Kohta 11 vuotta olemme olleet yhdessä. 3 vuotta niistä naimisissa. Tänä keväänä huhtikuussa vaimoni tapasi työporukan iltamissa miehen johon ihastui. He puhuivat kuinka huonoa molempien suhteet ovat olleet ja molemmat saivat pyyteetöntä huomiota toisiltaan. Vaimoni alkoi pyöritellä silmiään kotonaan ja katselin kaksi päivää sitä seinillä menoa. Sit aloin tivata mitä on tapahtunut. Pikku hiljaa alkoi tarina tulla ulos suusta. Aluksi hän peitteli asioita ja yritti kierrellä. Kuitenkin tämä romanssi päättyi lyhyeen kun mies vetäytyi pois, päätyen ottamaan seuraukset vastaan kotonaan.
Kaikki tämä sai aikaan sen että vaimo uskalsi ottaa eroasian esille ja muuttaa omaan asuntoon. Hän pelkäsi miten minä reagoin siihen. Hän ei halunnut että joutuisin katselmaan sitä haaveilua siitä miehestä. Se olisi reilua minua kohtaan, On totta, ei sitä oikein jaksanut katsella. Edelleenkin hän on sen miehen perään haikaillut. JA kooomisinta on että mies on mun työkaveri. =)
Mä tiedän nyt että olen itse ollut se syypää tähän kaikkeen kyllä. Mä olen kohdellut vaimoani tosi huonosti pitkän aikaa. Olen pettänyt pari kertaa, toisen kerroin vasta pari viikkoa sitten, halusin olla nyt rehellinen kaikesta. Mä olen ollut turhan aggressiivinen käytökseltä, olen lyönyt olkapäähän, olen rikkonut tavaroita, huutanut, karjunut, sylkenyt, ja uhannut, tehnyt kaikkea mitä ei pitäisi tehdä ihmiselle jota rakastaa.
Tiedän myös mistä kaikki johtuu. En ole osannut purkaa energiaani oikeassa paikassa. Kaverit on jäänyt pois, eikä mitään harrastuksia, vain oltu vaimon kanssa kahdestaan. Riidat on sitä myöten melkoisia, ja minä yleensä räjähdän ilman mitään syytäkään. Miksi minä halveksun toista ihmistä kun hän on lähelläni? Miksi minä syytän asioista häntä vaikka hänessä ei ole mitään vikaa? Välillä osaan olla todella hyväkin. Vuosien aikana me molemmat lihosimme ja itsetunto oli molemmilla aivan kuralla myös. Ei sitä osaa arvostaa muita ihmisiä jos ei osaa itseäänkään arvostaa.
Alotin sinä päivänä kun vaimoni ihastui, lenkkeillä ja kuntoilla todenteolla. Nyt olen siitä asti ollut räjähtämättä kertaakaan mistään asiasta. Puran sen energiani pois salilla ja lenkillä. Vaimoni sanoo että olet kyllä muuttunut mutta hän ei jaksa vain uskoa että onko se todellista. Hän ei tiedä pystyykö hän arvostamaan minua, luottamaan minuun ja kunnioittamaan minua. Vaimo on katkera ja vihainen minulle, ja ihan syystä onkin.
1.6 vaimo otti asunnon itselleen, 5.6 alkoi harkinta-aika. 13.7 vaimo alkoi tapailla toista miestä. 17.7 sanoi että tilivelvollisuutta ei ole enää. 30.7 Hän tuli luokseni käymään ja sanoi että hän laittoi suhteensa poikki tähän mieheen. Ja oli valmis sitten miettimään meidän suhdetta uudelleen. Kuitenkin hän on vielä korviaan myöten ihastunut tähän yhteen mieheen. Nyt olemme olleet erillään pari viikkoa ja mä olen vaan niin ymmälläni kaikesta tässä.
Mä olen vaan niin ymmälläni tästä kaikesta että ensin lähdetään ja sitten tullaan takas että ei ole lopullista vielä. Kysyin että etkö uskalla sanoa että lopullisesti, niin ei sitä tiedä, aika näyttää. Vaimo ei tiennyt mitään mihinkään. Hän sanoi että hänen täytyy nyt miettiä asioita rauhassa. Tunteet on varmaan melkoisen sekaisin hänellä kuten myös minulla.
Mä olen ollut tämän eroajan hyvä hänelle ja aion myös jatkossakin olla tälläinen ihminen. Hän on myös sen sanonut että meillä on mennyt tosi hyvin kun olet ollut kiltti. Minusta vain tuntuu siltä että ero tulee tästä melko varmasti, koska kaikki mitä olen tehnyt, ei unohdu varmasti. Olen todella pahoillani teoistani, En vain ymmärrä miksi vaimo ei ole aikaisemmin puuttunut siihen miten minä käyttäydyn. Osasyynä on että on ollut aina hankala puhua asioista jotka vaivaa puolin jos toisin.
Tässä on syytäkin itseään ruoskia tällä asialla. Ei minua mikään oikeuta niihin tekoihin mitä olen tehnyt. Tuntuu tosi pahalta ajatella kuinka paljon olen kärsimystä aiheuttanut vaimolleni nämä vuodet. Toivon vain että vaimoni voisi luottaa minuun vielä. Tuntuu siltä että asioista oppii aina liian myöhään, kuten tässä on käymässä.
Jos jotain positiivista tässä miettii niin ainakin vaimon ei tarvitse enää pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä hänen tarvitse kärsiä ja tulla huonosti kohdelluksi. Minä ainakin opin läksyni tässä. Onneksi vaimo sai rohkeutta kertoa minulle että kaikki on päin persettä tässä. Sanoin hänelle ettei olisi minulle katkera ja vihainen, että olisi nyt onnellinen siitä että se kaikki paska on nyt loppu eikä sitä enää tule ikinä. Hän sanoi minulle että eihän ole katkera, hän on vain niin väsynyt tällä hetkellä yrittämään.
Nyt siis asumme erillään ja pidämme etäisyyttä toisiimme. Aika siis näyttää voimmeko me jatkaa enää yhdessä elämäämme.
Kaikki tämä sai aikaan sen että vaimo uskalsi ottaa eroasian esille ja muuttaa omaan asuntoon. Hän pelkäsi miten minä reagoin siihen. Hän ei halunnut että joutuisin katselmaan sitä haaveilua siitä miehestä. Se olisi reilua minua kohtaan, On totta, ei sitä oikein jaksanut katsella. Edelleenkin hän on sen miehen perään haikaillut. JA kooomisinta on että mies on mun työkaveri. =)
Mä tiedän nyt että olen itse ollut se syypää tähän kaikkeen kyllä. Mä olen kohdellut vaimoani tosi huonosti pitkän aikaa. Olen pettänyt pari kertaa, toisen kerroin vasta pari viikkoa sitten, halusin olla nyt rehellinen kaikesta. Mä olen ollut turhan aggressiivinen käytökseltä, olen lyönyt olkapäähän, olen rikkonut tavaroita, huutanut, karjunut, sylkenyt, ja uhannut, tehnyt kaikkea mitä ei pitäisi tehdä ihmiselle jota rakastaa.
Tiedän myös mistä kaikki johtuu. En ole osannut purkaa energiaani oikeassa paikassa. Kaverit on jäänyt pois, eikä mitään harrastuksia, vain oltu vaimon kanssa kahdestaan. Riidat on sitä myöten melkoisia, ja minä yleensä räjähdän ilman mitään syytäkään. Miksi minä halveksun toista ihmistä kun hän on lähelläni? Miksi minä syytän asioista häntä vaikka hänessä ei ole mitään vikaa? Välillä osaan olla todella hyväkin. Vuosien aikana me molemmat lihosimme ja itsetunto oli molemmilla aivan kuralla myös. Ei sitä osaa arvostaa muita ihmisiä jos ei osaa itseäänkään arvostaa.
Alotin sinä päivänä kun vaimoni ihastui, lenkkeillä ja kuntoilla todenteolla. Nyt olen siitä asti ollut räjähtämättä kertaakaan mistään asiasta. Puran sen energiani pois salilla ja lenkillä. Vaimoni sanoo että olet kyllä muuttunut mutta hän ei jaksa vain uskoa että onko se todellista. Hän ei tiedä pystyykö hän arvostamaan minua, luottamaan minuun ja kunnioittamaan minua. Vaimo on katkera ja vihainen minulle, ja ihan syystä onkin.
1.6 vaimo otti asunnon itselleen, 5.6 alkoi harkinta-aika. 13.7 vaimo alkoi tapailla toista miestä. 17.7 sanoi että tilivelvollisuutta ei ole enää. 30.7 Hän tuli luokseni käymään ja sanoi että hän laittoi suhteensa poikki tähän mieheen. Ja oli valmis sitten miettimään meidän suhdetta uudelleen. Kuitenkin hän on vielä korviaan myöten ihastunut tähän yhteen mieheen. Nyt olemme olleet erillään pari viikkoa ja mä olen vaan niin ymmälläni kaikesta tässä.
Mä olen vaan niin ymmälläni tästä kaikesta että ensin lähdetään ja sitten tullaan takas että ei ole lopullista vielä. Kysyin että etkö uskalla sanoa että lopullisesti, niin ei sitä tiedä, aika näyttää. Vaimo ei tiennyt mitään mihinkään. Hän sanoi että hänen täytyy nyt miettiä asioita rauhassa. Tunteet on varmaan melkoisen sekaisin hänellä kuten myös minulla.
Mä olen ollut tämän eroajan hyvä hänelle ja aion myös jatkossakin olla tälläinen ihminen. Hän on myös sen sanonut että meillä on mennyt tosi hyvin kun olet ollut kiltti. Minusta vain tuntuu siltä että ero tulee tästä melko varmasti, koska kaikki mitä olen tehnyt, ei unohdu varmasti. Olen todella pahoillani teoistani, En vain ymmärrä miksi vaimo ei ole aikaisemmin puuttunut siihen miten minä käyttäydyn. Osasyynä on että on ollut aina hankala puhua asioista jotka vaivaa puolin jos toisin.
Tässä on syytäkin itseään ruoskia tällä asialla. Ei minua mikään oikeuta niihin tekoihin mitä olen tehnyt. Tuntuu tosi pahalta ajatella kuinka paljon olen kärsimystä aiheuttanut vaimolleni nämä vuodet. Toivon vain että vaimoni voisi luottaa minuun vielä. Tuntuu siltä että asioista oppii aina liian myöhään, kuten tässä on käymässä.
Jos jotain positiivista tässä miettii niin ainakin vaimon ei tarvitse enää pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu, eikä hänen tarvitse kärsiä ja tulla huonosti kohdelluksi. Minä ainakin opin läksyni tässä. Onneksi vaimo sai rohkeutta kertoa minulle että kaikki on päin persettä tässä. Sanoin hänelle ettei olisi minulle katkera ja vihainen, että olisi nyt onnellinen siitä että se kaikki paska on nyt loppu eikä sitä enää tule ikinä. Hän sanoi minulle että eihän ole katkera, hän on vain niin väsynyt tällä hetkellä yrittämään.
Nyt siis asumme erillään ja pidämme etäisyyttä toisiimme. Aika siis näyttää voimmeko me jatkaa enää yhdessä elämäämme.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä tiedän nyt että olen itse ollut se syypää tähän kaikkeen kyllä. Mä olen kohdellut vaimoani tosi huonosti pitkän aikaa. Olen pettänyt pari kertaa, toisen kerroin vasta pari viikkoa sitten, halusin olla nyt rehellinen kaikesta. Mä olen ollut turhan aggressiivinen käytökseltä, olen lyönyt olkapäähän, olen rikkonut tavaroita, huutanut, karjunut, sylkenyt, ja uhannut, tehnyt kaikkea mitä ei pitäisi tehdä ihmiselle jota rakastaa. >>
Tuotapa ei teekään ihmiselle, jota rakastaa.
>
Haulikonpiippu naaman edessä on hyvä luvata vaikka mitä.
Se on totta, olen halveksinut häntä silloin kun niitä asioita olen tehnyt.
Niin lupauksia voi aina tehdä ja rikkoa. Kyllä sen tietää kaikki. En minä muuttumistani ole tekemässä vaimoni takia. Kyllä se on ihan itseni takia että haluan muuttua. Eikä tässä ole haulikkoa nenän edessä. Olen siitä varma että ei meidän suhde jatku. Molemmat on sitä mieltä asiasta. Mutta ei ole lopullista päätöstä tehty asian suhteen. Ja on se positiivista sitten jos jatkuu. Ei kumpikaan pety siihen sitten kun ero tulee.
http://www.vaestoliitto.fi/toimiva_parisuhde/
Varaa aika yksilö/pariterapiaan joko sos vir tai maksullinen palvelu väestöliitolta.
Itse et pääse noissa asioissa mihinkään, etkä varmasti näiden sivustojen kautta.
Jatkakaa oikeista syistä = Parisuhteestanne
T: 25v yhdessä ja eron kynnyksellä, en uskonut että se toimisi, mutta siitä on
joka tapauksessa hyötyä ja saat itsellesi helpotuksen ja ymmärryksen ajatuksillesi, ja hänkin ehkä herää todellisuuteen.
Ps. Minä halusin parisuhdeterapiaan 5v sitten vaimoa ei kiinnostanut, nyt eron kynnyksellä häntä kiinnostaa ja hän on se osapuoli joka tekee kaikkensa jotta jatkaisimme, mikä tuntuu todella oudolta. ja hän on se joka väittää/uskoo muuttuneensa ja ymmärtävänsä nyt mitä haluaa AINOALTA elämältään.
Kyllä olen menossa terapiaan ainakin yksin. Tiedän kyllä etten pysty tästä selviämään pelkällä itsepohdiskelulla. Muutos täytyy olla suuri verrattuna siihen millainen minä olen ollut. Sitten kun voimme keskustella suhteestamme, niin haluan ehdottomasti että käymme teriapiassa myös yhdessä. Vaikka suhde päättyisikin olisi hyvä käydä asiat läpi ulkopuolisen kanssa.
Tällä hetkellä vaimo haluaa olla yksin ja miettiä asioita. Annan hänelle tilaa ja sanoin myös että miettii ihan rauhassa mitä hän haluaa elämältään. Keskustelut menivät koko ajan tässä aikaisemmin riitelyksi vain, joten on turhaa nyt käydä sanaharkkaa. Etäisyys antaa molemmille aikaa miettiä. Ja vaikka vaimo haluaisi tulla takaisin niin nyt ei olisi siihen hyvä hetki. Molempien pitää myös olla valmiita jatkamaan yhdessä. Minä en ole siihen valmis, koska pelkään että teen jotain uudestaan, vaikka en ole tehnyt mitään pahaa nyt.