Olen seurustellut viitisen vuotta mieheni kanssa. Siitä varmaan lähemmäksi kaksi vuotta minulla on pyörinyt ero mielessä. Mutta kuitenkin pohdin jatkuvasti sitä, mikä painaa vaakakupissa. Pelkään, että teen väärän ratkaisun, elämässähän kuuluu olla ylä- ja alamäkiä.
Mieheni on huolehtivainen, tekee kotitöitä ja on mitä luotettavin. Kuitenkin hänestä puuttuu jotain sitä, mitä minä kaipaisin; hellyyttä, sosiaalisuutta ja myönteistä asennetta elämään ja minuun.
Riitelemme paljon. Asiat menevät aina niin, että hän tokaisee minulle jotain todella ilkeää ja minä pahoitan siitä mieleni ja mökötän. Mököttäminen ei tietenkään ole viisasta, mutta se on kai minun tapani reagoida. Yritän kyllä päästä siitä eroon.
Hän on erittäin kärkäs ja minusta tuntuu, ettemme koskaan ole samalla puolella, toisiamme puolustaen. Päinvastoin saan ystäväpiirissäkin pitää puoleni, jotta hän ei lyttäisi minua.
Huomasin tässä, että en ole sanonut miehelleni rakastavani häntä ehkä kahteen vuoteen. Eikä ole kai hänkään. Tykkäämisestä olemme kyllä ilmoitelleet. En tunne olevani kovinkaan onnellinen parisuhteestani.
Mietin sitä, onko haaveeni unelmien miehestä totta vai pitäisikö elää tässä, tutussa ja turvallisessa tilanteessa.
Olemme puhuneet näistä asioista. Mutta tilanne palautuu aina samoille raiteilleen. Mietin sitä, voiko elämä muuttua kun ikää tulee, tuntuvatko nämä ongelmat silloin pieniltä.
En tiedä, osaanko kuvailla elämäämme tarpeeksi kattavasti, mutta tässä jotain siitä.
Olisin kovin onnellinen, jos voisitte kertoa, miltä teistä ulkopuolisina tämä suhde näyttää. Haikailenko jotain, mitä ei ole vai pitäisikö lähteä etsimään uutta onnea?
Mieheni on huolehtivainen, tekee kotitöitä ja on mitä luotettavin. Kuitenkin hänestä puuttuu jotain sitä, mitä minä kaipaisin; hellyyttä, sosiaalisuutta ja myönteistä asennetta elämään ja minuun.
Riitelemme paljon. Asiat menevät aina niin, että hän tokaisee minulle jotain todella ilkeää ja minä pahoitan siitä mieleni ja mökötän. Mököttäminen ei tietenkään ole viisasta, mutta se on kai minun tapani reagoida. Yritän kyllä päästä siitä eroon.
Hän on erittäin kärkäs ja minusta tuntuu, ettemme koskaan ole samalla puolella, toisiamme puolustaen. Päinvastoin saan ystäväpiirissäkin pitää puoleni, jotta hän ei lyttäisi minua.
Huomasin tässä, että en ole sanonut miehelleni rakastavani häntä ehkä kahteen vuoteen. Eikä ole kai hänkään. Tykkäämisestä olemme kyllä ilmoitelleet. En tunne olevani kovinkaan onnellinen parisuhteestani.
Mietin sitä, onko haaveeni unelmien miehestä totta vai pitäisikö elää tässä, tutussa ja turvallisessa tilanteessa.
Olemme puhuneet näistä asioista. Mutta tilanne palautuu aina samoille raiteilleen. Mietin sitä, voiko elämä muuttua kun ikää tulee, tuntuvatko nämä ongelmat silloin pieniltä.
En tiedä, osaanko kuvailla elämäämme tarpeeksi kattavasti, mutta tässä jotain siitä.
Olisin kovin onnellinen, jos voisitte kertoa, miltä teistä ulkopuolisina tämä suhde näyttää. Haikailenko jotain, mitä ei ole vai pitäisikö lähteä etsimään uutta onnea?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että tilanteenne on ollut pitkään jo tuollainen. Miten se siitä sitten muuttuisi yhtäkkiä?
Et ole onnellinen, etkä ilmeisesti kahteen vuoteen ole ollut täysin onnellinen. Omasta mielestäni tärkeintä on oma onnellisuus ja hyvin vointi (ja tietysti myös kumppanin).. Ansaitset todellakin hellyyttä ja myönteistä asennetta sinua kohtaan..miten muuten voisit olla onnellinen parisuhteessa?
Mieti, mitä haluat tulevaisuudelta. Voiko tilanteenne muuttua enää parempaan suuntaan? Oletko onnellinen? Voisitko tulla täysin onnelliseksi tässä suhteessa? Haluatko lapsia? He ansaitsevat toisiaan rakastavat vanhemmat. Jne jne..
kuulostaa siltä että te ette edes ole keskustelleet ongelmista avoimin kortein ja katsoneet itseänne peiliin että mitä pitäisi tehdä toisin. Itselläni suhde juuri pääyi melkopitkälti samoista syistä, tosin minä olen se mies....
...olemme niin kulmikkaita ja juroja. Meillä on lähihistoriamme johon kuului pirtti, eukon hankkiminen, suvun ja tilan jatkaminen. Pitkän päivän jälkeen soosia pöytään ja nukkumaan, ei siinä raskas raataja lepertelemään enään kehannut. Kyllä se on geeneissä, kun suomalainen mies ei puhu, ei pussaa. Ei se tarkoita etteikö mies rakasta. Rakastaa varmasti, mutta näyttää sen niin teoillaan ja pienine huomion osoituksineen. Ennen tämä suomalaiselle naiselle riittikin, mutta nyt television tuomat saippuasarjat ovat aukaisseet naisten silmät ja odottavat että kaikki pitäisi olla niin kuin televisiossa. Leperellään, pussataan ja halataan vaikka vuorokauden ympäriinsä. Mies ostaa koruja, vie bahamalle ja ravintola illallinen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siinä sitä eukko huokailee vaippoja vaihtaessa niin että aaaah ja oooh, olisipa minullakin tuollaista. Näin itselläkin on käynyt ja lapsena jo kävi selväksi, että maailma on kova paikka. Ei sitä pieni poika isää nähnyt äitiä halaamassa ja jos jotain hellyden osoituksia isä äidille antoikin, niin tiukasti kamarissa piilossa sitten. Kyllä minäkin olen rakastanut ja syvästi. Mutta myös menettänyt joka todella pahalta tuntuu. Sitä kun on koettanut kaikkensa antaa, jotta perheellä ja itsellä olisi sitten vaikka tulevaisuudessa hyvä olla ja elää. Eikä se täälläkään sitten riittänyt kun ex-eukkoni elämään purjehti uusi mies. Korvaan leperteli niin että toiselta jalat sai alta. Lupasi kaiken ja mitä sitten saikaan. Hetken huuman, kattettomat lupaukset, unohdetut lepertelyt ja tietysti eron. Eron siihen joka kaikkensa oli antanut.
Kasvoin myös itse kodissa missä isä ei hirveästi pussannut tai halinut, oli perus duunari ja murisi enimmäkseen ja juoksi kylillä. Äiti onneksi opetti rakkautta ja onkin maaailman ihanin ihminen. Oma suhde alkoi sellaiset 10 vuotta sitten ja päättyi 5 kk sitten. Aina olin olkapäänä ja tukemassa ja puhuin ja pussasin sen mitä osasin. Samaan aikaan piti kasvaa ihmisenä ja tehdä omaa elämää mikä sitten aina välillä loukkasi kultaani (kun en ollut koko ajan läsnä).
Miehenä oli usein tunne, että ei oikeen riitä kun ei pysty antamaan taloudellista vakautta jne. Sitten koitti se päivä kun tässäkin onnistuin. Asetuimme omaan kotiin muutama vuosi sitten (ostettiin ihana kämppä) ja oli aika ruveta suunnittelemaan lapsia ja avioliittoa. Näidenkin asioiden esteenä oli ehkä aina aikaisemmin ollut se epävarmuus että riittääkö sitä miehenä ellei pysty turvaamaan tiettyjä asioita.
En ollut suhteemme aikana koskaan ihastunut toiseen taikka pettänyt missään muodossa. En muista edes katselleeni muita. Oma lapsuus oli aika köyhä ja laman aikana varttuneena olin luvannut itselleni että omat lapseni ja kumppanini eivät tarvitse joutua kokemaan samaa. Myös muiden naikkosten viettely oli pahasta, lähinnä johtuen niistä ikävistä kokemuksista joita isäni oli tuonut omaan lapsuuden kotiini.
Nainen on kasvattanut minusta kumppanina luotettavan ja vastuullisen miehen. Koti josta kummatkin unelmoimme ja turvattu talous, vapaus tulla ja mennä sekä matkustaa. Rakkautta, luottamusta ja hyvä mieli-> NOT. Nainen aloittaa juomisen ja yössä juoksemisen. Uusia miehiä, kiroilua, koko ihminen muuttui kuin napin painalluksesta. Ei kiinnostanut enää mikään (vaikka olikin turvallinen ja hyvä olo, ja kuulema rakastaa edelleen omalla tavallaan) Riitelyä, syytöksiä ja hylkäämistä.
Jokaisessa suhteessa on omat haasteensa ja riitansa, joskus syykin voi olla niin lapsellinen että sitä ei ääneen kehtaa sanoa. Voiko toinen ihminen kantaa hiljaa kaikkea tällaista katkeruutta niinkin pitkän aikaa vaikka keskusteltu on ja paljon koko suhteen ajan? Mitä hänelle tapahtui? En ole ollut häneen yhteydessä eromme jälkeen. Hän kyllä soittelee ja kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä. On muuten aika epäonnistunut olo juuri nyt.
John Grayn, Miehet ovat marsista, naiset venuksesta-kirja, siitä on ihan varmasti apua! Tzemppiä! Sieltä löytyy helpottavaa tietoa esim. mökötykseen :)
Pitäisikö meidän koulujemme opetussuunnitelmat laittaa uusiksi? Sen sijaan että esim. historian tunneilla opetettaisiin sodista ja kansanmurhista niin voitaisiin lainata hieman aikaa poikien ja tyttöjen opettamiseen parisuhde asioissa. Tuntuu siltä että tämän päivän trendi on "rakenna ja riko".
Vai onko se parempi että me apinoista polveutuvat opimme virheistämme kivun ja katkeruuden kautta. Elämähän opettaa mutta minusta tuntuu silti että ympärillä tapahtuu nyt aivan liikaa ikäviä asioita suhteissa ja liitoissa. Mennään yhteen ja erotaan ja heti uuteen suhteeseen ja taas erilleen. Ei anna aivan turvallista kuvaa jälkikasvulle joka sitten jatkaa traditiota kun ovat itse aikuisia.
Ei muuta kuin lakiesitys opetusministeriöön ja sassiin. Prosessi kestää varmaan ikuisuuden :)
Kiitoksia paljon vastauksista, pitääpä lähteä lainaamaan tuota kirjaa.