraan työttömyyteen ja joutuu elämään vanhempiensa avustuksella. Kun niitä työpaikkoja ei yksinkertaisesti vain ole.
Maailma muuttuu eskoseni.. eikä todellakaan parempaan suuntaan.
Henkistä tukea vaan silloinkin kaivataan, ja apua työnhakuun/mahdolliseen uravalintaa uudelleen....
eilen oli todellisuutta enemmänkin raottava kirjoitus hesarin mielipidesivuilla nuoren miehen "työttömyysturvasta" - kehoitan lukemaan.
Tästä ns. "työttömyysturvasta", jota niin moni jopa kadentii, kannattaa todellakin ottaa selvää...
Voi ei - kylmältä tuntuu perhesuhteenne. Toivon, että liioittelet. Taidat kuulua niihin, jotka sanovat:"niin kauan kun sun jalat ovat mun pöytäni alla jne...."
Eihän lapsi mikään elätti ole, vaan lapsi on joka tarvitsee lämpöä eikä sitä tunnetta, milloinhan tuosta pääsis eroon.
Oletko ajatellut, ehkä tulee aika milloin SINÄ tarvitset häntä? Mites sitten suu pannaan kun hän ajattelee samoin: milloinhan tuosta pääsis eroon.
Ilman et tarvii toimeentuloon vanhempiaan!
Joka lastaan rakastaa, toivoo hänelle vain hyvää, "vaikka sydän märkänis", joten kun hän on rakastunut ja lähtee toisen matkaan, niin oikealla tavalla lastaan rakastavat vanhemmat vain huiskuttavat hyvästit.
Ovi on aina auki paluumuuttajalle, mutta jokaisen on kokeiltava itse omaa elämää.
Jos vanhemmat ovatkin huomanneet, että nuoret ovat vielä kypsymättömiä eikä liitto tule onnistumaan, niin onhan heillä lupa puhua asiasta, lastaan kunnioittavalla tavalla. Nuoren ihmisen rakkaus on palavaa, ei sitä saa sammumaan haukkumalla rakastettua. Päin vastoin, nuori puolustaa sydämensä valittua tulisesti.
Mutta vanhemmatkin voivat olla väärässä! Liitto saattaakin kestää ja olla onnellinen.
Joudutaan huomaamaan, että oltiinkin väärässä tässä ennustelussa.
Kiitos ja ylistys jos voidaan ajatella, että onneksi emme haukkuneet pataluhaksi tätä vävyä/miniää. Kuinka vaikeaa yhteiselo silloin voisi ollakaan.
Rakkaus lapsen muuttuu ajan myötä. Ei aikuista enää saa palvella ja hoivata, kantaa kaikki eteen ja sallia kaikki teot.
Kun lapsi aikuistuu, on vanhempien aika väistyä. Sitä olemme omiltakin vanhemmiltamme edellyttäneet.
täyttä asiaa. Hieno teksti. :)