kokemuksia?
olen tässä vakavasti harkinnut psykologin vastaanotolle menemistä perheeni takia, pelkään kuitenkin että minut nauretaan pois tyyliin "on meillä oikeastikin mielenterveydellisiä potilaita", mietinkin pitäisikö minun mennä vai ei?
en kaipaa paskoja kommentteja, mutta vastaukset suuntaan tai toiseen ok, jos asiallisesti sanottu =)
ongelmia vielä 22v:nä:kateus siskoa kohtaan, omasta mielestäni narsisti isä, veli ja äitikin mutta lievästi, "nuoruuteni varastaminen", joka oli isäni ja äitini mielestä minun suojelemista, minusta taas tukahduttamista (esim.olen 22v. ihan norm. näköinen tyttö, mutta en ole ikinä seurustellut, kokenut ensisuudelmaa jne..., koska vanhempani lahjoivat minut aina videonvuokrauksella kotiin, kavereiden juttuihin en päässyt mukaan koska mukamas 100% kaikki olivat huonoa seuraa minulle), materiaalinen lahjontani, perfektionisti vanhemmat ulospäin kamuille ja naapureille (eivät ole sitä tiedän, että isäni on pettänyt äitiäni 100%:sti, kumpikaan vanhemmistani ei tiedä mun tietävän tästä), koulukiusaaminen, joka jätti syvät haavat myös minulle ja vanhemmat eivät tajua vieläkään, että 22v:näkin itken yhä omassa asunnossani tämän takia, kieltävät asian, ylisuojeleminen, paineiden lataaminen minulle koulunkäynnin suhteen, yhä yksityisasioitteni kontrolloiminen esmi. varmistaa että otan vieläkin kalanmaksaöljytabletit =/, osaanko maksaa laskuni? jne..., ei saa olla kuin suomalaisia ystäviä ja poikäystäviä esim. sanoneet suoraan, että tänne ei sitten tuoda ulkomaalaisia tai ei tulla häihin VAKAVASTI, loukkaa mua koska itse olen löytänyt kavereita vaihto-oppilaiden joukosta, muutenkin mun asioiden vähätteleminen
ei ollut tarkotus vuodattaa kauheesti, mutta tätä paskaa, TIETENKIN TAJUUN ETTÄ NÄÄ ON VAAN ASIAT MUN NÄKÖKULMASTA, MUTTA OIS KIVA SELVITELLÄ NIITÄ HIEMAN JONKUN ULKOPUOLISEN KANSSA
onks kellään tälläsestä kokemuksia? voinko hakeutua ihan tämmösistä oman koululaitokseni mielenterveyspalveluiden puoleen?
olen tässä vakavasti harkinnut psykologin vastaanotolle menemistä perheeni takia, pelkään kuitenkin että minut nauretaan pois tyyliin "on meillä oikeastikin mielenterveydellisiä potilaita", mietinkin pitäisikö minun mennä vai ei?
en kaipaa paskoja kommentteja, mutta vastaukset suuntaan tai toiseen ok, jos asiallisesti sanottu =)
ongelmia vielä 22v:nä:kateus siskoa kohtaan, omasta mielestäni narsisti isä, veli ja äitikin mutta lievästi, "nuoruuteni varastaminen", joka oli isäni ja äitini mielestä minun suojelemista, minusta taas tukahduttamista (esim.olen 22v. ihan norm. näköinen tyttö, mutta en ole ikinä seurustellut, kokenut ensisuudelmaa jne..., koska vanhempani lahjoivat minut aina videonvuokrauksella kotiin, kavereiden juttuihin en päässyt mukaan koska mukamas 100% kaikki olivat huonoa seuraa minulle), materiaalinen lahjontani, perfektionisti vanhemmat ulospäin kamuille ja naapureille (eivät ole sitä tiedän, että isäni on pettänyt äitiäni 100%:sti, kumpikaan vanhemmistani ei tiedä mun tietävän tästä), koulukiusaaminen, joka jätti syvät haavat myös minulle ja vanhemmat eivät tajua vieläkään, että 22v:näkin itken yhä omassa asunnossani tämän takia, kieltävät asian, ylisuojeleminen, paineiden lataaminen minulle koulunkäynnin suhteen, yhä yksityisasioitteni kontrolloiminen esmi. varmistaa että otan vieläkin kalanmaksaöljytabletit =/, osaanko maksaa laskuni? jne..., ei saa olla kuin suomalaisia ystäviä ja poikäystäviä esim. sanoneet suoraan, että tänne ei sitten tuoda ulkomaalaisia tai ei tulla häihin VAKAVASTI, loukkaa mua koska itse olen löytänyt kavereita vaihto-oppilaiden joukosta, muutenkin mun asioiden vähätteleminen
ei ollut tarkotus vuodattaa kauheesti, mutta tätä paskaa, TIETENKIN TAJUUN ETTÄ NÄÄ ON VAAN ASIAT MUN NÄKÖKULMASTA, MUTTA OIS KIVA SELVITELLÄ NIITÄ HIEMAN JONKUN ULKOPUOLISEN KANSSA
onks kellään tälläsestä kokemuksia? voinko hakeutua ihan tämmösistä oman koululaitokseni mielenterveyspalveluiden puoleen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mene ihmeessä! Ei sinulle naureta.
Itse menin YTHS:n kautta psykiatrille äitini takia. Hän puuttui asioihini, pyrki kontrolloimaan elämääni rahan avulla ja katsoi oikeudekseen kritisoida lähes jokaista päätöstäni, myös erilaista ajatusmaailmaani paheksuttiin. Tätä jatkui vuosien ajan.
Tilanne oli kerennyt mennä niin pahaksi, että näin jatkuvasti painajaisia äitini kanssa riitelystä ja itkin päivittäin. Olin henkisesti täysin lopussa. Myönnettäköön, että tuo psykiatrin luona käynti jäi yhteen kertaan, sillä en pitänyt hänestä yhtään (tuntui ettei kuunnellut minua), mutta ainakin sain häneltä vahvistuksen siihen, että äitini oli toiminut väärin.
Tuon psykiatrikäynnin jälkeen yritin selvittää asioita ja saada äitini näkemään sanojensa/tekojensa vaikutukset minuun. Sain vain syytöksiä, että olen kylmä ja tunteeton ihminen, kun otin nuo minua syvästi loukanneet asiat esille. Omasta mielestään hän ei ollut tehnyt mitään väärää, halusihan hän vain parastani.
Lopputulos on se, että laitoin välit poikki vanhempiini. En jaksanut enää sitä jatkuvaa minun elämäni kritisointia eikä minusta ollut esittämään, että kaikki on hyvin. Elämäni helpottui huomattavasti. Enää ei tarvitse yrittää miellyttää ketään tai olla tilivelvollinen omasta elämästään äidille. En usko, että äitini vieläkään ymmärtää, kuinka paljon hänen on onnistunut satuttaa minua.
Suosittelen sinulle psykologille menoa, toivotaan että kohdallesi sattuu miellyttävämpi henkilö kuin minulle. Tulen todennäköisesti itsekin hakeutumaan psykologille/psykiatrille uudelleen tulevaisuudessa ja toivon saavani välit kuntoon vanhempieni kanssa, vielä minusta ei kuitenkaan ole siihen. Onnea matkaan!
Tekstisi on kuin mieheni (nyt 55 v!) kirjoittamaa; juuri tuollainen lapsuus/nuoruus hänelläkin oli!
Terapiaan hän pääsi vasta yli kolmekymppisenä burnoutin jälkeen.
Y_h_ä tuo painajainen kummittelee osana hänen elämäänsä.
Olemme nyt yrittäneet keskustella hänen vanhempiensa kanssa; turhaan...he vaan "rakastivat" niin hirvittävästi tätä kullanmuruaan, tajuamatta että olivat tukehduttamassa hänet aivan kokonaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin voimia armeijan jälkeen hakeutua opiskelemaan niin kauas kotiseudultaan kuin mahdollista.
Ammattiauttajan avulla opit näkemään itsesi täysivaltaisena aikuisena joka pystyy tekemään ratkaisunsa ihan itse ja tarvittaessa repäisemään itsensä totaalisesti irti tuosta kahlenapanuorasta, jonka vanhempasi ovat virittäneet!
Mene nyt. Älä vaan jätä myöhemmäksi. Minä nimittäin harkitsen vielä samaa 36-vuotiaana.
Itselläni ongelmana ei ollut niinkään vanhempien ylisuojeleminen kuin neuroottinen kasvuympäristö ja täydellisyyteen painostaminen. isälleni ei riittänyt mikään. Kiitosta tuli vain kiitettävistä suorituksista ja niiden metsästämiseen sitten koko nuori aikuisikä ja ylikin meni. Kuulin enemmän moitteita ja huutoa, haukkuja kuin kannustusta, mitä vanhemmilta kai eniten odottaa.
Sairastin jo nuorena kaikki mahdolliset neuroosit, mutta vanhempiani ei tämä kiinnostanut. He sulkivat silmänsä kaikelta, oli näin helpompaa heille. Taistelin läpi yksin monta mustaa vuotta. Olin yläasteikäisenä henkisesti jo niin kidutettu etten olisi enää uskaltanut mennä kouluun. Olen ollut ja uskon että edelleen masentunut, ilman lääkitystä.
Lupaathan mennä hakemaan heti psykiatrista hoitoa. Uskon nyt vihdoin, ettei syvään haudatuista "peikoista" pääse eroon itsestään, vaan kovalla työllä ammattiauttajan kanssa.
Rohkeutta ja lujaa tahtoa paremman syksyn alkaessa sinulle toivottaen :)