Olen 23-vuotias ja tapaan isääni n. kerran vuodessa. Toivoisin että en tapaisi ollenkaan. Nuo tapaamiset muistuttavat vaan minua siitä kuinka surkea olen hänen silmissään, kuinka paljon minä vihaan häntä, ja kuinka paljon rakastan sitä isää mitä ei ole olemassa. Kuinka erilainen minusta olisikaan kasvanut jos minulla olisi ollut isä. Isättömyys on vaikuttanut persoonallisuuteeni. Olen epävarma tietyissä asioissa, haen miehiltä huomiota.
Isättömyys on itseasiassa väärä termi sillä asuin molempien vanhempieni kanssa 12-vuotiaaksi saakka, isän ja äidin liitto ei ikinä ollut onnellinen. Kärsin kotona lähes joka päivä, näin isäni henkistä väkivaltaa ja joskus fyysistäkin. Näin hänen myös uhkaavan tappaa äitini kun itse huusin pöydän alla "LOPETA"...olin noin 5-vuotias ja muistan sen hetken kuin eilisen päivän, muistan mitä minulla oli päällä ja muistan molempien vanhempieni ilmeet. Äidin silmitön paniikki ja isäni täydellinen, silmitön raivo. Itkin itseni uneen useimpina öinä ja kirjoitin jo ala-asteella päiväkirjaani että haluan kuolla, en jaksa enää.
Vanhempani erosivat kun olin 13-vuotias. Äitini sairastui heti sen jälkeen syöpään ja minulle tärkeä ja turvallinen mummo kuihtui edessäni alzheimerin tautiin ja kuoli. Isäni jätti minut ensimmäisen kerran sinä päivänä kun synnyin, fyysisesti läsnä yleensä mutta henkisesti ei koskaan. Fyysinen läsnäolo pelotti minua. Toisen kerran isäni jätti minut vanhempien eron jälkeen ja muutti pois maasta, jäin yksin sairastavan äitini kanssa. Tuo ajanjakso oli niin musta että en edes muista monia vuosia. Hän tulee kerran vuodessa suomeen moneksi kuukaudeksi mutta näen häntä silloinkin vain kerran (hakiessani lentokentältä) ja toisen (viedessäni lentokentälle). Sinä ajoaikana hän ehtii puuttua jo jokaiseen tekemääni virheeseen, ajotaidoissa ja muutenkin elämässä.
Eräs tapahtuma joka satutti hyvin hyvin paljon sattui kun olimme vierailulla siskoni ja äitini kanssa mökillä ja isä oli siellä. Oli kuuma kesäpäivä ja söimme ulkona. Minulla oli bikinit. Puhun harvoin isälleni asioita eikä hänkään minulle. Istuimme pöydässä ja kesken syönnin isäni toteaa kovaan ääneen "MILLOINKAS SINULLE ON KASVANUT NOIN ISOT HINKIT?". Menin ihan lukkoon..siskoni sanoi jotain ja esitin etten välittänyt ja puhuin siskoni kanssa. Tuo hetki sai minut inhoamaan häntä. Ikinä ei mitään hyvää sanottavaa, mutta viitsii ruokapöydässä ilmoittaa tyttärensä isoista rinnoista. Sen jälkeen olen inhonnut uimahalleihin menoa sillä tiedän että miehet tuijottavat rintojani veden alta uimalaseilla..näen sen. Hän saa aivan järjettömiä raivokohtauksia ja uhkaa tappaa esim lemmikkini. On huolissaan enemmän autosta kun siitä sattuiko kenellekkään mitään jos tulee kolari.
Lapsena olin uhri, nyt olen vain täynnä vihaa tätä ihmistä kohtaan. Hän ei KOSKAAN kehu, EIKÄ KOSKAAN sano rakastan sinua. Isäni henkisen/fyysisen pahoinpitelyn saattelemana myös äitini (jonka kanssa olen paljon tekemisissä) on muuttunut ihminen, epävarma, yksinäinen, toivoton. Vaikka ei aina sitä näytä. Olen vihainen hänen puolestaan. Olisi parempi etten näkisi isääni ikinä, koska se satuttaa liikaa...en mitään toivoisi niin paljon kuin että minulla olisi ollut turvallinen isä.
Kaikki sanovat että ihmistä tulee ymmärtää ja isällänikään ei ole helppo tausta. En halua ymmärtää, en halua antaa anteeksi.
Isättömyys on itseasiassa väärä termi sillä asuin molempien vanhempieni kanssa 12-vuotiaaksi saakka, isän ja äidin liitto ei ikinä ollut onnellinen. Kärsin kotona lähes joka päivä, näin isäni henkistä väkivaltaa ja joskus fyysistäkin. Näin hänen myös uhkaavan tappaa äitini kun itse huusin pöydän alla "LOPETA"...olin noin 5-vuotias ja muistan sen hetken kuin eilisen päivän, muistan mitä minulla oli päällä ja muistan molempien vanhempieni ilmeet. Äidin silmitön paniikki ja isäni täydellinen, silmitön raivo. Itkin itseni uneen useimpina öinä ja kirjoitin jo ala-asteella päiväkirjaani että haluan kuolla, en jaksa enää.
Vanhempani erosivat kun olin 13-vuotias. Äitini sairastui heti sen jälkeen syöpään ja minulle tärkeä ja turvallinen mummo kuihtui edessäni alzheimerin tautiin ja kuoli. Isäni jätti minut ensimmäisen kerran sinä päivänä kun synnyin, fyysisesti läsnä yleensä mutta henkisesti ei koskaan. Fyysinen läsnäolo pelotti minua. Toisen kerran isäni jätti minut vanhempien eron jälkeen ja muutti pois maasta, jäin yksin sairastavan äitini kanssa. Tuo ajanjakso oli niin musta että en edes muista monia vuosia. Hän tulee kerran vuodessa suomeen moneksi kuukaudeksi mutta näen häntä silloinkin vain kerran (hakiessani lentokentältä) ja toisen (viedessäni lentokentälle). Sinä ajoaikana hän ehtii puuttua jo jokaiseen tekemääni virheeseen, ajotaidoissa ja muutenkin elämässä.
Eräs tapahtuma joka satutti hyvin hyvin paljon sattui kun olimme vierailulla siskoni ja äitini kanssa mökillä ja isä oli siellä. Oli kuuma kesäpäivä ja söimme ulkona. Minulla oli bikinit. Puhun harvoin isälleni asioita eikä hänkään minulle. Istuimme pöydässä ja kesken syönnin isäni toteaa kovaan ääneen "MILLOINKAS SINULLE ON KASVANUT NOIN ISOT HINKIT?". Menin ihan lukkoon..siskoni sanoi jotain ja esitin etten välittänyt ja puhuin siskoni kanssa. Tuo hetki sai minut inhoamaan häntä. Ikinä ei mitään hyvää sanottavaa, mutta viitsii ruokapöydässä ilmoittaa tyttärensä isoista rinnoista. Sen jälkeen olen inhonnut uimahalleihin menoa sillä tiedän että miehet tuijottavat rintojani veden alta uimalaseilla..näen sen. Hän saa aivan järjettömiä raivokohtauksia ja uhkaa tappaa esim lemmikkini. On huolissaan enemmän autosta kun siitä sattuiko kenellekkään mitään jos tulee kolari.
Lapsena olin uhri, nyt olen vain täynnä vihaa tätä ihmistä kohtaan. Hän ei KOSKAAN kehu, EIKÄ KOSKAAN sano rakastan sinua. Isäni henkisen/fyysisen pahoinpitelyn saattelemana myös äitini (jonka kanssa olen paljon tekemisissä) on muuttunut ihminen, epävarma, yksinäinen, toivoton. Vaikka ei aina sitä näytä. Olen vihainen hänen puolestaan. Olisi parempi etten näkisi isääni ikinä, koska se satuttaa liikaa...en mitään toivoisi niin paljon kuin että minulla olisi ollut turvallinen isä.
Kaikki sanovat että ihmistä tulee ymmärtää ja isällänikään ei ole helppo tausta. En halua ymmärtää, en halua antaa anteeksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos kerran vihaat sitä etkä haluu nähä niin minkä ihmeen takia sä sen sieltä kentältä haet? Jätä sinne miettimään jos ei muuta kyytiä saa.
Ei mitään hätää. Olet nuori. Sun ei tarvitse olla kiinnostunut tuon miehen mielipiteistä. Aika paha tuo ulkonäkökommentti! Itsekin olen saanut aika paljon samanlaista omilta vanhemmiltani. Mun vanhemmat ovat myös olleet erittäin halveeraavia ja alaspainavia. Mä olen saanut paljon apua oppimalla olemaan yksin itseni ja omien kiinostuksen kohteideni kanssa. En mä oikeasti tarvitse keitään muita! Mulla ei kyllä ole edes ystäviä, koska mut laitettiin kotona niin rikki, ja tietty koen tarvitsevani sellaisia tietyssä mielessä. Mutta en aio hankkia, ennenkuin olen sujut itseni kanssa. Olen jo kokemuksesta huomannut, että jos yritän etsiä sellaisia, niin saan ystävikseni aina vaan samanlaisia sairaita kuin vanhempani ja veljeni. Sellaiset ihmiset huiputtavat minut ystävikseen.
Ei kannata hankkia isäsi tapaista miestä. Opi arvostamaan itseäsi ensiksi. Pohjana pitää olla itsearvostus, ennenkuin voi saada kunnollisen parisuhteen. Ihmisen perusarvo on, että hän saa olla turvassa. Eiköhän sulle vielä löydy kunnollinen mies.
Ja muista, että sun isäsi varmaan oikeasti rakastaa sua vähän. Sun kannattaa kysyä sitä vielä. Hän on selkeästi pelkuri.
Hyviä fiiliksiä!
omin neuvoin päättää, että et halua enää isääsi tavata ja jättää sitten tapaamatta. Ehdottaisin kuitenkin, että lähtisit pohtimaan isäsuhdettasi ja menneisyyttäsi muutenkin terapiaan, jotta se ei enää vaivaisi sinua ja pääsisit elämään vapaana menneisyyden painolastista. Voimia sinulle!
Olet todella joutunut kokemaan kovia. Nuori tyttö, jonka pitäisi saada rakkautta, huomiota, kannustusta ja lämpöä vanhemmiltaan ja sitten näin.
Mene puhumaan aikuiselle ihmiselle. Yksi varoituksen sana kuitenkin: - että kukaan miespuolinen ei hyväksikäyttäisi sinua, sillä sinulla on "isä-kompleksi" jota joku vanhempi "isä-turvallinen hahmo" voi käyttää hyväkseen.
Eli on parempi, että puhut naispuolisen terapeutin kanssa.
Voit myös kirjoittaa "ulos" huonot muistot. Heitä ne/revi sitten pois. siten saat purettua kaikki kipeät muistot pois.
Vaikka sinulla on ollut ihan kauheeta, niin voit silti rakentaa itsellesi hyvän ja onnellisen elämän! Olet todella sen väärtti!
Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi!