taas yksi yö aivan yksin. En pysty nukkumaan ja kyyneleet vaan poskillani virtaa. Yhä uudestaan kysyy itseltään että miksi ja miksi, eikä kukaan vastaa. Viini hetken rohkaisee pakottaen ääneen sanomaan, kyllä tämä tästä. Mutta jo seuraava lasillinen suolaiselta maistuu kyynelten maustamana. Yhä uudestaan luo silmäyksen puhelimeen, jos hän vaikka soittaisi ja sanoisi aloitetaan kaikki alusta. Niin, ei se soinut viisi tuntia sitten, ei kaksi tuntia sitten, eikä se soi tunninkaan päästä, kyllä minä tiedän sen. 2.09 ja yhä tässä istun ja ikään kuin jotain odotan. Viinilasini yhä uudelleen täytän ja humallun. Hetkellinen pako todellisuudesta, itsesäälin malja, kippis. Viinipullon etiketissä vuosikerta 2007, vuosi jolloin kaikki oli vielä hyvin. Voi kun voisin palata tuohon aikaan ja enemmän vielä rakkautta antaa. Jos enemmän olisin antanut, olisiko aika samallainen kuin se oli tuona 2007? Mutta aikamme kasvoi umpeen ja rakkauden liekki hiipui sammuen kokonaan. Oma syy mietin ja sitten taas mietin. Kyllä minä rakastin ja rakastan yhä edelleen, vaan oma oli tapani näyttää se. Näytin sen paistamalla pihvin, ulkoiluttamalla hänen puolestaan koiran, hieromalla hänen hartioitaan. Sanat vain jäi sanomatta, sanat jotka olisi voinut pitää rakkauden liekin yllä. "Minä rakastan sinua" onko nuo nyt niin hemmetin vaikeita sanoja sanottvaksi "MINÄ RAKASTAN SINUA" No kuitenkaan nuo sanat eivät löytäneet tietä suuhuni ja ne jäi sanomatta. Vielä olisi toinen pullo viiniä. Surun ja murheen täyttämä yö hukkukoon, mutta jo seuraavana yönä taas on läsnä. Hän siellä jossain jo varmaan nukkuu. Hyvää yötä kultaseni. Ja hyvää yötä teille kaikille, jotka olette menettäneet rakkaimpanne eron saattelemana. Toivotaan meille kaikille oikein paljon voimia jaksamiseen.
yö pitkä on
<<ari<<
361712
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Täällä toinen samanlainen.
Yöt ovat pitkiä yksin. Välillä sitä unohtaa että toinen ei olekkaan siinä vieressä ja hamuaa tyhjin käsin toisen viereen..
En myöskään saa vastauksia, että miksi. Toisin on jo lopettanut niiden turhan kyselemisen. Nukun kännykän kanssa, katselen sitä keskellä öitä, kuten sinäkin, odottaen, että se vaikka soisi ja miehen mieli muuttuisi, aamulla tarkistan, että josko olisi tullut viesti jossa hän kertoo rakastavansa ja haluaa uuden alun, näin ei tule käymään. Molemmat odotamme turhaan!
Oma oli myös syyni miksi lähti. Ne syyt on nyt hoidettu pois, liian myöhään.
Saisimpa kelloa käännettyä taaksepäin niin kaikki olisi toisin.
Minäkin rakastin ja rakastan yhä..kun hän kävi niin leiposin tuoretta pullaa, paistoin lättyjä, tarjosin niitä hillon ja kermavaahdon kerta, ostin hänen lempi munkkejaan, olin ystävällinen ja kuuntelin häntä ja hetkeksi sainkin hänen itselleni, mutta..hän oli jo ojentanut pikkusormen toiselle ja niin se oli menoa.
Sain kyllä sanottua: rakastan häntä enemmän kuin ketään, mutta hän ei tainnut rakastaa minua vaan toista.
Voin vaan ajatuksissani toivottaa hyvää huomenta kultaseni sinne jonnekkin jossa heräät toisen vierestä, kenties rakastelette ja jatkat uuteen päivään, ilman mitään muistoja minusta tai pienintäkään kaipausta uuden kainalossa.
Ei auta sanonta: "hän ei ollut arvoisesi". Taisi olla niin, että minä en ollut hänen arvoisensa.
Hyvää huomenta minä. Tyhjät viinipullot muistuttavat kaivoa, johon taas suruani olen yrittänyt hukuttaa. Päänsärky johon pari buranaa ensiavuksi. Olisipa pilleri soikean pyöreä viemään pois tämän tuskan ja taas huomaan itkeväni. Katsoin jääkaappiin tyhjään, jos jotain saisi syötyä. Ei siellä ollut hänen ostamia aamupala aineksia, joten tämänkin aamupalan jätin väliin. En halua mennä kauppaan ihmisten tuijotettavaksi. Mitä teen tänään? Miksi mitään tekisin kun en jaksa, yksin en jaksa. Ja taas mietin mitä silloin lauantai aamuisin teimme, kun olimme vielä yhdessä. En kuitenkaan halua muistaa, sillä jokainen kaunis muisto repii sydäntä rinnasta. Ajatella, että ihan tavallinen lauantai aamu voi olla kaunis ja sydäntä pakottava muisto. Mietin myös tuota sanontaa "hän ei ollut arvoisesi". Niin ne sanovat koettaen lohdun tuoda, mutta toden totta tosiaankin totuus on ihan jotain muuta. Vieressäni makaava koira, katsoo suurilla ruskeilla silmillään minua, ikäänkuin kysyen että pärjääkö sinä? Mutta niin, hän on myös surullinen ja kaipaa entistä minää ja mamia. Katsoin taas hänen kuvaansa ja hetken itkin. Hän on enään vain 2000x3002 kuvapistettä tietokoneeni ruudulla ja hän siinä niin kauniisti hymyilee. En osaa päästää irti, enkä halua. Haluan takaisin sen meidän yhteisen elämän, haluan vaan sen mahdollisuuden. Haluan uskoa että en kuluttanut mahdollisuuksia loppuun, vaan yksi mahdollisuus on siellä nurkan takana piilossa. Etsi sitä ja löydä se, se on kyllä pieni mutta jos tarpeeksi kovasti yrität, niin löydät sen varmasti. Usko TOIVO ja rakkaus, symbooleista kaunein valan sen titaanilla sydänmeeni. Voi kun hän tulisi takaisin...............................
Viina ei ole ratkaisu tai apukeino mihinkään.
Toisaalta minä syön suruuni ja sinä juot...
Ikävä totuus: rakasta, kärsi ja unhoita.
Aivan samassa tunteiden myrskyssä täällä yksinäni istun minäkin, jostain koittaen lohtua ja vastauksia löytää.. Vielä hetki sitten suunniteltiin mitä yhdessä tehdään, minne mennään, mitä uutta hommataan kotiin.. Tänne meidän yhteiseen kotiin.. Oli puhetta jopa tulevan joulun joululahjoista.. Nyt se kaikki on poissa, vain minä yksinäni ajatuksieni ja kysymysteni kanssa. Ihan täysin yllättäen ja yht äkkiä kuulin rakkaimpani suusta sanat "minä haluan erota ja etsin uutta asuntoa itselleni." Koko maailma romahti! Olin aivan ihmeissäni ja kysyin mitä? Sain vastauksen että "ei, tämä ei ole pahaa unta mistä voin herätä ja huomata että kaikki onkin hyvin." Viikolla kaikki oli taas hetken ihan hyvin, luulin että saamme asiat korjaantumaan, että hän ei olekaan niin varma että haluaa erota, mutta eilinen muutti taas kaiken.. Hän ilmoitti että ei halua elää enää minun kanssani, ei enää rakasta eikä halua olla tekemisissä kanssani. Miksi tämä meni taas siihen pisteeseen? Ei kukaan vastaa minullekaan.. Tänään on syntymäpäiväni, alustavasti sovittiin että tehdään jotain pientä yhdessä, katsotaan vaikka elokuva, ystävinä.. Edes ystävinä. Vaan enpä toista nää, ei vastausta puhelimeen, ei tekstiviestiin, vain minä ja itkevä sydämeni on läsnä. Miksi petit senkin lupauksesi..? Ei maistu ruoka täälläkään, ei tule uni ja jos tulee niin herään siihen painajaiseen että toinen pakkaa tavaroitaan, myös minäkin kuljen puhelimeni kanssa koko ajan toivoen että kuulisin hänestä.. Turhaan.. Elämän ilo ja halu ovat poissa, en pysty kuvittelemaankaan tulevaisuutta ilman rakkaintani vierelläni. Miksi tämä tuska vain pahenee vaikka ajan pitäisi muka auttaa? Voimani ovat lopussa, yksin en jaksa, miksi kaikki särkyi pirstaleiksi ja koko elämä murskautui silmänräpäyksessä, ilman ennakkovaroituksia? Miksi puhuit yhteisestä tulevaisuudestamme jos et sitä kerta kanssani halunnutkaan..? :´(
Taas suunnaton kaipuu, ikävä hänen luo. On jo liiankin tuttua mutta silti niin hemmetin vierasta tämä yksin olo. Ajattelin että en itkisi, itkin kuitenkin, itkin vuolaasti itkin ja itkin, itken yhä. Taas tuntuu että en jaksa enkä halua jaksaa, koska kipu on sietämätön saatana. Olisi tuossa pullo jos toinenkin, mietin avaanko ja jälleen suruni hukuttaisin. Loputon kierre pyörähtää taas akselinsa ympäri pyörien ja kieppuen. Pyörii, pyörii, ajatukset pyörii koko epäreilu elämä kieppuu ja pyörii, huhhuh... Jos nyt kuitenkin avaisin sen pullon ja katson miten nuo pirut oikein lasissa uivat. On vaan piruilla monta henkeä hyvän uimataidon lisäksi, ei niitä niin vaan nujerreta. Siis jos sittenkin pullon korkki pysyisi tänään kiinni ja itkisin vaan itseni uneen.
Syyt tuhat määrin ja tuhannesta tuhannes ensinmäinen kaivamalla, koluamalla, repimällä vääntäen viimein selvä on. Se on se joku toinen, kolmas pyörä rattaillaan ja valkoisine ratsuineen. Kolmas joka lupasi kaiken mitä tarvitsit ja vieläkin paljon enemmän ja ratsu valkea uljaasti laukkaa. Ritari ratsullaan vie rakkaimpani ihmemaahan luvaten kaiken sen mitä häneltä puuttuu ja kohta hän sen kaiken saisikin. Tiedän tämän ritarin ratsuineen ja lupauksineen, pian rakkainpani on vain yksi valepukuisen ritarin saalis, joka ottaa vaan haluamansa kunnes uusi matka ritaria taas vie. Miksi rakkainpani annoin ritarin vietäväksi, miksi en kuullut kun rattaiden pyörät pyörivät kivisellä tiellä? Olin varmaan niin elämästä humalassa, että en eroittanut pyörien kovaa kalketta ja ritarin sulosanoja rakkaimmalleni. Ritari valepuvussaan kyytiin vaan hänet kaappasi ja matkaa nauraen jatkoi ruoskien ratsuaan. Elämän humala lakkasi olemasta ja vielä kuulin kun ritari hurmaava jossain kaukana matkan päässä minulle nauraa. Tässäkö tämä tarinamme, satu todellisuudesta, täysi totuus jota etsin kunnes löysin sen? Etsinkö ritarin hänen tekonsa vaientaen, vai lopetanko ritarin tuon valepukuisen hirviön kokonaan? Tuoko mikään rakkaintani koskaan enään takaisin, vai huumasiko myrkky saatanan käärmeen sylki rakkaimpani kokonaan? Löydänkö vastamyrkyn, lähden sitä nyt etsimään.
Oon tosi pahoillani sun puolesta :( Toivon että saat hänet takaisin nyt heti!....Menetin oman Rakkaani just äsken, en onneksi vielä tajua koko asiaa...
Kohta tajuan.
...sitten tekeekin hemmetin kipeää. Se on jumalaton tunne ja tuntuu tosiaan että saatana repii sydänmen rinnasta. Tunnekuohu seuraa perässä ja se on armoton ja kylmä. Sitä käy mielessä kaikki paha, itsetuho, kosto, paikkojen hajottaminen, pää täyteen ja pelko. Pako tilanteesta äkkiä pois keinolla millä hyvänsä ja askeleet ottavat harhaan joka askeleelta. Syyttää itseään, kumppaniaan, kaikkia mitä nyt mieleen juolahtaa. Ja jos ei vielä tuossa vaiheessa ole itkenyt, niin sitten itkee ja vuolaasti kiroten koko hemmetin elämän ja sen miten se voikin olla niin epäreilua. Siitä ei hetkessä selviä, vaan mieli myllertää sekavassa tilassa toisilla tunteja, toisilla päiviä ja viikkoja ja joillakin ehkä vuosia. No sitä nyt ei soisi kenellekkään, että vuosia. Kun hetken tuntuu jo helpottavan, niin sitä vaan saattaa pienestäkin muistosta päästä itku. Mutta silloin pitää itkeä, koska se ainakin hetkeksi helpottaa, tunnetta se on. Paras on löytää mahdollisimman aikaisin se elämän ohut lanka ja tarrata siitä kaksin käsin kaikilla voimilla kiinni. Jos siinä onnistuu, niin ainakin itse tuholta voi säästyä vaikka kaikki muu paska vielä jääkin. Loppu onkin sitten itsensä takaisin etsimistä ja löytämistä. Kasa palikoita mitä toisiinsa sovittaa välillä palikkatornin kaaduttuakin. Ei voimat tätä raskasta surun taakkaa juuri itsekkään tässä juuri nyt jaksa kantaa, mutta yrittää vaan kivusta huolimatta. Hepposet on neuvoni ja jokainen varmaan asiat kokee ja käsittelee eri tavoin. Tuska vain on samanlainen, ero vaikea on.
suruasi niin: http://chat.suomi24.fi/login.cgi?cid=841&gid=9
Illalla enemmän ihmisiä kuin päivällä, suosittelen!
Miten sinulla on ruennut menemään..? Itse räpiköin edelleen kaulaani myöten surun ja ikävän suossa.. En tiedä kuinka jaksaisin jatkaa kun kaikki on riistetty pois, jopa halu elää.. Luottamus taas romuna, en voi käsittää miksi avovaimoni teki minulle näin vaikka kaiken piti olla kunnossa.. Se saatanan nimeltä mainitsematonko tämän oikeasti aiheutti, millainen ihminen voi sotkea toisten elämän, millainen ihminen alkaa vehdata naisen kanssa kenellä on sormus sormessaan.. Tunnevammainen mulkku joka sietäisi saada ansionsa mukaan!
Kyllähän tässä vähän on elämän syrjästä kiinni saanut, mutta vuoristorataa edelleen. Olen kuitenki päättänyt jatkaa elämää vaikka sitten hammasta purren, enkä edes alkoholiin ole enään koskenut. Välillä miettii että pitäisiköhän tällaiselle antaa jonkinmoinen suruaika? Vai pitäisikö vaan nopeasti kärsiä ja unohtaa jatkaen uuden löytämistä. Jatkoihan tämä ex-eukkokin suoraan uuteen suhteeseen ja muuttipa vielä asumaan. Miksi minä en voisi tehdä vaikka samoin, haistattaa paskat koko yhdeksälle vuodelle. Miksi mun pitäisi vaan itkeä sohvan kulmalla, kun toinen suunittelee jo varmaan huonekalu liikkeessä uuden kullan kanssa kodin sisustusta. En tiedä teistä muista, mutta juuri tuollain kun ajattelen, jaksan päivä päivältä ainakin vähän paremmin.
Olisin voinut kuvitella itseni kirjoittamassa noita sanojasi, vaikka ei ihan samanlainen tarina olekkaan. Vain minä jä hän, jotka eivät saaneet asioitaan selvitettyä, aikaa ja tilaisuuksia oli mutta ei niin ei. Itse olisin vielä halunnut yrittää mutta toinen ei. Muistelin tässä muutama viikko sitten kierineeni itkien tuskasta lattialla ja päässä vain takoi: miksi, miksi, miksi, vitun idiootti, miksi?! Nyt huomaan, että empä ole enää itkenyt oikeastaan pariin viikkoon. Enimmäkseen en edes haluaisi häntä takaisin. Välillä tosin tulee heikko hetki ja tuudittaudun upeisiin muistoihin ja mietin, josko sittenkin. Mutta ei, se oli se luku elämässäni, hieno luku olikin mutta ei viimeinen, nyt käännetään sivua. Välillä elämä oikeastaan hymyilee niin, että ei ole pitkiin aikoihin hymyillytkään. En vain oikein tiedä saanko minä antaa sen hymyillä? Mietin juuri samaa, eikö minun pitäisi surra nyt, surra ties kuinka kauan, antaa se suruaika. Mutta mitäs jos se suruaika oli ja meni jo? Miksi en saisi alkaa uudelleen elää, uutta lukua elämässäni? Entistä vahvempana ja virheistä oppineena, niinkuin tämän kenties oli tarkoituskin mennä. Mennä eteenpäin avoimin mielin. Ottaa vastaan se mitä tulee. Mitäs jos tämä luku onkin se joka loppuu sanoihin: ...ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Voi hemmetin hemmetti. Luulin jo hetken että jaksan paremmin, mutta ketä mie oikein huijaan?Itteäni vissiin kun taas tuntuu ottavan pohja kosketusta oikein tosissaan. Vaikka kuinka yrittää ottaa niskasta kii, niin pian huomaakin tehneensä vaan niskalenkin ja rähmälleen paskaan naama edellä. Ei tätä vaan jaksa, kun elämä ei maistu. Tulevaisuuskin on alkanut pelottaa, en uskalla enään ketään rakastaa. En koskaan halua enään itselleni tätä olotilaa kun se vaan repii ja satuttaa. Itkuiset illat, pitkät pimeät yksinäiset yöt ovat jälleen läsnä. Pullo kaapista on siirtynyt pöydälle tyhjentääkseni sen. Ja tyhjennän sen varmasti koska kipuun se hetken auttaa. Ei ole oikea tie tuokaan, kyllä minä sen tiedän, mutta kun suunta on niin helvetin hukassa. Maailmassa riittää noita selkään taputtajia "kyllä se siitä" tyyliin, mutta kun palaan tähän tyhjään kämppään, niin... En usko että se mitään auttaisi, vaikka pois muuttaisin. Ja jos muutan, niin enkös silloinkin periksi antaisi ja saattaisin olla entistä heikompi? Mua on aina vähän inhottanut tällaiset voivottelut ja itse säälissä kieriskelyt ja yhtäkkiä itsekkin olen sellainen. Ei mitään auta, mutta kun tuntuu että ei mitään muutakaan juuri osaa. Se vaan tulee niin itsestään jostain syvältä sisimmistään, ettei sitä voi edes pysäyttää. Ja tuo hemmetin parkuminen, kun se meinaa ihan tavallisessa kaupassakin ottaa vallan. Sitä sitten pidättelee ja nieleskelee kassajonossa niin että melkein pakokauhu iskee. Kotiin päästyään sitten itkee ja itkee loputtomiin. Huomenna hän tulee hakemaan tavaransa ja se voikin olla sitten viimeinen naula arkkuuni. En tiedä yhtään että miten selviän siitä tuskasta kun viimein kuorman pihalta pois vie. Tyhjennetty sydän tyhjässä talossa voi olla liikaa ihan kelle vaan. Toivottavasti se sitten kuitenkin olisi vanhan luvun loppu ja uusi sivu jaksaisi odottaa lukijaansa. Hyvää Yötä
Itselläni on nyt noin 1 kk kun avokkeeni sanoi että haluaa erota ja asua yksin (ken uskoo). Minä jopa olin muuttanut miehen paikkakunnalle, hän oli kosinnut ja häitäkin oli tarkoitus pitää, talojakin olimme katsoneet. Kuukausi sitten räjähti kaikki silmille, sattuu vielä edelleenkin, en pyytänyt mitään muutakuin kuin aikoinaan tapasimme että olemme rehellisiä ja nyt sitten sain tajuta että viimeiset 1,5 vuotta elämästäni ja parisuhteestani on perustunut täysin valheelle, se sattuu ja loukkaa eniten, koska elin kokoajan siinä luulossa että hän myös rakastaa. Rakkauden näyttämistä ja sanomista meiltä ei puuttunut, mutta näyttää olleen valhetta toisen puolelta. Vieläkin sattuu ja tulee itkettyä ja todellakin niinkuin kirjoitit että kaupassakin meinaa tulla kyyneleet, hammasta purren vain eteenpäin. Itselläni onneksi on ystäviä, jotka ovat jaksaneet kuunnella, olleet lähellä ja tukeneet. Puhu puhu ja puhu tunteistasi ystävillesi tai jollekin ulkopuoliselle, koska se helpottaa. Älä alkoholiin sorru, se vain pahentaa oloasi pitemmän päälle. Ýhden neuvon annan, turha on syyttä kolmatta osapuolta, naisesi teki päätöksen lähteä suhteestanne, ilmeisesti hänen rakkautensä sinua kohtaan ei ollut yhtä syvää kuin sinun hänen häntä kohtaan.
Sinuna kyllä muuttaisin pois vanhasta yhteisestä kodistanne, koska silloin pystyisit aloittamaan uudelta pöydältä elämäsi eikä vanha muistuttaisi kokoajan läsnäolollaan, ei se ole pakenemista. En halua paasata sinulle, mutta hyvä mies hävitä kaikki kuvat hänestä, jopa se tietokoneen näytöllä oleva, poissa näkyvistä, poissa mielestä. Itse hävitin kylmästi kaikki kuvat avokkeestani, jotten vahingossakaan näkisi hänen kuvia ja taasen itkisi. Mainitsit että hän on tulossa hakemaan tavaroitaan, onko sinulla mahdollisuutta olla silloin poissa asunnostasi tai saisitko jonkun toisen siksi aikaa katsomaan että exäsi muutto on ohi, olisiko sinulla joku ystävä joka voisi tulla luoksesi. Miksi kiusaisit itseäsi hänet näkemällä ja et ole hänelle enää mitään velkaa tunnepuolelta, hän on tehnyt päätöksensä, kun lähti toisen mukaan. itsellänikin on vaikeuksia näiden tunteiden kanssa, mutta en anna periksi, keksin jotakin tekemistä, vaikka tiedänkin, että kun tulee hiljainen hetki niin ajatukset pamahtavat päälle. Sen huomaan että pikkuhiljaa tämä rupeaa helpottamaan ja uskon vielä että jossain on joku minullekin loppuelämäkseni. En halua ruveta pelkäämään elämää ja rakkautta, vaikka varovaisemmaksi tämä ero minut teki, jos ei mitään ikinä uskalla vaikka sattuisikin, niin ei myöskää koekaan mitään. Toivon sinulle voimia jaksaa ja usko pois, omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä se vielä helpottaa ja jossain on joku parempi odottamassa:) Hyvää tulevaa syksyn jaksoa.
kiitos kaunis sanoistasi. Itse ajattelin että kun tässä asun ja kohtaan demonini silmästä silmään, niin osaan ne myös sitten pois karkoittaa. Jos pois muualle muutan ja lähden pakoon, on voittaja demonit. Pidän vihollisen lähellä, enkä anna sen ylättää niin helposti kuin tekisin sen paikassa täysin vieraassa. Täällä on kuitenkin mun oma elämäkin muistoineen ja kokemuksineen. Ne vahvistaa panssaria ja suojaa pahimmat iskut, vaikka demonit ovelia paskoja onkin. Katson seinään ja tiedän että se pysyy pystyssä vaikka koko painollani siihen nojaan. Katson pihalle nurmeen, tiedän että sen itse leikkasin itseäni varten, en demonien. Katson huoneeseen tyhjään, tavarat hävinneet, tiedän itselläni tuon tyhjyyden täyttävän. En siis halua paeta vaan kohdata. Ja jos kohdatessaan sattuu, niin kivun kärsin jos kärsin. Jos taas sattuu niin että ei jaksa, olkoon sitten demoni voittaja erän tuon synkän.
Ne samat demonit ovat kaikkialla, täälläkin.. Millä helvetillä ne saa ajettua pois..? Täälläkin selvisi, että se on se toinen mies kuka nytten on ihastuksen ja uuden rakkauden kohde minunkin rakkaallani. Miten tämä meni näin, miksi? Sitä vaan mielessäni aamusta iltaan ja illasta aamuun kyselen. Miten toinen ihminen voi muuttua niin täysin, mitä tein väärin? Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Sydän niin pieninä palasina, ei kukaan sitä osaa enää koskaan yhtenäiseksi liittää.. Meneekö asia niin, että sitä samaa ihmistä ei enää ole olemassakaan, jonka kanssa aikoinaan ihastuttiin, rakastuttiin ja elettiin yhteistä elämää viisi vuotta..? Ei, vastauksen täytyy olla ei, koska minun oma rakkaani ei koskaan olisi voinut tehdä minulle näin.. Missä olet sinä rakkaani, tyhjiltä seiniltä sitä taas kyselen, eikä kukaan edelleenkään vastaa.. Läsnä vielä hetken ennen muuttoaan ihminen, joka näyttää rakkaalleni, mutta ei sitä ole. Miksi tuo olemus ja nuo kauniinpaakin kauniimmat kasvot muuttuivat sisältä täysin vieraaksi? Ainut asia johon tällä hetkellä nojautua on ajatella, että minun elämäni tulee olemaan onnellisempaa kuin tämän kaksinaamaisen kusipään, joka erehdyttävästi rakkaimpaani muistuttaa, itse pystyin ja pystyn olemaan rehellinen, selkäranka ja edes pieni ylpeys löytyy, mutta ennen kaikkea puhdas omatunto, jota tällä toisella tuskin koskaan tulee enää olemaankaan..!!!
te jotka pähkäilette sen kanssa, että ette saaneet vastauksia... ihmettelette vain miksi? en pysty tietämään miten pahalta se tuntuu kun ei tiedä, mutta sen voin sanoa että pahalta tuntuu myös minulla, vaikka vastaukset sainkin. Vastaus oli sellainen, mitä tuskin kukaan haluaisi kuulla: Olen täysin vääränlainen hänelle, olen liian ujo ja herkkä, jännitän liiaksi vieraita ihmisiä, haluan liiaksi viettää aikaa mieluummin kahden kesken, kuin mennä joka viikko sukuloimaan...hänen sukulaisiin. Paniikkihäiriöni oli hänelle liikaa.. lista jatkuu loputtomiin. Varmasti nuo olisi monelle muullekin liikaa, mutta luulin että hän rakasti minua tällaisena kuin olen. Ei rakastanut tarpeeksi, ja se tuntuu käsittämättömän pahalta.
En tiedä olisinko halunnut kuullakaan miksi hän haluaa lähteä...niin paljon tuo sattui. ehkä ajan kanssa helpottaa, tai ehkä ei, en tiedä miten selviän...
Älä vielä luovuta, eivät demonisi sinua päihitä. Nouse, sen sanon, nouse tuhkastasi pienokainen, sulje tämä elämä pakettiin, rusetilla se sinetöi ja lukitse mielen kaappiin syvälle. Älä avainta pois heitä, vahvistu. Itke pikkuinen, itke kaikki sydämeltäsi pois. Puhdista sielusi, anna itkun tulla... ja mennä. Ota enkeliä kädestä, anna sen johtaa, ei valoon ei ei vaan elämääsi parempaan. Sillä ei tämä ollut elämäsi loppu.
Kuinka Arilla menee tänään..? Täällä edelleen niin romuna, ja joka päivä romuttaa lisää.. Toivottavasti olet saanut voimaa.. Ja jaksat..
Eipä ole helppoa sinullakaan.. :(
Ei täällä voimat jaksa vielä elämää kovinkaan hyvin kantaa, vaikka vähän onkin vahvistunut. Yhä tuskaani kovaa silmästä silmään katselen, sydän yhä itkua ikuista vuodattaa. Toinen päivä on toista helpompi, kun taas toinen voi hetkessä tukahduttaa suunnattomaan ikävään, suruun ja kaipaukseen. Viini lasini kyyneleeni aikansa täytti, mutta nyt lasini tyhjinä pysyneet on. Joskus tyhjän lasin eteeni otan toivoen että osaisin sen elämällä täyttää. Elämällä sellaisella jossa voisin tehdä jotain muutakin kuin surra sitä mitä minulla ennen oli ja mitä minulla enään ei ole. Mutta sellaisen elämän vuosikertaa ei vielä ole valmistettu, tai sitten en ole osannut sitä oikeasta paikasta etsiä. 2010, ehkäpä se on juuri se, jos vaan jaksan suruani sinne saakka perässäni vetää. Ehkä se on se vuosi joka kaataa lasini täyteen uutta vahvaa elämän eliksiiriä vahvistaen niin että jaksan taas vaikka nauraa. Tyhjän lasin pöydälle jätän, millä se sitten täytänkään, juon sen täytettyään sieluuni asti. Voimia....................................................................................................
Kyllä kykenet hienosti kertomaan tuntemuksistasi. Ja pystyn samaistumaan tunnelmiisi niin hyvin....
Itsellä erokriisi ja identiteettikriisi (kauhea sana..) menossa.
Voimia sinulle toivon. Eteenpäin vain. Ei ole muuta suuntaa.
Ei vaan helpota! Kukahan viisas osaisi sanoa milloin nämä kyyneleet loppuvatkaan..? Ei aika auta, se vaan pahentaa ikävää, tuskaa ja kaipuuta.. Miksi kaikki vietiin pois, tahtoisin vain elämäni takaisin.. Tulisit kultani takaisin.. Sitä pyydän ja toivon sydämeni pohjasta! Itken taas, itken kunnes siihen jälleen tänäänkin nukahdan, vain kuvasi ja muistosi vierelläin..
kohta kuukausi kun viimeksi kirjoittelin tänne ja joudun myöntämään että menipä minullakin takapakkia kun sain varmistuksen siihen asiaan mitä epäilin edellisessä kirjoituksessani. Entinen exäni ja entinen työ/naiskaverini, jonka piti olla minun kaverini olivat pitäneet peliään selkäni takana ja nainen niin törkeä että kehtasi vielä minua lohdutella eron hetkellä. Eipä minun jälkeni ehtineet kuivua kun nämä kaksi pääsivät kunnolla olemaan yhdessä. Kyllähän minulla oli epäilykseni...mutta tämä petollisuus sattuu kaikkein eniten, kuinka toinen loppuun asti valehtelee eikä osaa olla rehellinen saatika tämä naisystävä. Pitää taas käsitellä asioita ja itkeskellä ja purkaa sitä raivoa mitä tunnen sisälläni. Tahdonvoimalla aion nousta tästä ja saada itselleni paremman elämän ilman tällaisia pettäjiä. Selväähän se on ettei noiden kahde suhde tule kestämään, perustuen valheelle, petokselle ja eihän exäni ole kertonut naiselle taloudellisesta ahdingostaan, mihinä hän on itse itsensä järjestänyt ..paska saa palkkansa.
mitä sinulle kuuluu tänään, ari?
Osaat pukea tämän eron tuskan niin hyvin sanoiksi. Kiitos. Olen sinusta saanut voimaa oman tuskani keskelle.
Oli hetki jonka rakastin. Oli hetki jonka surin. Oli hetki jonka vihasin. Oli hetki jonka rakastin, surin ja vihasin. Hetki tämä kun en tunne mitään, olen vaan olemassa, vain hengitän. Olen ehkä väliajalla.
Ei kykene, ei pysty. Osaat niin osuvasti kuvata tuota kaikkea...
Voimia toivon. Sinulle.
Vieläkö arilla väliaika menossa..? Mä en ole "päässyt" vielä kertaakaan tuohon viha -vaiheeseen, niinkuin en mihinkään muuhunkaan ikävää ja tuskaa lukuunottamatta.. Ja luulen etten koskaan pääsekään, koska rakastan häntä edelleen yli kaiken. Varmaan ei tarvitse enempää kirjoittaakaan kun käy selväksi että missä jamassa tilanne minulla edelleen on. Exäni puheiden perusteella pientä toivoa vielä on, kunhan nyt menee hieman aikaa, joten siihen haluan luottaa että asiat kääntyisivät vielä parhain päin ja saisin hänet ja elämämme vielä takaisin..
Jo tarjosi elämä sotkuisen kasan lankaa, mutta en osannut kokoon niistä mitään parsia. Puikot valuivat lattialle ilman kosketustani, langat jalkoihini sotkeutuivat. Jos liikun niin kompastun, jos taas paikalleni jään niin en tiedä mitä tuolla tapahtuu, mutta hetken taas saan hengähtää. Hetken taas rimpuilen ja langat elämän yhä sotkuisemmaksi saan. Mietin hiljaa...katkaisenko?
***Mietin hiljaa...katkaisenko?***
Mietit vai kysyt? Ihan miten vain, mutta minä kerron vastauksen joka tapauksessa: ET!
Eteen- ja ylöspäin. Ei taaksepäin katsellen ja alaspäin. Ensimmäiset vaihtoehdot vaativat voimia ja ovat tuskallisia. Jälkimmäinen ei vaadi mitään muuta kuin itsesääliä. Kumpi haluat olla: Sotilas, vai itseään säälivä reppana? Nyt sinulla on loistava tilaisuus tehdä valinta.
Luin juuri koko keskustelun. En tunne sinua, mutta kirjoituksesi pohjalta uskon, että olet varmasti hieno ja tunteellinen mies, joten älä ihmeessä mene tekemään typeryyksiä. Asioilla on taipumusta paheta, ennen kuin ne paranevat, mutta ennen pitkää tuska helpottaa varmasti. Usko pois. Jatka kirjoittamista, ja kerro miltä sinusta tuntuu. Oletko kokeillut purkaa oloasi myös muualle kuin tänne? On auttavia puhelimia, ja voisit hakea myös psykologista ammattiapua, kun olet kärsinyt jo kauan.
Sotilas reppana sitten varmaan, joka sodan halusi aivan yksin voittaa. Vaan monta tuli osumaa, monta haavaa vuotavaa. Vaan taitaa nuo langat olla piikkilankaa jotka sitten vaikeasti katkeaa. Yhä taistelutantereelta nousee käsi ylös, kuuluu huuto MINÄ ELÄN!!!
Voimia!
säälittävä, en edes jaksa vastata. Ole mies!
Minäkin olen sitten varmaan säälittävä kun itken. Minä myös olen purkanut täällä sydäntäni, koska joskus kirjoittaminen tuntemuksistaan hepottaa, olen siis säälittävä. Miksi miehen pitäisi olla vaan hiljaa kovan ja olla karun ulkokuoren alla piilossa ollakseen mies? Useat erotkin varmaan johtuu tuosta kun mies haluaa olla mies ja jättää ne tärkeät tunteet näyttämättä. Mutta eihän silloin ainakaan ole ollut säälittävä.
Haluaisin itkeä jos se helpottaisi,mutta kun se ei tule siksi että en ikäänkuin tunne sitä ihmistä vaimokseni 17v:n jälkeen,jonka kanssa kuvittelin viettäväni loppuelämäni.Se haave romahti hetkessä kuin korttitalo.Tässä iässä oltuani ensin 35v naimisissa ihmisen kanssa jokaa osoittautui jääkaapin parannetuksi versioksi ja erosin enkä ole katunut.Tapasin sitten herkkätunteisen,miellyttävän ihmisen tosin ikäeromme oli 1:si sukupolvi,mutta ei se siihen kaatunut, vaan siihen että mies ei saa olla masentunut koskaan sillä se kävi hänen hermoille ja mies ei ajattele naisen aivoilla,koska naisella ne menevät sekaisin ihan eri syistä.Kyllä ihmisen pitää olla aika sekaisin kun heittää tosta vain että on tavannut toisen miehen,mutta ei ole varma tuleeko siitäkään mitään,mutta ei tiedä syytä eroon vaikka olen vaatimalla pyytänyt selitystä.Tosin näitä irtiottoja on tapahtunut parikin kertaa aiemmin ja aina olen sanonut,että menneet riidat pitää unohtaa,varsinkin kun ne aina alkavat mitättömistä asiosta.Toivottavasti hänelle selviää että toisen aito rakastaminen vaatii vahvaa luonnetta ja parisuhteessa eläminen ei ole heikkohermoisten laji