Anoppi ja miniä suhde on joka maassa nähtävästi samanlaista. Onneksi mieheni teki selväksi anopilleni, että me olemme ja pysymme yhdessä. - Enkä minä onneksi tiennyt mistään anopin ennakkoluuloista, joten olin melko vapaa asenteessani uutta sukua kohtaan. - Vasta vuosikymmenien päästä mieheni kertoi, kuinka minua pidettiin "melkein venäläisenä" onnenonkijana, koska tulin Suomesta. Olin siis EI toivottu miniä.
Elämä kuitenkin opetti anoppia senverran, että tämä "ei kelpo miniä" oli ainoa apu ainakin henkisesti ja vain miniällä oli hermoa kuunnella hänen pitkiä puheluita, kun joku asia oli vinossa. Meille soitettiin vain silloin, kun perheessä oli hätä. Voitteko kuvitella, että anoppi tai muu suku ei käynyt kertaakaan minun kotimaassani, meillä kotona hän kävi 30 v:ssa 4x! Matkaa olisi ollut n. kahden tunnin verran autolla. Aistin, ettei minua hyväksytty, vaikka olivat seurassani aina erittäin ystävällisiä.
No - päätimme ajankuluessa tehdä selvän pesäeron. Emme käyneet enää lapsen saatuamme pakkojoululomilla ja muutenkin harvensimme käyntejä. Anoppia ei lapsemme paljon kiinnostanut. Olisimme tarvinneet usein apuakin, mutta hän sanoi, ettei osaa olla pienen lapsen kanssa. Sillä selvä.
Olimme perheni kanssa silloin ok, kun olimme fiksusti laitettuja ja kunhan vaan naapurit näkivät, että kyllä anopin perhe kukoistaa. Mitä perheen sisällä tapahtui, se oli aivan sama lysti.
Lopputulos on se, asumme nyt kotimaassani Suomessa. Anoppi kotonaan (vielä), mieheni ei halua soittaakaan enää hänelle viimeisen vierailun jälkeen, mikä meni täysin pieleen. Minä olen ottanut myös sen asenteen, että olen vaan se EI TOIVOTTU miniä, joka nyt viime vuosina on kelvannut huolien kaatopaikaksi, koska muita ei ole.
Kuullostaa pahalta, mutta elämme nyt onnellisempana kuin anopin läheisyydessä.
Elämä kuitenkin opetti anoppia senverran, että tämä "ei kelpo miniä" oli ainoa apu ainakin henkisesti ja vain miniällä oli hermoa kuunnella hänen pitkiä puheluita, kun joku asia oli vinossa. Meille soitettiin vain silloin, kun perheessä oli hätä. Voitteko kuvitella, että anoppi tai muu suku ei käynyt kertaakaan minun kotimaassani, meillä kotona hän kävi 30 v:ssa 4x! Matkaa olisi ollut n. kahden tunnin verran autolla. Aistin, ettei minua hyväksytty, vaikka olivat seurassani aina erittäin ystävällisiä.
No - päätimme ajankuluessa tehdä selvän pesäeron. Emme käyneet enää lapsen saatuamme pakkojoululomilla ja muutenkin harvensimme käyntejä. Anoppia ei lapsemme paljon kiinnostanut. Olisimme tarvinneet usein apuakin, mutta hän sanoi, ettei osaa olla pienen lapsen kanssa. Sillä selvä.
Olimme perheni kanssa silloin ok, kun olimme fiksusti laitettuja ja kunhan vaan naapurit näkivät, että kyllä anopin perhe kukoistaa. Mitä perheen sisällä tapahtui, se oli aivan sama lysti.
Lopputulos on se, asumme nyt kotimaassani Suomessa. Anoppi kotonaan (vielä), mieheni ei halua soittaakaan enää hänelle viimeisen vierailun jälkeen, mikä meni täysin pieleen. Minä olen ottanut myös sen asenteen, että olen vaan se EI TOIVOTTU miniä, joka nyt viime vuosina on kelvannut huolien kaatopaikaksi, koska muita ei ole.
Kuullostaa pahalta, mutta elämme nyt onnellisempana kuin anopin läheisyydessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.