Kyllä tää elämä on täysin perseestä! Kohta jo 7kk erosta 5 vuoden suhteen jälkeen ja tää ahdistus ja suru vaan jatkuu!?! Olen kyllä ollut jo ihastunut muutamaan mieheen, mutta vertaan vaan kaikkia exään ja kukaan ei sitten lopullisesti sytytä. Muutenkin olen pohjimmiltani ujo ja herkkä, vaikka ulospäin olen sosiaalinen ja hauska tyyppi. Monet ystäväni kummaksuvat juuri tätä piirrettä, että vetäydyn nykyisin aina kuoreeni enkä päästä ketään lähelle. En tiedä, ehkä sitä vaan on kaiken paskan ja syyllisyyden jälkeen vaikeeta jatkaa eikä jaksais aloittaa alusta..
Eniten just ärsyttää, että jotkut antavat näitä neuvojaan "Sun pitäs jo päästä yli!" ja "kyllä sä vielä jonkun löydät!" Vittu mitä shittiä!!! Suru on aina henkilökohtainen asia, eikä siinä pidä toisia neuvoa. Ihmetyttää kuitenkin ihmiset, jotka heti eron jälkeen aloittavat uuden suhteen. En ymmärrä, miten tunteet voivat noin vaan siirtyä heti seuraavaan ihmiseen!?! Itse en ainakaan pysty helposti rakastumaan, vaikka ihastuksia tulee ja menee!
Mut sitä haluisin tietää, et onko täällä ketään sellasta ihmistä joka ei ikinä ole kunnolla toipunut vanhasta suhteesta?? Alkaa jo pikkusen pelottaa, että tää suru ei ikinä väisty =(
Eniten just ärsyttää, että jotkut antavat näitä neuvojaan "Sun pitäs jo päästä yli!" ja "kyllä sä vielä jonkun löydät!" Vittu mitä shittiä!!! Suru on aina henkilökohtainen asia, eikä siinä pidä toisia neuvoa. Ihmetyttää kuitenkin ihmiset, jotka heti eron jälkeen aloittavat uuden suhteen. En ymmärrä, miten tunteet voivat noin vaan siirtyä heti seuraavaan ihmiseen!?! Itse en ainakaan pysty helposti rakastumaan, vaikka ihastuksia tulee ja menee!
Mut sitä haluisin tietää, et onko täällä ketään sellasta ihmistä joka ei ikinä ole kunnolla toipunut vanhasta suhteesta?? Alkaa jo pikkusen pelottaa, että tää suru ei ikinä väisty =(
Vastaukset 8
Vanhimmat
Erottiin vuonna 1986. En koskaan pääse siitä yli niin, ettenkö ajattelisi häntä monta kertaa viikossa.
Tiedän mikä auttaisi ja sen vielä teenkin. Pitäisi jutella vain kerta ja kertoa hänelle miksi tein niin ja niin. Tein oikein, hän ei sitä tiedä, ehkä nyt aavistaa. En saa lasta ja lähdin sen asian tähden. Keskenmenon jälkeen villiinnyin ja olin uskoton. En tahtonut kiusatakaan häntä enempää. Hän antoi anteeksi tekoni, minä en itselleni. Hän ansaitsee parempaa ja sai perheen. Olen onnellinen, kun hänkin on. Miksi ei olisi. Vaimo kuin kukka ja hoitaa kotia ym ym. Lapsia tuli kuin sieniä sateella.
Miksiköhän te erositte? Ajatteliko miesystäväsikin, että ansaitset parempaa? Miksi?
Meillä oli näin päin, että itse koin mieheni ansaitsevan parempaa. Hän ihastui suhteemme lopussa toiseen naiseen ja itse alunperin (puolitosissani) ehdotin eroa. Jälkeenpäin kuitenkin kadutti, sillä päästin hienon miehen menemään. Toisaalta suhteemme ei toiminut ja riidat pahenivat kerta toisensa jälkeen. Nyt exäni seurustelee tämän ihastuksensa kanssa ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta. Olen kyllä onnellinen hänen puolestaan, mutta toisaalta myös kateellinen ja katkera..
Ysräviä olemme kuitenkin ex-mieheni kanssa edelleen, mikä on minulle välillä kiduttavaa, sillä en kestä kuunnella, miten onnellinen hän on. Pahinta on kuitenkin syyllisyys itseäni kohtaan ja siitä, miten häntä joskus suhteemme aikana kohtelin.
Aurinko paistaa... ;)
Jokainen tekee virheitä ja käyttäytyy joskus huonosti muita kohtaan.
Kun seuraavan kerran juttelette, niin pyydä anteeksi.
Ei sun tarvitse surra, ole edelleen hänen puolestaan onnellinen. Suhteenne ei toiminut. Vika ei välttämättä ollut kummassakaan, vaan suhde ei toiminut. Ei väkisin. Jos olisitte jatkaneet, niin olisko suhde sen paremmaksi muuttunut kuin ennenkään. Oma minuus putkahtaa pinnalle samasta syystä kuin ennenkin, ennemmin tai myöhemmin. Olet nyt kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäsi. Tiedät paremmin mikä on oikein ja mikä väärin, seuraavaa suhdetta varten. Hänen kanssaan sitten täydennätte toisianne ja hän kesyttää sinut, niin mulle kävi.
Ei sun pidä itkeä. Sitten voi itkeä, jos joku on kuollut.
Mulla on ollut tiukka kasvatus, vanhanaikainen. Lasta ei saanut liikaa paijata... En saanut mennä mihinkään iltaisin 19.30 jälkeen. Ehdin pahat teot tehdä kyllä päivälläkin, ei ollut siitä kii. Myönnän, ei mua turhaan vahdittu, olin vietävissä ja viejiä oli, vanhempani tiesivät sen.Nätti, iloinen, isorintainen...
Nuoruuden menemisiäni estivät ensin vanhempani ja sitten poikaystävä. Uhma iski päälle, kun keskenmenokin tuli. Tahdoin vapautta. Villinnyin ja uhmaten tein tuhmia. En tupakoinut, en juonut eikä huumeita. Miehiä "vain". Mut oli raiskattu jo kaksi kertaa ennenkuin täytin 16. En ollu tyrkyllä enkä kännissä. Aivan keskellä kirkasta päivää eikä kukaan auttanut.
Mietin sun tilannetta. Parempaa tulossa. Pyydä anteeksi. Älä ole kateellinen, ei katkera. Hän on kuitenkin "vain" yksi ihminen tässä maailmassa ja kaiken kaman keskellä. Olette kuitenkin ystäviä, joten et ole menettänyt häntä. Voit tietysti kysyä, että miksi hän kiusaa sinua kertomalla jatkuvasti omasta hyvästä elämästään. Tiedät jo ja sillä sipuli. Sanot vain ok ja hyvä niin...vaihdetaanpas puheenaihetta...mitä muuta kuuluu??
...exäsi löytänyt jo uuden? Ja vieläkö pidät häneen yhteyttä?
kerroit, että oot viel exän kanssa tekemisissä. Se voi osaltaa pitkittää eroa. Vaikka toki on kiva kuulla exän kuulumisia, niin siinä helposti jää miettimään "mitä jos.." -juttuja. Olis siis loppujen lopuks helpompaa katkaista napanuora, vaikka kipeetä tekisikin. Eli vähentää yhteydenpitoa reilusti.
Toinen juttu, mikä tuli mieleen, on se, ett ehkäpä osaks et pääse yli siksi, että koet syyllisyyttä omasta toiminnasta. Joten anna itsellesi anteeksi (ja tarvittaessa pyydä myös mieheltä)ja ymmärrä, että elämään kuuluu virheet, mutta joskus ne "virheet" oikeasti ovat olleet oikeita ratkaisuja.
Mielestäni 7kk ei ole vielä liian pitkä aika, jotta pitäs vaipua epätoivoon. Jotkut sanoo, että suruun menee ainakin se eka vuosi sen takia, että pitää käydä kaikki vuodenajat ja niihin liittyvät muistot läpi ja sitten se toka vuosi onkin helpompi, kun on jo muistoja yksinolostakin ja huomaa elämän jatkuneen.
Onneks kevätaurinko voi saada ihmeitä aikaan uuden alun merkeissä!
Toi on kyl aivan totta, että yhteydenpito exään taitaa vaan pitkittää ylipääsemistä. Itse asiassa eräs fiksu kaverini sanoi hienovaraisesti, mutta suoraan asiasta minulle vähän aikaa sitten ja loukkaannuin hieman. Tänään kuitenkin törmäsin "ammattilaiseen", joka myös kehotti lopettamaan tapaamiset ja vähentämään muutenkin yhteydenpitoa. Tajusin juuri, että roikuin tunnetasolla eräässä miehessä syksyllä, joka oli tavallaan exäni korvike. Silloin en etes ajatellut entistä miestäni, mutta nyt kun kaikki sekoilut on sekoiltu, niin taas olen lähtöruudussa. Exäni muuttaa syksyllä uuden naisensa kanssa toiseen kaupunkiin ja olen aina ajatellut, että siihen asti pitää olla paljon yhteyksissä. Lähden itse ulkomaille kesäksi, joten ei tässä ole enää kuin reiluit pari kuukautta, jonka jälkeen nähdään vasta taivaassa..tai joskus sattumalta, kun hän vierailee vanhempiensa luona kotikaupungissaan. Joka tapauksessa aion kyllä nyt rajoittaa tota yhteydenpitoa, vaikka tekisikin mieli kertoa uusimmat asiat aina exälleni..
Ja osuit ihan oikeaan myös ton syyllisyyden suhteen. En etes kehtaa sanoa, miten hirveä olen joskus ollut, mutta pointti on se, että elän jatkuvassa syyllisyyden tunteessa ja olen erittäin pettynyt itseeni. Olen kyllä puhunut tästä exäni kanssa ja hän on antanut anteeksi vanhat jutut ja on myös sanonut että ansaitsen mukavan miehen ja että hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa minusta. Ton kuuleminen tuntui kyllä erittäin hyvältä ja auttoi hieman. Tässä tapauksessa "virheeni" eivät ole olleet oikeita ratkaisuja, saati sitten oikeutettuja. Kuitenkin se hyvä puoli tässä on, että en aio toistaa näitä seuraavassa suhteessani.
Itsekin olen miettinyt ja muilta kuullut, että pitää tavallaan elää juuri nuo vuodenajat ja yhteiset tapahtumat kerran läpi, niin alkaa jo helpottamaan. Tänään myös kuulin, että 2 vuottakin voi hyvin mennä toipumiseen, mutta sen näkee sitten. Nämä asiat kun tosiaan on jokaisella niin erilaisia.
Olen itse kokenut suunnilleen samanlaisen tilanteen, meni pitkä suhde poikki 6:n vuoden seurustelun jälkeen toisen naisen takia.
Siitä on nyt vuosi ja olen löytänyt itselleni uuden, eteenpäin menin vasta kun olin todella myöntänyt itselleni, että se oli ohi lopullisesti ja uskalsin jatkaa elämääni toiveikkaana.
Inhosin taannoin kaikkia ystäviäni, jotka olivat antavinaan minulle aina niin hyviä neuvoja ja ajattelin etteivät he ymmärrä miltä minusta tuntuu. Mutta nyt ymmärrän, että he olivat ne ihmiset, jotka uskalsivat sanoa minulle suoraan asioita, jotka ehkä sattuivatkin silloin. Lopulta he olivat oikeassa. On hyvä, että joku ammattilainen on ollut samaa mieltä kuin kaverisi. Kaverista on helppo ajatella, että he eivät ymmärrä tilannettasi. Kyllä he ymmärtävät, mutta he eivät voi surra puolestasi. He voivat valaista sinulle sen, mitä itse et suostu näkemään.
Kyllä se menee ohi=)
HEI!
TIlanne on melkein sama kuin minulla. luulin todellakin että olin päässyt yli,mutta aina se entinen tuli mieleen. Luulin että otan koko ajan takapakkia kun mietiskelen sitä juttua,mutta... kävi kuitenkin niin,että ensimmäistä kertaa n. 8kk tapasin vähän aikaa sitten niin paljon paremman miehen(jos voi sanoa) että vanha jäi sen tien. en ole koko aikana yrittänyt etsiä itselleni seuraa,ja suoraan sanottuna olen torjunut kaikki ehdotuksetkin siihen suuntaan. NIin.. että kyllä se suru tuntuu kestävän sen ikuisuuden ja ei siitä pääse yli ellei jotain tapahdu. Ja varmasti tulee vanha suola joskus janottamaan,mutta sille pitää pistää piut paut,sillä ei se vanha siitä parane vaikka kuinka niitä hyviä hetkiä mietiskelee..mutta hyvät jatkot sinulle;varmasti tulee se hetki jolloin ei tarvitse enää vertailla eikä itkeä entisen perään,se vain vie aikaa ja on aika työlästä.