Nyt se sitten tapahtui, kauheus mitä olen koko kesän pelolla odottanut. Miesystäväni lähti jatko-opintoihin toiselle paikkakunnalle, välimatka 500km. Miten tulen ikinä selviämään tästä? Suhteemme varmaankin tulee loppumaan sillä hänen opintonsa kestää melkein 4 vuotta ja minulla alkaa ensi vuonna opinnot, jotka kestää 6 vuotta. Voisimme tietenkin nähdä viikonloppuisin mutta ei hänkään jaksa joka viikonloppu tänne tulla, eikä voikkaan. Onhan siellä sitten uudet piirit ja kuviot, tytöt myös. Tuskin häntä kiinnostaa tulla enää tänne sitten. Ja kyllähän matkustaminen maksaakin! On se vain niin epäreilua kun menee hyvin ja on onnellinen että sitten sitä ei voi kestää! Miksi juuri mun rakas joutuu lähtemään?
Olisi niin ihanaa jos joku kirjoittaisi omia kokemuksiaan samanmoisissa tilanteissa. Miten olette selvinneet? =)
Olisi niin ihanaa jos joku kirjoittaisi omia kokemuksiaan samanmoisissa tilanteissa. Miten olette selvinneet? =)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä vähän samankaltainen tilanne eli molemmat opiskelee eri paikkakunnilla, välimatkaa tosin vain reilut 300km. Tosin koko seurustelusuhteen ajan olemme olleet kaukosuhteessa, joten ehkä se helpottaa. Nähdään suurin piirtein joka toinen viikonloppu, vaikka se rasittaakin jo muutenkin heikkoa rahatilannetta. Jotenkin sitä vaan ajattelee, että kyllä tää kestää, jos niin on tarkoitus. Itse ainakin arvostan niitä yhteisiä hetkiä paljon enemmän kun niitä saa aina hiukkasen odotella:) Ja kun on oikeasti löytänyt sen sopivan ihmisen, niin ei sitä saa välimatka pilata.
Luottamus on tietenkin aika ratkaiseva osa. Alussa en kokenut olevani niin "loistava" tyyppi, että suhde kestäisi välimatkan, mutta puhumalla sekin asia on jo hieman helpottanut. Molemmilla myös säilyy ne omat elämät, harrastukset ja kaverit. Viikoilla pystyy keskittymäään opiskeluun ja sitten viikonloppuna saa viettää aikaa sen toisen kanssa.
Ikävä vaivaa tosin koko ajan, mutta ehkä se tästä. Jonain päivänä sitten toivon mukaan kuitenkin päädytään ihan lähisuhteeseen ja saman katon alle:)
Kuinka usein sitten pidätte muuten yhteyttä? Kertooko kumppanisi sinulle joka päivä tunteistaan ja ikävästään? Minun mieheni ei ikinä hempeile, mikä saakin oloni surulliseksi. Miten voinkaan olla varma että hän ajattelee ja ikävöi minua niinkuin minä häntä, kun ei hän koskaan kerro sitä minulle! Muutenkin tuntuu että minä stressaan suhteemme tulevaisuudesta enemmän kun hän ja roikun hänessä enemmän. Kai se on ymmärrettävää kun hänellä kaikkea uutta siellä kaukana kotoa ja minulla jatkuu täällä vanhat rutiinit..ilman häntä..ja se saakin oloni niin yksinäiseksi. kavereillakin kaikilla poikaystävät niin eivät he kerkeä kanssani olemaan. Tajuan sen nyt, koska aina ennen minäkin olen nysvännyt kaikki illat kotona rakkaan kanssa ja nyt kun hän ei ole täällä niin olen aivan yksin.
pelkään niin paljon ettei hän enää käy kohta luonani ja suhteemme loppuu. Hän on jo nyt sanonut ettei ole mitään järkeä tull joka viikonloppu luokseni koska se maksaa ja hänellä on sielläkin tekemistä: opiskelijapileitä.
Olen yrittänyt kertoa hänelle että tämä on kamala tilanne ja olen niin varma miten meidän suhteelle käy. Hän on vain vastannut, että tietää tilanteen ja suhteemme suhteen hän sanoi "katsotaan miten käy"
Eli taidamme olla aika tiemme päässä? En vain millään halua hyväksyä sitä, ikävöin jo nyt häntä. En enää ikinä rakastu keneenkään!
Oma neuvoni olisi tehdä niin kuin kundikaverisi sanoo. Eli elä päivä kerrallaan ja katso mihin päädytte. Tee töitä suhteen eteen mutta älä kasaa liian paljon paineita. Eli jos kundikaverisi haluaa välillä vähän etäisyyttä, anna sitä. Tiedän että on hankalaa kun mielessä karvastelee koko ajan ajatus suhteen tulevaisuudesta mutta takertumalla liikaa toisaalta saatat työntää kultasi entistäkin etäämmälle.
Itse olin työskentelemässä englannissa kun rakastuin siellä yhteen kundiin. Jo aloittaessamme seurustelumme tiesimme molemmat että olin pian palaamassa takaisin suomeen. Lähdön hetki ja pari seurannutta päivää olivat tosi pahoja ja silloin tällöin on ollut tosi pahoja hetkiä. Viimeisestä näkemisestä on kaksi kuukautta ja nyt jo lasken päiviä milloin näen kultani jälleen.
Oma tilanteeni on onnekas siinä mielessä että olemme molemmat erittäin positiivisia suhteemme kannalta. Puhumme mesessä joka päivä(tai siis yö) usein jopa 6-8h/vrk. Eli vielä nytkin, eri maissa asuessamme vietämme enemmän aikaa yhdessä kuin monet samassa kaupungissa asuvat parit. Me myös puhumme tunteistamme jatkuvasti, kirjoittelemme ajatuksiamme paperille jne. Mutta se tulee meiltä molemmilta hyvin luonnostaan, en usko että toimii varsinkaan monilla suomalaisilla miehillä.
Minulle etäsuhde ei ei ole paras eikä halutuin vaihtoehto mutta sillä ei ole mitään väliä. Sillä tiedän rakastavani poikaystävääni ja hän rakastaa minua enkä aio ikinä luovuttaa suhteessamme. Me aiomme elää loppuelämämme yhdessä ja koska molemmat meistä sitä haluavat ei mikään voi meitä siinä estää!
Onnea vaan kaikille etäsuhteessa jatkaville!
Vaikka rakastaisit ja ikävöisit kundiasi niin paljon että järki meinaisi lähteä, muista kuitenkin että kaikki perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Jos luotat häneen ja hän sinuun, kaikki asiat ovat sitten melko hyvällä tolalla. Sullakin pitää olla oma elämä! Suhteissa tulee aina vastaan ennemmin tai myöhemmin tilanne, jolloin ns. symbioosivaihe päättyy (koko ajan toisessa kiinni) ja aletaan ottaa tilaa itselle. Ota tämä tilanne niin että nyt säkin voit rakentaa omaa itsenäistä minääsi tässä samalla, tapaa uusia ihmisiä (ei tarkoita " Tapaa uusia miehiä" ), ota yhteyttä kavereihisi, kerro että tarvitset heitä, pitäkää vaikka tyttöjen ilta tms. Tai voit aloittaa sen harrastuksen jonka aina olet ajatellut aloittavasi. Tällanen itsenäistyminen ei tarkoita että kaikki päättyisi, vaan se vahvistaa suhdetta jos olette toisillenne tarkoitetut. Anna kundikaverillesi tilaa ja anna hänen nauttia opiskelujen alkuvaiheesta joka on täynnä bailuja ja uusia ihmisiä. Se että hän pitää hauskaa tahollaan, ei tarkoita että hän haluaisi erota sinusta. Hauskanpito ei aina tarkoita naisten/miesten vonkaamista ja metsästämistä. Kokemuksesta voin sanoa että kaikki uusi ja uudet ihmiset vaikuttavat opintojen alussa NIIIN hienoilta tyypeiltä ja aivan sairaan mielenkiintoisilta, ja että kaikki entinen tuntuu jonkin aikaa hieman tylsähköltä.
Se vaihe menee ohi kun huomaa että eipä niissä bileissä koko aikaa jaksa juosta ja että uudetkin ihmiset muuttuvat melko arkisiksi. Sen ajan tue häntä, luota häneen, älä roiku hänessä koko ajan soittelemalla tai tekstailemalla. Ole rohkea ja luota itseesi. Osoita että sulla on omakin elämä elettävänä, se herättää hänessä kunnioitusta. Kyllä hän vielä muistaa kuinka ihana sä olet.
Meillä välimatkaa on 700 km. Mies lähti opiskelemaan, minä jäin kotiin. Hän mietti kesällä pitkään, lähteekö koska ei halunnut lähteä ilman minua. Rohkaisin häntä kuitenkin lähtemään, sillä onhan se ainutlaatuinen tilaisuus ja mielestäni jokaisen tulee nauttia opiskelijaelämästä ja sen vapaudesta. Bonuksena saa vielä hienon ammatin. Luottamus oli 100% ja olen aina ollut sitämieltä että jos toista rakastaa niin täytyy tehdä kompromisseja ja ajatella hänen parastaan. Meidän tilanteessa asuimmekin jo yhdessä. Kaikki oli niin ihanaa tähän asti, olemme kuin paita ja peppu, arvostamme samoja asioita ja meillä on aina ollut yhdessä tosi hauskaa ja ihanaa.
Kaksi viikkoa sitten hän lähti, ja nyt viikonloppuna taas tapasimme. Ei mennyt ihan niinkuin oltiin suunniteltu. Sain nimittäin selville että hän on ystävystynyt johonkin uusiin ystäviin mikä tietenkin on tosi hieno asia (olen hänelle sen sanonutkin) ja niin sitä pitääkin tutustua ja luoda uusia ystävyyssuhteita. MUTTA. Yksi tällainen ystävä on tyttö. He eivät ole samassa koulussa, mutta hän on mieheni hyvän ystävän ystävä. He ovat olleet samoissa bileissä ja ovat hyvissä väleissä. Mieheni ei ollut kuitenkaan maininnut tytöstä minulle ennen viime viikonloppua, jolloin sattumalta yhtä puhelinnumeroa etsiessäni huomasin tytön lähettämät lukuisat, hymiöillä ja pienellä flirtillä maustetut viestit.
Järkytyin ja järjestin kohtauksen, olin shokissa. Tavaroita hajosi, en koskaan ole ollut yhtä raivoissani. Ymmärrän että pitää olla uusia kavereita, mutta miksi minulle ei kerrottu asiasta? Viestit olivat juuri sellaisia, kuin minä ja kundini lähettelemme toisillemme, iloisia hyväntuulisia viestejä. Ei niissä mitään intiimiä ollut, mutta tietenkin ne järkyttivät. Kysyin mieheltäni miksi et ole kertonut ja hän ei osannut kertoa syytä, pelkäsi että suuttuisin ja oli aikomuksissa kertoa. Tenttasin, onko hänellä tunteita sitä toista kohtaan ja mitä he ovat tehneet, mitä on tapahtunut ja mitä ei jne. Kuulemman mitään ei ole ollut, eikä tule. Mieheni oli järkyttynyt reaktiostani ja itki, vakuutti haluavansa olla kanssani eikä voisi tehdä mitään mikä minua loukkaisi koska rakastaa vain minua. Annoin tulla kaiken pahan olon ja varmistin moneen kertaan, onko tässä nyt jotain mistä pitäisi huolestua, eikä kuulemma ollut.
Luottamus siinä kuitenkin nyt sai kolauksen. Sehän on perusedellytys kaukosuhteelle. Tiedän pystyväni hyväksymään naispuoliset ystävät ja normaalin kanssakäymisen ystävien kanssa, mutta en halua olla sinisilmäinenkään. En ole mustasukkaista tyyppiä, ellei todella ole aihetta. Miten pystyn rakentamaan luottamuksen taas takaisin ja mistä tiedän ns. pahat merkit. Pelkään että mieheni rakastuu tähän toiseen.
:(
Sovimme kuitenkin asian ja lupasimme olla toistemme luottamuksen arvoisia ennen kuin hän lähti. Pyysin anteeksi käytöstäni, vaikka sanoin että hänessäkin oli nyt vikaa. Minulla on kuitenkin jätetty olo, olen läpikäynyt jätetyksi tulemisen melko monesti. Miten tästä jatkan? On vaikeaa.. Minullakin on miespuolisia ystäviä mutten ikinä jättäisi kertomatta heistä. Olenko raivareillani nyt pilannut kaiken? * nyyh* Kaikki neuvot olisivat kalliita..
Kyllä minäkin olisin riemastunut! Rehellisyys ja luottamus kulkevat käsi kädessä, jos toista ei ole, ei ole toistakaan. Voihan olla että miehesi on vain halunnut säästää sinut mielipahalta, mutta ei ole ymmärtänyt satuttavansa enemmän salailullaan. Meilläkin mies välillä puhuu omiaan koska ei halua loukata. Pienissä, omasta mielestään harmittomissa asioissa. Ja harmittomia ne ovatkin jos niistä voisi avoimesti puhua. Esim. jos kysyn mielipidettä johonkin, hän kertoo sen mitä haluan kuulla ja valittaa sitten myöhemmin kun pitää taas mennä ja lähteä ja tehdä jotain.. Tämän kanssa olemme tehneet töitä ja työn tekeminen jatkuu vielä. ;) On mielestäni oikein että vaadit selityksiä, näin miehesi ymmärsi kuinka iso juttu salailu sinulle on ja kuinka petetyksi itsesi tunnet jo pelkästään "selän takana toimimisen" takia. Miehesi on nyt ansaittava luottamus takaisin olemalla avoin ja rehellinen menemisistään ja tekemisistään. Ja sinun täytyy antaa anteeksi ja olla muistuttelematta/ utelematta/ vahtimatta liikaa. Kertoisin tilanteessasi miehelle sen, kuinka kovasti haluaisin pystyä luottamaan vaikka se nyt vaikeaa onkin. Toivoisin että hän arvostaa yritystä eikä riko enempää omilla toimillaan, suojelee kivulta ja on rehellinen. Sen jälkeen en ottaisi (=ainakin yrittäisin olla ottamatta) asiaa enää esille ellei mies halua puhua aiheesta. Kyllä se siitä, uskon että miehesi on vilpitön sanoessaan ettei halua ketään muuta kuin sinut.
Voimia!
.. rohkaisevasta viestistä. Nyt muutama päivä tuon tapauksen jälkeen osaa vähän jo katsoa sitä etäisyyden päästä ja oikeastaan nyt oma käytös hävettää tosi paljon. En ole nyt häneltä kysellyt tai hiillostanut hänen menemistensä suhteen mitenkään, vaan yrittänyt olla mahd. normaali ja kertoillut omia asioitani ja kuunnellut hänen. Hänkin on kyllä pitänyt minut ajan tasalla ihan omasta tahdostaan, että missä on ollut ja mitä tehnyt.
Tiedän miksi järkytyin niin paljon, olen nimittäin ollut koko ajan niin varma hänen suhteensa että alkanut jo vähän pitää toista itsestäänselvyytenä. En osannut arvostaa niitä hienoja juttuja hänessä, vaan ollut suhteellisen itsekäs. Hän on puolestaan aina ollut lempeä ja ottanut vastaan huonot tuuleni ja mökötykset ymmärtävästi. Olen päättänyt parantaa tapani ja olla kiitollinen joka päivästä jonka saan olla hänen kanssaan - oltiin me erillämme tai fyysisesti yhdessä. Enkä sido häntä itseeni millään, ihmisellä on oikeus sitoutua omasta tahdostaan mutta toista ei voi sitoa.
Voihan olla että ne päivät voivat olla piankin ohi, se tietenkin kauhistuttaa mutta pitää vain koota itsensä ja miettiä että aikaa ei ole murehtimiseen silloin kun ei ole aihetta. Toivottavasti sain tässä mahdollisuuden oppia virheistäni ja lähteä suhteessamme taas uuteen nousuun :) Kuten sanoit, teette koko ajan töitä suhteenne eteen. Se onkin varmaan se elinehto, ei mikään voi olla kuin sadussa.
Sitä mimmiä olen tässä paljonkin kelannut ja miettinyt. Uskon että hän on kiinnostunut kundistani ja on "jahdissa" mutta olen päätänyt luottaa siihen että hän vastustaa tätä ja tuleviakin kiusauksia. Räyh... Inhottaa varattuja miehiä jahtaavat naiset.. Haluan kyllä tavata sen, tietysti ihan hyvällä käytöksellä ja kuin en tietäisikään mitään.
"sattumalta yhtä puhelinnumeroa etsiessäni huomasin tytön lähettämät lukuisat, hymiöillä ja pienellä flirtillä maustetut viestit" --> anteeks nyt, mutta yritätköhän sä nyt vakuutella enemmän itteäs vai meitä? :D Sä olet ihan tieten tahtoen kytännyt sieltä ne viestit, etkä "sattumalta puhelinnumeroa etsiessäsi" törmännyt niihin. Puhelimessa kun on VIESTIT-valikko ja OSOITEKIRJA-valikko, kumpaankaan (eikä varsinkaan VIESTIT-valikon SAAPUNEET-osioon) ei joudu vahingossa.
Ja heti perään, että luottamuksesi sai nyt kolauksen. Että mua raivostuttaa tämä, mä en SIEDÄ tommosta toisten puhelimen kyttäämistä ilman lupaa, jollain "etsin nyt vaan yhden numeron täältä" verukkeella. Sinähän sen luottamuksen petit, ellei sulla ole nimenomaista lupaa kytätä toisen ihmisen tekstiviestejä!!
Muutenkin yhtä diipadaapaa.
"Tiedän pystyväni hyväksymään naispuoliset ystävät..... En ole mustasukkaista tyyppiä"
Taas, kumpaa yrität vakuutella? Jos viesteissä ei ole mitään intiimiä, eikö se silloin tarkoita, että he ovat vain ystäviä (kunnes toisin oikeasti todestetaan)? Eli hän on miehesi _naispuoleinen ystävä_. Tosi hyvä hyväsymään olet, "järjestin kohtauksen, olin shokissa, tavaroita hajosi, en koskaan ole ollut yhtä raivoissani". Voi pojat, enpä haluaisi nähdä sinua kun ET hyväksy jotain. Ja juu ei, et vaikutakaan yhtään mustasukkaiselta tyypiltä.
"Pelkään että mieheni rakastuu tähän toiseen."
No nii-in, se mahdollisuus on todellakin olemassa ja realistinen. Mutta mitäpä jos et etukäteen hätäilisi vaan elät kuten sanot, eli todellakin luotat nyt vaan. Ja huom, luottamus Ei tarkoita (ainakaan viimeks kun tarkistin) toisen puhelimen vahtimista ja tekstarien lukemista!!! Jos rakastuu, niin ehkä se johtuu siitä, että hänestä saattaa jossain vaiheessa tuntua että sama tässä mitä sitä tekee, kun epäilet kuitenkin.
Asenteesta kiinni pitkälti, ja jos jo nyt tuntuu ettei suhde tule kestämään välimatkaa.. Ei hyvältä näytä.
Mieheni lähtee myös opiskelemaan 400km:n päähän. Opinnot kestävät ainakin vuoden, ellei enemmänkin. Minä jään omien opintojeni pariin kotiin. Kannustan ehdottomasti miestäni, sillä on hienoa että hän ylipäätään "uskaltautuu" opiskelemaan kun ammattikoulustakin on aikaa jo useampi vuosi (mies 24v). Olemme asuneet ja rakentaneet yhteistä kotia jo muutaman vuoden ajan, meillä on useampi koira ja häät tuloillaan ihan pian. Lapsia ei ole, (eikä tule ennenkuin mieheni saa opintonsa paremmalle mallille). Itse kuumeilen, mutta eiköhän tämä tästä.. ;)
Ehkä tilannetta kohdallamme helpottaa se, että mieheni tekee työkseen reissuluontoista hommaa. Olen itsekin kasvanut ja oppinut olemaan ilman jatkuvaa kädestä pitämistä, selviämään arjen askareista, organisoimaan asioita, jne. Koirat ovat iso apu pahimpaan ikävään. Hän on halukas tulemaan viikonlopuiksi kotiin, opiskelijahintaan juna ei enää maksa paljoa ja matkat saa käytettyä hyödyksi koulukirjojen parissa. Me olemme päättäneet että parisuhde kestää ja yhdessä ollaan vielä harmainakin. Luottamusta ja löytyy, samoin halua päästää toinen rakentamaan elämää omien mielenkiintojen mukaan eikä ainoastaan olosuhteiden pakosta. Olisi kamlaa luopua haaveista vain siksi ettei uskalla lähteä kotoa ja kotikaupungista kumppanin takia pois, edes hetkellisesti. Tällä hetkellä näin, katsotaan mitä jatko tuo tullessaan. :)
mitäs helvettiä nyt valitat. itsellä toiminut kaukosuhde hyvin, vaikka välimatkaa 2000 km, ja opinnot molemmilla kesken.. sitä alkaa vaan priorisoimaan muita asioita, kuin ryyppäämistä, kun pitää lentolippuihin rahat hankkia.
-M
Itelläni on kokemusta hyvällä ja huonolla tavalla päättyneistä kaukosuhteista. Seurustelin alle vuoden miehen kanssa joka päätti lähteä opiskelemaan 400 kilometrin päähän ja heti alusta asti hänellä oli asenne "en jaksa tulla joka vkl" "en tykkää puhua puhelimessa" "en osaa lähetellä mitään turhia viestejä" Tyypillinen machomies, joka ei halunnut panostaa ainakaan suhteeseen minun kanssani. Se söi sitten omaakin innostusta ja päädyimme eroon.
Myöhemmin aloin kuitenkin hyvillä mielin seurustelemaan miehen kanssa, joka asuu lähes yhtä pitkän välimatkan päässä(olemme siis edelleen yhdessä). Kaukosuhde ei ole tuottanut meille minkäänlaisia ongelmia, sillä molemmilla on positiivinen asenne ja halu nähdä toista niin usein kuin mahdollista. Pidämme lisäksi yhteyttä puhelimen ja netin välityksellä päivittäin.
Itse siis uskon, että kaukosuhde ei sinänsä kaada yhtäkään suhdetta, voi jopa vahvistaa ja usein niin tekeekin. Asenne on tärkeä, jos todella haluaa olla toisen kanssa saa kyllä kaukosuhteenkin toimimaan.Suhteet kuitenkin vaativat panostusta ja lähisuhteessa on ongelmia ja vaikeita tilanteita siinä missä kaukosuhteessakin.