Olemme olleet yhdessä noin kaksi vuotta. Rakastuimme päätä pahkaa ja olemme olleet tosi tiiviisti yhdessä tapaamisestamme saakka. Molempien kaverit ovat jääneet taka-alalle. Meillä on ollut niin yhteinen ja oma, ihana juttu, ns. vuosisadan rakkaustarina, jonka ajattelemme osuvan vain harvojen kohdalle. Olemme parhaat kaverit ja seksikin on maailman parasta.
Pari kuukautta sitten mieheni sanoi minulle yhtäkkiä humalassa, että ei halua enää olla minun kanssani. Sanoi, ettei ole enää onnellinen. Olinkin sen kyllä hänestä tietenkin huomannut aiempaa jo, ja kysellyt mikä on, mutta sain vaan vastauksiksi ympäripyöreitä "Omat asiat stressaa älä ole huolissasi."
No selvinpäiten sitten tietenkin selvittelimme asiaa ja hän otti puheeksi sen miten ei ole ollut kavereidensa kanssa juuri lainkan kahden vuoden aikana yms. Hän sanoi myös, että oli tehnyt liian hätiköidyn ratkaisun, mutta ei ole varma mitä haluaa... Sanoi, että jos en olisi näin kaunis, niin ei hän olisi enää kanssani. Kiva sellainenkin kuulla.
Olin niin irpaleina, kuin ihminen vaan voi olla. Koko maailmani romahti, miten oma voi tehdä minulle niin... No jatkoimme yhdessä, mutta sovimme, että molempien pitää alkaa viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Pari kuukautta vierähti, kesä meni kivasti, ja aloin itsekin luottamaan taas siihen, että hän on onnellinen. Kavereita hän ei juurikaan silti nähnyt, vaikka patistin kuinka. No tuli taas hetki, että hän jätti minut toistamiseen. Sanoi, että hän tekee sen itsensä takia, ja jo neljän tunnin päästä hän tuli takaisin.
Taas meni pari viikkoa, ja samassa tilanteessa oltiin, että hän otti puheeksi sen, että ei tiedä mitä haluaa. Olin sanonut hänelle, että jos vielä kerran jättää, en ota takaisin, koska en ole mikään leikkikalu. Tällainen soutaminen ja huopaaminen söi minua pikkuhiljaa. Nukuimme erllään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kuusi yötä. Itselleni oli tullut pikkuhiljaa tyhjempi ja tyhjempi olo. Miksi olisin miehen kanssa, joka ei ehkä halua minua. Tosin mieheni kyllä sanoi, että häntä ei muut naiset kiinnosta yhtään, että kyse on vaan siitä, että tarviiko hän enää minua. Hän ei halua tehdä päätöstä, jota katuisi koko loppuelämänsä. Pelko siitä, että parempaa ei tule vastaan, on suuri kuulemma.
Viikko takaperin hän taas sanoi yhtenä päivänä, että hän tajusi erillään nukuttujen öiden aikana, että olen hänen kaikkensa. Ja jo seuraavana päivänä taas hän jo sanoikin ehkä liioitelleensa tunteitaan. Siinä vaiheessa alkoi oma vereni kiehumaan niin paljon, ja tunteet olivat sillä hetkellä joissain pakastelokerossa, että sanoin hänelle, että nyt tämä saa luvan loppua, en jaksa enää itsekään. Siihen mieheni sitten sanoi, että jos en nyt jaksa kantaa häntä, niin sitten kaadumme. Hän sanoi, että nyt on minun vuoroni taistella kun hänellä on vaikeat ajat (tilanne oli joskus vajaa vuosi sitten toisinpäin, itse olin hukassa ajatusteni kanssa). En saa kuulemma luovuttaa. Puhuimme ja puhuimme, ja pohdeimme, että ei meidän suhde tule pysymään sellaisena kuin se on alussa ollut. Me muutumme ja suhde muuttuu.
Sen keskustelun jälkeen asiasta ei ole puhuttu, olemme viettäneet kivoja päiviä yhdessä ja kavereiden kanssa. Niin kuin ennen näitä vaikeita aikoja. Oloni on suhteelisen varma, en osaa ajatella, että ikinä eroisimme, se olisi jotenkin haaskausta. Olemme niin hyvä tiimi. Jotenkin mielessäni silti on pelko, että mitä jos mieheni vaan oikeasti kokoajan tekee erotyötään, ja lähtee sitten kevyin mielin eteenpäin... Toivon niin että tämä kaikki liittyisi siihen, että hänellä menee kaikilla muilla elämänaloilla vähän heikosti tällä hetkellä ja hän hakee itseään. Itselläni on suuret suunnitelmat ja unelmat, mutta ei ne ole mitään, jos minulla ei ole omaani vieressä. Itse olen 26 ja mieheni on minua kolme vuotta nuorempi.
Tiedän, että tässä auttaa vain aika, mutta jotenkin halusin jakaa tämän elämäntilanteeni. Tässä oli vain minun osani tarinasta, joten siitä ei tietenkään saa todellista kokonaiskuvaa. Kiitoksia mielipiteistänne, jos jaksoitte lukea loppuun.
Pari kuukautta sitten mieheni sanoi minulle yhtäkkiä humalassa, että ei halua enää olla minun kanssani. Sanoi, ettei ole enää onnellinen. Olinkin sen kyllä hänestä tietenkin huomannut aiempaa jo, ja kysellyt mikä on, mutta sain vaan vastauksiksi ympäripyöreitä "Omat asiat stressaa älä ole huolissasi."
No selvinpäiten sitten tietenkin selvittelimme asiaa ja hän otti puheeksi sen miten ei ole ollut kavereidensa kanssa juuri lainkan kahden vuoden aikana yms. Hän sanoi myös, että oli tehnyt liian hätiköidyn ratkaisun, mutta ei ole varma mitä haluaa... Sanoi, että jos en olisi näin kaunis, niin ei hän olisi enää kanssani. Kiva sellainenkin kuulla.
Olin niin irpaleina, kuin ihminen vaan voi olla. Koko maailmani romahti, miten oma voi tehdä minulle niin... No jatkoimme yhdessä, mutta sovimme, että molempien pitää alkaa viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Pari kuukautta vierähti, kesä meni kivasti, ja aloin itsekin luottamaan taas siihen, että hän on onnellinen. Kavereita hän ei juurikaan silti nähnyt, vaikka patistin kuinka. No tuli taas hetki, että hän jätti minut toistamiseen. Sanoi, että hän tekee sen itsensä takia, ja jo neljän tunnin päästä hän tuli takaisin.
Taas meni pari viikkoa, ja samassa tilanteessa oltiin, että hän otti puheeksi sen, että ei tiedä mitä haluaa. Olin sanonut hänelle, että jos vielä kerran jättää, en ota takaisin, koska en ole mikään leikkikalu. Tällainen soutaminen ja huopaaminen söi minua pikkuhiljaa. Nukuimme erllään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kuusi yötä. Itselleni oli tullut pikkuhiljaa tyhjempi ja tyhjempi olo. Miksi olisin miehen kanssa, joka ei ehkä halua minua. Tosin mieheni kyllä sanoi, että häntä ei muut naiset kiinnosta yhtään, että kyse on vaan siitä, että tarviiko hän enää minua. Hän ei halua tehdä päätöstä, jota katuisi koko loppuelämänsä. Pelko siitä, että parempaa ei tule vastaan, on suuri kuulemma.
Viikko takaperin hän taas sanoi yhtenä päivänä, että hän tajusi erillään nukuttujen öiden aikana, että olen hänen kaikkensa. Ja jo seuraavana päivänä taas hän jo sanoikin ehkä liioitelleensa tunteitaan. Siinä vaiheessa alkoi oma vereni kiehumaan niin paljon, ja tunteet olivat sillä hetkellä joissain pakastelokerossa, että sanoin hänelle, että nyt tämä saa luvan loppua, en jaksa enää itsekään. Siihen mieheni sitten sanoi, että jos en nyt jaksa kantaa häntä, niin sitten kaadumme. Hän sanoi, että nyt on minun vuoroni taistella kun hänellä on vaikeat ajat (tilanne oli joskus vajaa vuosi sitten toisinpäin, itse olin hukassa ajatusteni kanssa). En saa kuulemma luovuttaa. Puhuimme ja puhuimme, ja pohdeimme, että ei meidän suhde tule pysymään sellaisena kuin se on alussa ollut. Me muutumme ja suhde muuttuu.
Sen keskustelun jälkeen asiasta ei ole puhuttu, olemme viettäneet kivoja päiviä yhdessä ja kavereiden kanssa. Niin kuin ennen näitä vaikeita aikoja. Oloni on suhteelisen varma, en osaa ajatella, että ikinä eroisimme, se olisi jotenkin haaskausta. Olemme niin hyvä tiimi. Jotenkin mielessäni silti on pelko, että mitä jos mieheni vaan oikeasti kokoajan tekee erotyötään, ja lähtee sitten kevyin mielin eteenpäin... Toivon niin että tämä kaikki liittyisi siihen, että hänellä menee kaikilla muilla elämänaloilla vähän heikosti tällä hetkellä ja hän hakee itseään. Itselläni on suuret suunnitelmat ja unelmat, mutta ei ne ole mitään, jos minulla ei ole omaani vieressä. Itse olen 26 ja mieheni on minua kolme vuotta nuorempi.
Tiedän, että tässä auttaa vain aika, mutta jotenkin halusin jakaa tämän elämäntilanteeni. Tässä oli vain minun osani tarinasta, joten siitä ei tietenkään saa todellista kokonaiskuvaa. Kiitoksia mielipiteistänne, jos jaksoitte lukea loppuun.
Vastaukset 3
Vanhimmat
23 v on poika vielä, jospa joskus mieheksi ehtii ja kypsyä.
vaan. Noita parisuhdekriisejä tulee kaikkien parien eteen ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolisesta vaikuttaisi siltä, että kumppanisi on ymmärtänyt olevansa sitoutumassa eliniäksi ja se ehkä on löynyt paniikin päälle ja jarrut pohjaan. Anna hänelle aikaa ja tilaa sopeutua ajatukseen. Vaikuttaisi, että teillä on varsin hyvä parisuhde kehittymässä.
Tsemppiä ja onnea yhteisen matkan varrelle.
Rakastuminen (ensihuumanakin tunnettu) kestää n.6kk-2v, jonka jälkeen tunteet muuttuvat joko rakkaudeksi ja rakastamiseksi tai loppuvat.
Voi olla että kävit itse tuon läpi vuosi sitten ja päädyit rakastamiseen. Miehesi tilanteesta en osaa kyllä sanoa vielä mitään, mutta ei tuo kovin hyvältä näytä.
Itse olen elänyt kummankin vaiheen, sekä tunteiden kuolemisen että rakastamiseksi muuttumisen. Entisen poikaystävän kohdalla tunteet kuolivat puolen vuoden kohdalla, yritin erota, mutta en halunnut loukata toista niin juttu jatkui vielä reilun puolen vuoden ajan. Ei eksä varmasti edes tajunnut että itsellä oli eroprosessi käynnissä ja lopulta minun olikin helppo vaan kävellä pois, kun ei jäjellä ollut enää mitään tunteita. Ero tuli varmasti hänelle yllätyksenä, eikä sitä varmasti helpottanut se kun hän sai tietoonsa että minulla oli juttua pian eron jälkeen toisen kanssa. Tästä sitten kehkeytyikin vuosisadan rakkaustarina ja olemme olleet yhdessä jo useita vuosia, yhä rakastuneina ja vieläkin toisinaan saan perhosia vatsaan, aivan kuin suhteen alkuaikoina. :) Tässä suhteessa minulle ei tullut mitään kriisiä rakastumisvaiheen lopussa, vaan tunteet ovat syvenneet vähitellen rakkaudeksi.
Olet oikeassa että tuohon auttaa vain aika. Älä mene kuitenkaan tuohon lankaan että sinun pitäisi "kantaa" teidän suhteenne läpi tämän kriisin. Kyse on hänen tunteistaan ja teet mitä vaan, niin et saa häntä pakolla rakastamaan itseäsi. Etkä varmasti halua että hän jatkaa kanssasi säälistä ja siksi koska ei halua satuttaa sinua ja samalla katselee uutta vaimoketta tietämättäsi.