isovanhempani kuoli muutama pv sitten. olen 30-kymppinen perheellinen ja nyt ahdistaa niin helvetisti. ei niinkän surua vaaan ahdistusta.pelkän itse kuolevani tai mietin kuka on seuraava. vaikka jos puhelin so, olen ihan sätkynä.miettinyt kuoleman jälkeistä aikaa, ahdistaa. miettinyt miten voi kuolla, pelkään tauteja. ihan selvästi somatisoin.apua.
kakskymppisenä ei ollut tämmöstä kun muita isovanhempia kuoli. olen kyllä taipuvainen panikointiin, mutta onko tämä enää normaalia.
kakskymppisenä ei ollut tämmöstä kun muita isovanhempia kuoli. olen kyllä taipuvainen panikointiin, mutta onko tämä enää normaalia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
olen hoitoalan ihminen, en kuoleman kanssa mitenkään sinut, sanotaanko nyt näin että heikkohermonen ja kova mielikuvitus. kauhistelen ja pyörittelen herkästi. ehkä yhtäkkinen kuolemantapaus sai minut vastakkain rajallisuuden kanssa, jota en halua hyväksyä. en kestä missään epävarmuutta, se saa olon levottomaksi. huomaan ihan selvästi että kun keskityn johonkin muuhun, on helppo hyvä olla. pitääkö väksinkin olla miettimättä vai jääkö silloin jotenkin suru kokematta. olenko outolintu
itse olen myös säikkynyt puhelinta, pelännyt ketä seuraavaksi kuolee yms.
Jollain tavalla olen nyt hyväksynyt kuoleman mahdollisuuden ja koittanut rakennella elämää sen mukaan uusiksi. En tiedä oletko lukenut mutta paras ystäväni on juonut vuosia ja pelkäämpä että hän on seuraava.
Joten olen tässä tutustunut muihin tuttuihini paremmin viimeaikoina ja pelkotila lieventynyt.
Minähän panostin kaikki kihlattuni varaan suurinpiirtein ja kaikki romahti kun hän kuoli, siitä se alkoi.
Itselläni nyt ei niin väliä kuolenko huomenna vai 30 vuoden päästä.
Kenties olet padonnut kuoleman mahdollisuutta päässäsi ja työntänyt sen jonnekkin sivuun ajatellen kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu. Kyllä se onnistuu, mutta ne ajatukset jysähti sitten mieleeni kihlattuni kuoleman jälkeen.
Aika auttaa.