Eli ollaan seurusteltu useampi vuosi...Aloitettiin kun olin 16 ja hän on ensimmäinen ja ainoa poikakaveri mitä on koskaan ollut.Ollaan asuttu 5v yhdessä ja nyt tuntuu että en tiedä mitä jatkossa...Välitän kyllä hänestä ja tiedän että hän rakastaa mua,mutta...En vain halua enää että hän koskee muhun.Suuteleminen ei tunnu miltään ja seksi..ainoa reaktio siihen on se että saan kamalia itkukohtauksia sen aikana ja jälkeen..Mutta muuten on ihan hyvä olla...En tiedä..olen puhunut erikseen muuttamisesta,sillä eihän tää voi olla normaalia..Välitän kyllä paljon,mutta ehkä "kaverillisessa" mielessä...Olen ehkä vähän ihastunut toiseen,mutta sille en tee kyllä mitään ennen kuin tää juttu on selvitetty.En ole koskaan pettänyt enkä tule pettämään,mutta suhde ilman seksiä loppuelämän ajan ei kyllä houkuttele.Jos mä nyt ajattelen tuollein,niin mitä sit 5vuoden päästä,entä 10...En tiedä,voiko tän vielä saada kuntoon vai pitäiskö jatkaa matkaa,tosin vaikeata se tulis olemaan,mutta tiedän että tämä tilanne satuttaa myöskin avokkiani,kun olen aina kitisemässä jos se vaan koskeekin muhun ja ne itkukohtaukset tuntuu varmasti hänestä pahalle...Toisaalta halu lähteä ja itsenäistyä houkuttelee,mutta kun periaatteessa tässäkin on hyvä olla...
Ristiriitaiset tunteet...
yks vaan...
3518
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olette aloittaneet seurustelun aika nuorina, joten on aivan mahdollista että aikuistuminen "kasvattaa teidät erilleen" kliseisesti sanottuna. Vaikka tunnet että jollakin tapaa sinun on hyvä olla, se voi johtua vain siitä että teille on luonnollisesti tullut vahva kumppanuus ja ystävyys. Se kumppanuuden tunne on tosi tärkeä parisuhteessa, mutta mielestäni se ei kuitenkaan aivan riitä, vaan kyllä intohimo on myös tärkeää. Jos sitä ei ole nyt, sitä ei luultavasti ole myöskään viiden, kymmenen vuoden kuluttua.
Neuvoisin sinua harkitsemaan erilleen muuttoa, vaikka se tuntuisi järkyttävän vaikealta. Ehkäpä ajatukset selkeytyvät sillä tavalla, ja ainahan on mahdollista palata yhteen jos molemmat sitä vielä haluavat.
Aina se ensimmäinen ei olekaan se oikea. Mutta niitä tulee vielä hänenkin jälkeensä, kandidaatteja.
Hei,
Olen kokenut tuon. Aloitimme nuorina, muutimme yhteen ja perustimme perheen. Nyt jälkikäteen tiedän, että epäilyjä oli jo aika pian yhteenmuuton jälkeen, en vaan halunnut niitä ottaa huomioon. Oli turvallisempaa ja helpompaa pysyä suhteessa kuin jättää se. Parisuhteessa pitää olla "kipinä".Niin se vaan on. Me päädyimme siihen, että olimme kavereita. Jos jouduimme kahdestaan jonnekin ilman lapsia, tilanne oli miltei vaivautunut. Erosimme lopulta. Mietin vaan, että miksi vasta näin myöhään.
Jos et tunne niinkuin pitäisi, ole rohkea ja tunnusta se itsellesi ja kumppanillesi. Erotkaa, vaikkpa vain kokeeksi. Ole rehellinen omille tunteillesi.
Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja rohkeutta seisoa omilla jaloillasi.:)
Ollaan oltu koht kolme vuotta yhes... vaikka ei asutakaan yhdessä, ni silti tuntuu ku oltais kasvettu erillemme ja rakastan poikaystävääni enemmän parhaana kaverina.. En haluis satuttaa ketään.. rupee vaan kallistumaan eron puolelle, mut joku sisäinen ääni sanoo ei... tää on tosiaan ristiriitainen tilanne, mut ei todellakaan mikään kiva tunne kun ei tiedä mitä jatkossa pitäis tehdä. En voi muuta sanoa ku voimia sulle ja koita saada asiat järjestymään.