Jo iäkkällä vanhemmillani on 2 lasta, minä ja veljeni. Olemme molemmat veljeni kanssa jo aikuisia. Minä naimisissa ja 2 lasta, veljeni eronnut ja yhden tytön isä.
Tässä muutaman vuoden aikana minulle on tullut tunne kuin olisi olemassa joku liittouma, veljeni ja vanhempani vastaan minä perheineen. Veljeni käy vähintään kerran viikossa vanhempien luona, jossa äiti aina odottaa ruoka valmiina veljeäni käymään, minua ja perhettäni ei kutsuta koskaan syömään, vaikka asumme lähekkäin. Olen myös usein törmännyt siihen, että jos kerron luottamuksella asioitani vanhemmilleni ja pyydän etteivät he kertoisi asioitani eteenpäin, en välttämättä ehdi kotiinkaan asti, kun kaikki asiani on toitotettu jo veljelleni. Veljelläni kun on näet erittäin ikävä tyyli ilkeään sävyyn aina huomautella ja ivata asioistani. Kaikki perheeni hankinnat puntaroidaan veljeni kanssa ja arvostellaan. Isäni varsinkin on nyt vanhemmiten tullut erittäin kovaksi arvostelemaan ilkeästi ja sanomaan kaikenlaista sen enempää ajattelematta. Äitini kanssa meillä oli aikoinaan hyvätkin välit, mutta nyt tilanne on muuttunut, koska en voi jutella enää hänen kanssaan enkä kertoa murheitani tai purkaa sydäntäni, koska kaikki menevät eteenpäin ja veljeni käyttää sitten tietojaan "aseenaan".
Ostimme juuri perheellemme uuden auton ja menimme sitä näyttämään vanhemmilleni, isäni nimitteli meitä heti porvareiksi. Siitä jäi tosi ikävä ja paha mieli, sillä luulisi vanhempien olevan onnellisia ja tyytyväisiä, jos lapset pärjäävät elämässään. Veljeni elämä on ollut hieman karikkoista, ja nyt minulla on tunne, että vanhempani jotenkin syyllistävät minua, koska pärjään ja elämässäni menee muuten ihan mukavasti. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja tuntevatko muut itsensä ulkopuoliseksi vanhempien suhteen?
Tässä muutaman vuoden aikana minulle on tullut tunne kuin olisi olemassa joku liittouma, veljeni ja vanhempani vastaan minä perheineen. Veljeni käy vähintään kerran viikossa vanhempien luona, jossa äiti aina odottaa ruoka valmiina veljeäni käymään, minua ja perhettäni ei kutsuta koskaan syömään, vaikka asumme lähekkäin. Olen myös usein törmännyt siihen, että jos kerron luottamuksella asioitani vanhemmilleni ja pyydän etteivät he kertoisi asioitani eteenpäin, en välttämättä ehdi kotiinkaan asti, kun kaikki asiani on toitotettu jo veljelleni. Veljelläni kun on näet erittäin ikävä tyyli ilkeään sävyyn aina huomautella ja ivata asioistani. Kaikki perheeni hankinnat puntaroidaan veljeni kanssa ja arvostellaan. Isäni varsinkin on nyt vanhemmiten tullut erittäin kovaksi arvostelemaan ilkeästi ja sanomaan kaikenlaista sen enempää ajattelematta. Äitini kanssa meillä oli aikoinaan hyvätkin välit, mutta nyt tilanne on muuttunut, koska en voi jutella enää hänen kanssaan enkä kertoa murheitani tai purkaa sydäntäni, koska kaikki menevät eteenpäin ja veljeni käyttää sitten tietojaan "aseenaan".
Ostimme juuri perheellemme uuden auton ja menimme sitä näyttämään vanhemmilleni, isäni nimitteli meitä heti porvareiksi. Siitä jäi tosi ikävä ja paha mieli, sillä luulisi vanhempien olevan onnellisia ja tyytyväisiä, jos lapset pärjäävät elämässään. Veljeni elämä on ollut hieman karikkoista, ja nyt minulla on tunne, että vanhempani jotenkin syyllistävät minua, koska pärjään ja elämässäni menee muuten ihan mukavasti. Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja tuntevatko muut itsensä ulkopuoliseksi vanhempien suhteen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Mitä vanhempia ovat vanhemmat siis 30-40-luvuilla syntyneet, sitä enemmän he arvostavat poikalapsia.Siis tytöt eivät ole mitään.Pojat ovat jo itsessään hyviä, tyttöjen täytyy ansaita olemassaolonsa työtä tekemällä.
Tämän allekirjoitan :) Omat vanhempani ovat syntyneet 20 -luvulla. Perheen pojat ovat todella Jumalasta seuraavia, jalustalle nostettuja nahjuksia. Ja tytöt on kasvatettu 1800 -luvun mallin mukaan. Palvelemaan tätä sukua ja näitä nahjuksia. Välillä on vaikea uskoa, että eletään vuotta 2009, kun kuuntelee vanhempien asiapitoisia esitelmiä elävästä elämästä.
Minun tätini on juuri tuollainen, jos kertoo jotain, niin heti seuraavana päivänä kaikille on tehty selväksi mitä minulle taahtuu tms.
Tein kerran testin, kerroin viattoman jutun, joka oli tottta ja painotin sitä ettei sitä sitten pidä kelleen kertoa.
Hän lupasi.
Ja taas kului tasan kaksi päivää kun tieto oli levinnyt.
Lakkasin täysin siitä puhumasta yhtään mitään sen syvällisempää.
Äitini taas joka on jo 70 paimentaa minua kuin viimeistä päivää.
Kun en tee niinkuin hän tahtoo, niin lakkasi kylävierailuista.
Kahviakaan en ole saanut kuuteen vuoteen.
Olisi pitänyt pistää nimi alle johonkiin hyvin hämärään perintöjuttuun, asia olisi ollut ok, mutta kun siihen ei saanut kysyä virallista lainopillista neuvoa, niin en pistänyt.
So what, nyt menee paremmin.
Tuohan oli niinkuin minun perheestäni,paitsi mulla on sisko,jos sille sanoo jotain,niin se on suraavana päivänä äidin tiedossa ja sitten isän.
Sitten,kun sanoo,ei saa puuttua mun elämään,tulee kommentteja ja suututaan.
Siskoni ja vanhemmat asuvat likellä toisiansa.
minäkin asuin likellävähän aikaa,sitten sain tarpeeksi ja otin ns.hajurakon!
Muistan kun isäni ja äitini aina tappelivat. Sitten isä kuoli. Ja kun olin samantapainen luonteeltani kuin hän, niin äitini otti minut haukkumisen kohteeksi. Minua nuorta tyttöä käytti kuin likasaavina, haukkui ja arvosteli, en milloinkaan voinut puhua omista ongelmistani. Muutin sitten ulkomaille. Joka kerran Suomessa käydessäni haukkui minut, olin aina monta viikkoa deparissa. Oikein odotti, että saisi purkaa kaiken minun päälle.
Kun täytti 50 vuotta niin alkoi puhua kuolemastaan. Sitä on toitottanut jo kolmekymmentä vuotta. Heti jos on eri mieltä, niin "saa sydänkohtauksen", syyllistää minut kaikesta.
Taas tänä kesänä käydessäni haukkui, koko loma meni ihan pieleen. Lapseni ylistää kaikki hyviksi.
Tottakai tiedän, että ei pitäisi välittää ja ei pitäisi mennä käymään.
Mutta miltä minusta tuntuisi, jos tekisin niin. Se ämmä opetti minut niin täydellisesti syyllistämään itseni ja olemaan hiljaa. Olen opettelemalla opetellut antamaan sille anteeksi - siksi että minulla itsellä ei ole paha mieli sitten kun se kuolee.
Ja tietenkin kun on lapsi, niin välittää äidistään.
Olen tosiaan ollut yksin ja hoitanut itse kaikki, kuka minusta on välittänyt? Lapseni, heidän kanssaan minulla on hyvät välit.
Surettaa vain että on sellainen narsistinen ja itserakas äiti ollut.
Onko muilla samantapaisia kokemuksia?
Minua itseäni helpottaa kun voin kertoa tämän asian muille.
"otin ns.hajurakon"
Haiseeko tuollainen hajurakko niin pahalta että sitä mukana pitämällä karkottaa ilkeät sukulaiset? Saako niitä ostaa jostakin vai pitääkö itse tehdä? Ohje?
Tilanne on nykyisellään se, että on meneillään "kissa hiiri" leikki.
Olen soittanut viimeiset viisi puhelua, mutta äitini leikkii nyt marttyyria ja odottaa että soitan taas.
En tee sitä. Tunnen vaistoillani epämiellyttävän tunteen.
En aio osallistua enää hänen "kissa hiiri"-leikkiin.
Onko tuttu tilanne?