Avovaimon elämää
Olemme olleet yhdessä jo yli 7 vuotta ja iältämme olemme alle kolmekymppisiä. Puolessa välissä seurustelusuhdetta pidimme puolen vuoden tauon ja harkinnassa on jälleen sama sillä tilanne on jokseenkin hankala meille kummallekin. Minä olen valmistunut koulusta seurustelun alussa ja nykyään vakkariduunissa yli 4-vuotta, mieheni on opiskellut aikaisempaa---> lopetti koulun ja nykyään käy kursseja jne....
Seuraavaksi sitä elämää (turhautuneena kaikesta, niin totuutta totuuden perään)
Olen aina ollut se joka maksaa meillä kaiken mahdollisen (vuokrarahaa saan silloin tällöin) ja kaikenlisäksi olen aina pitänyt huolta siitä, että kodissa on siistiä ja ruokaa löytyy. Mieheni ei ole tehnyt koko seurustelusuhteen aikana kuin kaksi kertaa ruokaa, pesukoneen hän on ostanut minulle, että pesisin sillä hänen vaatteensa, siivonnut hän on muutaman kerran ja silloinkin äitinsä kanssa, koirimme käytän lähes aina yksin ulkona, kun hänellä ei ole aikaa tai inspiraatiota, hän on viimeisen puolentoista vuoden aikana pyytänyt joka päivä rahaa tupakkaan ja yhteen olueeseen, sillä koulun jälkeen on pakko päästä rentoutumaan eikä tulla kotiin, jossa on kuulema stressiä aivan liikaa... Kerran tai kaksi viikossa hän ryyppää kavereittensa kanssa ties missä (rahaa tähän hän lainaa lukuisilta kavereiltaan) ja kotiin tullaan tai ei tulla. Kotona hän nukkuu ja katsoo teksti-tv.tä, ja kun minä tulen töistä kotiin niin hän lähtee kavereilleen(lähes joka arkipäivä näin)
Vakkari duunin saatuani hölmönä otin luottokortin.. Ja piikissä se on ollut nyt melkein 2vuotta. Rahaa saa menemään todella paljon, jos aattelee et minun pitää naisena (ei niin hyvä kuukausipalkkaisena) maksaa lähes kaikki ja lisäksi vielä juopotelut. Monista unelmista on pitänyt luopua ihan vaan sen takia, että ei ole rahaa. Ja lainaa lainan päälle en ole pystynyt ottamaan, en edes itseni takia.
Masennusta oon meillä molemmilla havaittavissa, mutta hänellä on kaksi kertaa vuodessa selkeä maanisuus vaihde meneillään 2-3kk. Mä olen kyllä aina se ilopilleri töissä ja kaveripiireissä, että omaa henkilökohtaista surua tai ahdistusta ei varmasti kukaan usko minusta. Ulkonäkööni olen aina kiinnittänyt huomiota (ihan ammattini vuoksikin sekä muutenkin), mutta minussa mieheni näkee vaan ja ainoastaan huonoja puolia. En ole missään nimessä lihava, mutta silti hän mainitsee sopivin väliajoin, että yläkroppani ja alakroppani kuuluvat kuin kahdelle eri henkilölle. Se,että hän on langanlaiha ollut aina, ei pitäsi olla minun syytäni ja se, että itse olen suht normaalikroppainen on hänelle asia, josta on aina hyvä piikitellä kuin ei ole muutakaan mitä haukkua.
Tulevaisuudesta ei saa puhua, koska se masentaa häntä entistä enemmän. Sanottakoon, että ns haaveita ja toiveita emme ole koskaan käyneet läpi. Ja mun mielestä olisi kyllä jossain määrin hyvä puhua näistä, sillä jos ei ole mitään mitä odottaa, niin mitä mun tältä elämältä pitäisi odottaa?!
Se, että olen jaksanut tätä näinkin pitkään on vaan tottumis kysymys oikeasti. Riiteleminen vie vaan minulta kaikki voimat tyystin, joten on helppo antaa asioiden mennä samalla tavalla kun eilenkin tai viime vuonna. Mua on nyt kolme vuotta muutenkin syytetty siitä, kun jätin hänet silloin seurustelumme puolessa välissä siitä, että olen tunteeton ilman omaatuntoa oleva ämmä. Ja kun palasimme takaisin niin ne lupaukset, ei niistä ole yksikään toteutunut. Osaan kyllä pitää puoleni, ei siinä mitään, mutta rajansa kaikella. Mutta se, että olen enemmän kiltti kuin ilkeä, on oma juttunsa. Haluaisin kuitenkin nauttia tästä elämästä ja olen tehnyt kaikkeni, että tästä elämästä nautittaisiin, mutta silti elän kuin koulukiusatun elämää.
Näistä kaikista mainitsemistani asioista ei hänen mukaan saisi puhua kellekkään. Näytelläkkö tässä pitää ja kuinka kauan??!!
Onko mulle oikeutettua, että mun pitäsi jaksaa tällaista pitempää?Ja jos sattuu joku kohtalotoveri lukemaan tätä niin avatkaa salainen arkku tässä kohtaa.
Saako joissain asioissa olla naivi ja ruveta ajattelemaan ainoastaan itseään ja missä määrin??!!
Olemme olleet yhdessä jo yli 7 vuotta ja iältämme olemme alle kolmekymppisiä. Puolessa välissä seurustelusuhdetta pidimme puolen vuoden tauon ja harkinnassa on jälleen sama sillä tilanne on jokseenkin hankala meille kummallekin. Minä olen valmistunut koulusta seurustelun alussa ja nykyään vakkariduunissa yli 4-vuotta, mieheni on opiskellut aikaisempaa---> lopetti koulun ja nykyään käy kursseja jne....
Seuraavaksi sitä elämää (turhautuneena kaikesta, niin totuutta totuuden perään)
Olen aina ollut se joka maksaa meillä kaiken mahdollisen (vuokrarahaa saan silloin tällöin) ja kaikenlisäksi olen aina pitänyt huolta siitä, että kodissa on siistiä ja ruokaa löytyy. Mieheni ei ole tehnyt koko seurustelusuhteen aikana kuin kaksi kertaa ruokaa, pesukoneen hän on ostanut minulle, että pesisin sillä hänen vaatteensa, siivonnut hän on muutaman kerran ja silloinkin äitinsä kanssa, koirimme käytän lähes aina yksin ulkona, kun hänellä ei ole aikaa tai inspiraatiota, hän on viimeisen puolentoista vuoden aikana pyytänyt joka päivä rahaa tupakkaan ja yhteen olueeseen, sillä koulun jälkeen on pakko päästä rentoutumaan eikä tulla kotiin, jossa on kuulema stressiä aivan liikaa... Kerran tai kaksi viikossa hän ryyppää kavereittensa kanssa ties missä (rahaa tähän hän lainaa lukuisilta kavereiltaan) ja kotiin tullaan tai ei tulla. Kotona hän nukkuu ja katsoo teksti-tv.tä, ja kun minä tulen töistä kotiin niin hän lähtee kavereilleen(lähes joka arkipäivä näin)
Vakkari duunin saatuani hölmönä otin luottokortin.. Ja piikissä se on ollut nyt melkein 2vuotta. Rahaa saa menemään todella paljon, jos aattelee et minun pitää naisena (ei niin hyvä kuukausipalkkaisena) maksaa lähes kaikki ja lisäksi vielä juopotelut. Monista unelmista on pitänyt luopua ihan vaan sen takia, että ei ole rahaa. Ja lainaa lainan päälle en ole pystynyt ottamaan, en edes itseni takia.
Masennusta oon meillä molemmilla havaittavissa, mutta hänellä on kaksi kertaa vuodessa selkeä maanisuus vaihde meneillään 2-3kk. Mä olen kyllä aina se ilopilleri töissä ja kaveripiireissä, että omaa henkilökohtaista surua tai ahdistusta ei varmasti kukaan usko minusta. Ulkonäkööni olen aina kiinnittänyt huomiota (ihan ammattini vuoksikin sekä muutenkin), mutta minussa mieheni näkee vaan ja ainoastaan huonoja puolia. En ole missään nimessä lihava, mutta silti hän mainitsee sopivin väliajoin, että yläkroppani ja alakroppani kuuluvat kuin kahdelle eri henkilölle. Se,että hän on langanlaiha ollut aina, ei pitäsi olla minun syytäni ja se, että itse olen suht normaalikroppainen on hänelle asia, josta on aina hyvä piikitellä kuin ei ole muutakaan mitä haukkua.
Tulevaisuudesta ei saa puhua, koska se masentaa häntä entistä enemmän. Sanottakoon, että ns haaveita ja toiveita emme ole koskaan käyneet läpi. Ja mun mielestä olisi kyllä jossain määrin hyvä puhua näistä, sillä jos ei ole mitään mitä odottaa, niin mitä mun tältä elämältä pitäisi odottaa?!
Se, että olen jaksanut tätä näinkin pitkään on vaan tottumis kysymys oikeasti. Riiteleminen vie vaan minulta kaikki voimat tyystin, joten on helppo antaa asioiden mennä samalla tavalla kun eilenkin tai viime vuonna. Mua on nyt kolme vuotta muutenkin syytetty siitä, kun jätin hänet silloin seurustelumme puolessa välissä siitä, että olen tunteeton ilman omaatuntoa oleva ämmä. Ja kun palasimme takaisin niin ne lupaukset, ei niistä ole yksikään toteutunut. Osaan kyllä pitää puoleni, ei siinä mitään, mutta rajansa kaikella. Mutta se, että olen enemmän kiltti kuin ilkeä, on oma juttunsa. Haluaisin kuitenkin nauttia tästä elämästä ja olen tehnyt kaikkeni, että tästä elämästä nautittaisiin, mutta silti elän kuin koulukiusatun elämää.
Näistä kaikista mainitsemistani asioista ei hänen mukaan saisi puhua kellekkään. Näytelläkkö tässä pitää ja kuinka kauan??!!
Onko mulle oikeutettua, että mun pitäsi jaksaa tällaista pitempää?Ja jos sattuu joku kohtalotoveri lukemaan tätä niin avatkaa salainen arkku tässä kohtaa.
Saako joissain asioissa olla naivi ja ruveta ajattelemaan ainoastaan itseään ja missä määrin??!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tekstissäsi et maininnut ainuttakaan hyvää asiaa miehestäsi tai suhteestanne. Saatko siitä oikeasti itsellesi mitään (muuta kuin harmia)? Jos et, miksi et yksinkertaisesti heitä äijälle hyvästejä?
No sepä se....!!!
Eipä tosta mun tekstistä paljoa positiivista löytynyt.
Harmittaa pirskatisti kun on laittanu ittensä niin liriin, ettei meinaa jaksaa ponnistella tän asian viemiseksi eteenpäin.
Joissain tilanteissa vaan tuntuu, että vaikka kuinka kurjasti on asiat, ei silti meinaa jaksaa alkaa niitä muuttamaan, mutta kyllä se kannattaa! Nykytilanteessa sinun ei selvästikään ole hyvä olla ja se tuskin tulee ajan kanssa paremmaksi muuttumaan itsestään. Kun nyt jaksat vaan pistää hommat pyörimään, ei sinun tarvitse sitten enää tulevaisuudessa harmitella, että tuli yhtään enempää tuhlattua omaa kallista aikaa ja elämää niin kurjalla mallilla olevassa suhteessa.
Ei ole naiviutta alkaa ajatella itseään (ja pikaisesti!). Mitä Sinä elämältäsi haluat?
Ei wörki ei!
Tee nyt se päätös kunnollisesti, että loppu on. Se on jo suuri helpotus, kun saa pelkästään sen tehtyä selväksi itselleen.
Mä päätin eilen meidän seurustelun. Huokaus ja helpotus oikeasti!!!
Hirvittävän rankkaahan oli sanoa totuus toiselle, joka ei pystynyt ollenkaan tajuamaan koko tilannetta. Luojan kiitos kaikki meni kuitenkin niin hyvin, että dramatiikkaa ei syntynyt.
Nyt vaan uusi elämä aluilleen pikkuhiljaa!
Kiitos teille kaikille, jotka vastasivat mun kirjotukseeni!!!!!