Olen ollut sinkkuna kolmisen vuotta ja tänä aikana tavannut paljon mahtavia uusia ihmisiä ja aloitellut seurustelemaankin muutaman kerran. Asia johon olen törmännyt jo useamman kerran on sitoutumiskammo. En itsessäni vaan muissa.
Olen pariin otteeseen ihastunut kunnolla, ja juttu on sitten parin, kolmen kuukauden seurustelun jälkeen loppunut kun toinen lakkaa välittämästä eikä enää haluakaan tavata tai jos haluaa niin tapaamiset harvenee ja niistä saa sen kuvan, että käydään tyydyttämässä seksuaaliset tarpeet tms. Miespuolisissa ystävissäni on myös muutamia, jotka pystyvät sanomaan suoraan, että eivät halua enää koskaan perinteistä parisuhdetta.
Kaikille näille ihmisille, niin ystävilleni kuin tapaamilleni naisille yhteistä on ollut se, että heillä on takanaan melko pitkä parisuhde ja sen jälkeen myös useampi vuosi sinkkuilua. Kammoa esiintyy mielestäni niin jättäjissä kuin jätetyissäkin.
Mistä sitoutumiskammossa on kysymys? Vanhoista huonoista parisuhteista kun pelätään että uusikin suhde on huono? Vai kun oltu pitkään sinkkuna ja nautittu siitä ajasta, niin vapaudesta ei ehkä halutakkaan luopua?
Kerro kokemuksiasi, varsinkin se kiinnostaa, jos olet kohdannut sitoutumiskammoisen ihmisen, pääsikö hän kammostaan irti ja pystyittekö muodostamaan oikean, kestävän parisuhteen vai päättyikö kaikki lopulta sinnikkään yrittämisen jälkeen, kiitos :-)
Olen pariin otteeseen ihastunut kunnolla, ja juttu on sitten parin, kolmen kuukauden seurustelun jälkeen loppunut kun toinen lakkaa välittämästä eikä enää haluakaan tavata tai jos haluaa niin tapaamiset harvenee ja niistä saa sen kuvan, että käydään tyydyttämässä seksuaaliset tarpeet tms. Miespuolisissa ystävissäni on myös muutamia, jotka pystyvät sanomaan suoraan, että eivät halua enää koskaan perinteistä parisuhdetta.
Kaikille näille ihmisille, niin ystävilleni kuin tapaamilleni naisille yhteistä on ollut se, että heillä on takanaan melko pitkä parisuhde ja sen jälkeen myös useampi vuosi sinkkuilua. Kammoa esiintyy mielestäni niin jättäjissä kuin jätetyissäkin.
Mistä sitoutumiskammossa on kysymys? Vanhoista huonoista parisuhteista kun pelätään että uusikin suhde on huono? Vai kun oltu pitkään sinkkuna ja nautittu siitä ajasta, niin vapaudesta ei ehkä halutakkaan luopua?
Kerro kokemuksiasi, varsinkin se kiinnostaa, jos olet kohdannut sitoutumiskammoisen ihmisen, pääsikö hän kammostaan irti ja pystyittekö muodostamaan oikean, kestävän parisuhteen vai päättyikö kaikki lopulta sinnikkään yrittämisen jälkeen, kiitos :-)
Vastaukset 7
Vanhimmat
pohjoismaiseksi tasa-arvoksi.
Sinun tarinasi, Santeri, oli kuin omasta suustani, vaikka olenkin nainen, sinua hiukan nuorempi. Minun kokemukseni mukaan miehet eivät ole päässeet irti sitoutumiskammostaan, vaan juurikin tuo mainitsemasi pari kolme kuukautta on ollut maaginen raja, jonka jälkeen miehet ovat todenneet, että ovat ehkä liian mukavuudenhalusia tai että eivät halua perinteistä parisuhdetta. Monellakin on kyllä lapset haaveissa tulevaisuudessa. Mielenkiintoinen yhtälö.
Samalla tavalla on mennyt täälläkin muutama viime vuosi. Paljon olen tavannut mukavia naisia ja joidenkin kanssa jopa koittanut seurustella, mutta lyhyeksi ne ovat jääneet. Joskus olen ollut itse sitä mieltä että en haluakaan jatkaa enää vakavempaan suuntaan, joskus nainen on ehtinyt ensin. Ihan sama, jotenkin on vaan mennyt usko koko touhuun. Periaatteessa olisi helpointa olla sinkkuna ja hyväksyä se, mutta toisaalta on kova kaipuu oikeaan parisuhteeseen.
Jo pelkästään päätös että nyt seurustellaan, muuttaisi tilannetta aika dramaattisesti. Silloin molemmat osapuolet tietäisivät että toinen on sitoutunut touhuun ja ei tarvitse arvailla missä mennään. Nyt tahtoo vaan jäädä aina siihen tapailuasteelle ja siitä on helppoa sitten lopettaa vaan koko juttu. Siis helpompaa lopettaa kuin miettiä ja arvailla kaikki illat että mitähän toinen oikein ajattelee, tuntee ja haluaa...
Mulla täysin samalla tavalla kuin sulla.
Yhden pitkän suhteen jälkeen oli varmaan vielä jotenkin läheisyyden kaipuussa, että halusi heti jonkun tilalle ja silloin jaksoi naisia tapaillakin joitakin viikkoja-kuukausia. Seurustelu tuntui vaan omasta mielestäni liian kahlitsevalta, kun halusi vielä nähdä mitä "on tarjolla".
Nykyään parin-kolmen vuoden sinkkuilun jälkeen on jotenkin usko jo mennyt parisuhteen muodostumiseen. Suhteet lyhenee koko ajan ja aina on sellainen skeptinen asenne jos tapaa jonku uuden ihmisen. Toisaalta ei ole löytynyt sellaista sopivaa kumppania ja toisaalta taas tähän itsenäiseen elämään on liikaa jo tottunut. Tuntuisi oudolta muuttaa omia rutiineja siten, että siihen mahtuisi toinenkin ihminen ja pitäisi kuulla toisenkin mielipide asioista joita haluaisi tehdä jne.
Omalla kohdallani vapaudesta on muodostunut niin voimakas tekijä, että se sanoo parisuhteille nou nou. Toinen tekijä on se, että tapaamani naiset ovat olleet hyvin innokkaasti ja ennenkaikkea aivan liian nopeasti vaatimassa kuuta taivaalta. Ei silti, en halua missään tapauksessa ko. naisia syyllistää mitenkään. Jokaisellahan meistä omat tyylimme ja tapamme edetä erinäisissä asioissa, ja itse edustan tätä joukkoa joka haluaa edetä hyvin rauhallisesti. Olen kyllä vihdoinkin erinäisten kokemusten myötä oppinut avoimesti myöntämään sen että olen sitoutumiskammoinen.
Olis hienoo jos löytäis sellaisen naisen jolle käy tapaaminen esim pari kolme kertaa viikkoo. Minäkään en välttämättä haluu mitää 24/7 touhua vaan olis mukavaa jos vois viettää "laatuaikaa" muutaman kerran viikossa. Eikä se siis tarkoita pelkkää seksii. Löytyykö sellasii noin 30 v naisia jotka olis valmiita tapailemaan vähän harvemmin? Eihän sitä tiedä sitten jos joku oikein special-tapaus löytyy niin suhde voi siitä syventyäkin sitten saman katon alle.
..on synonyymi sille käsitteelle, ettei ole löytynyt "sitä oikeaa". Piste. Sitoutumiskammon syntymistä toki edesauttaa huonot kokemukset, mutta pohjimmiltaan kyse on aina väärästä kumppanista.