Kokemuksia ja ajatuksia kaipailee täällä kohta 30kymppinen naimisissa oleva pienen lapsen äiti.
Onko se avioliitto todella tätä? Onko nämä niitä kausia jotka pitää vaan kestää. Missä menee raja sille mitä pitää sietää? Vai onko olemassa sellaistakin, että ollaan yhdessä onnellisia suurimman osan ajasta?
Eli, mies on paljon kotoa poissa, kun on raskas työ. Mieheen ei saa juurikaan yhteyttä, kun ei se jaksa puhua puhelimessa/kirjoittaa viestejä. Kotona pitää saada levätä ja vaikka lepoa annetaankin, sitä ei koskaan ole riittävästi. Miehen ei tarvitse osallistua mihinkään, koska mies ei jaksa. Mies voi suuttua ihan mistä vaan toisen tekemästä/sanomasta/tekemättä jättämisestä/äänen sävystä jne, koska hänellä on oikeus siihen ja suuttumisen jälkeen mies voi häipyä päiväkausiksi ties minne ja mitään yhteyttä mieheen ei saa. Anteeksi hänen ei koskaan käytöstään tarvitse pyytää. Ei vaikka huutaisi ja riehuisi niin että lapsi pelkää. Tuntuu, että mies vihaa, koska käytös on niin ilkeää. Mies on koko ajan pahalla päällä. Keskustelua on turha yrittää, mies loukkaantuu välittömästi. Hellyyttä/sovintoa/läheisyyttä on turha odottaa.
Ja välillä menee niin helvetin hyvin, että sitä oikein ihmettelee, että miksi on koskaan eroa miettinytkään. Kunnes tämä edellä kuvattu mies vaihtuu rakastavan aviomiehen ja hyvä perheenisän tilalle. Ja näitä vaihteluita on useita.
Onko tällainen vuoristorata normaalia? Välillä tuntuu todella yksinäiseltä tässä perheessä ja avioliitossa, kun ei ole ketään jakamassa tätä todellista arkea, niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Toiseen ei voi luottaa, eikä turvallisuuden tunnetta ole, koska ihan milloin vain voi alkaa tämä edellä kuvattu helvetti, joka sitten aina normalisoituu tietyn ajan kuluttua.
Onko se avioliitto todella tätä? Onko nämä niitä kausia jotka pitää vaan kestää. Missä menee raja sille mitä pitää sietää? Vai onko olemassa sellaistakin, että ollaan yhdessä onnellisia suurimman osan ajasta?
Eli, mies on paljon kotoa poissa, kun on raskas työ. Mieheen ei saa juurikaan yhteyttä, kun ei se jaksa puhua puhelimessa/kirjoittaa viestejä. Kotona pitää saada levätä ja vaikka lepoa annetaankin, sitä ei koskaan ole riittävästi. Miehen ei tarvitse osallistua mihinkään, koska mies ei jaksa. Mies voi suuttua ihan mistä vaan toisen tekemästä/sanomasta/tekemättä jättämisestä/äänen sävystä jne, koska hänellä on oikeus siihen ja suuttumisen jälkeen mies voi häipyä päiväkausiksi ties minne ja mitään yhteyttä mieheen ei saa. Anteeksi hänen ei koskaan käytöstään tarvitse pyytää. Ei vaikka huutaisi ja riehuisi niin että lapsi pelkää. Tuntuu, että mies vihaa, koska käytös on niin ilkeää. Mies on koko ajan pahalla päällä. Keskustelua on turha yrittää, mies loukkaantuu välittömästi. Hellyyttä/sovintoa/läheisyyttä on turha odottaa.
Ja välillä menee niin helvetin hyvin, että sitä oikein ihmettelee, että miksi on koskaan eroa miettinytkään. Kunnes tämä edellä kuvattu mies vaihtuu rakastavan aviomiehen ja hyvä perheenisän tilalle. Ja näitä vaihteluita on useita.
Onko tällainen vuoristorata normaalia? Välillä tuntuu todella yksinäiseltä tässä perheessä ja avioliitossa, kun ei ole ketään jakamassa tätä todellista arkea, niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Toiseen ei voi luottaa, eikä turvallisuuden tunnetta ole, koska ihan milloin vain voi alkaa tämä edellä kuvattu helvetti, joka sitten aina normalisoituu tietyn ajan kuluttua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Älkää pahasti hermostuko. :)
Ensiksi haluan sanoa sinulle, että sinä tiedät rajat, mitä siedät. Olet mahdollistanut hänen käytöksensä tähän asti (anteeksi suorapuheisuuteni) joten haluatko jatkaa?
Onko hän tasavertainen kumppani kanssasi, joka osallistuu avioliittonne rakentamiseen ja koossapitämiseen yhtä paljon kuin sinä? Avioliittohan on tahdon asia, jossa pärjää, jos haluaa tehdä toisen elämästä mahdollisimman ihanaa. Onnettomat avioliitot usein johtuvat siitä, että tehdään toisen olo liitossa mahdollisimman tukalaksi ja sitten "kasvetaan erilleen" tai petetään ja koetaan riitaisa ero.
Mieti, mikä ajankohta laukaisee miehen paskamaisen käytöksen? Vai onko sille minkäänlaista ajankohtaa.
Jokatapauksessa hän kohtelee sinua miten huvittaa. Mutta muista, että sinä annat toisen kohdella itseäsi niin.
En haluaisi sanoa tätä, mutta voiko miehesi olla uskoton? Tarkoitan onko hän öitä tms, poissa kotoa?
Ja nuo päiväkausien reissut eivät hyvältä kuulosta nekään...
Joku ratkaisu sinun täytyy löytää, nyt tuntuu, kuin miehelläsi ei olisi aivan kaikki kunnossa, sillä terve ihminen ei oireile.
Tsemppiä.
Mukavaa, että vastasit. Vaikka sitä oman tilanteensa kutakuinkin tietää ja tajuaa, se selkeyttää kuitenkin asioita itsellekin kun saa toisten näkökulmaa niihin.
Tuo on niin totta, että mies kohtelee minua juuri niinkuin huvittaa. Minulla olisikin sellainen kysymys, että miten minä ne rajat saisin miehelle asetettua? Konsteja? Miten minun pitäisi toimia, että mies ymmärtäisi että ei voi enää toimia noin? Että nyt on oikeasti tosi kysymyksessä. Olen tosiaan tainut mennä liian pitkälle perhesopua ylläpitäessäni ja loputtomasti anteeksi antaessani. Lähteminen olisi tietenkin se viimeinen rajanveto, mutta niin lopullinen.
Puhunut olen ja silloin kun kaikki on "hyvin", on mies keskusteluissa samoilla linjoilla kanssani. Ja hän lupaa yrittää toimia toisin. Itse olen onnistunut muuttamaan omia huonoja käyttäytymismallejani melko paljonkin. Esimerkiksi nyt viikonloppuna kun mies taas lähti, hän ensin suuttui minulle aiheetta ja käski sitten mennä pois ja halusi omaa rauhaa. Tämä on minulle vaikeaa, koska haluaisin keskustella asiat ja selvittää ne. Mieheni toivetta kuitenkin kunnioittaen annoin hänen olla ja tilaa rauhoittua. Jonka jälkeen hän sanoi lähtevänsä käymään asioilla, mutta häipyi yli vuorokaudeksi ja laittoi puhelimensa kiinni. Eilen kun hän saapui kotiin ei hän puhunut tilanteesta yhtään mitään eikä pyytänyt anteeksi tms. Ja nyt hän on taas töissä, eikä minulla ole tietoa tuleeko hän kotiin tänään vai vasta useiden päivien päästä. Pidin siis kyllä oman osani "sopimuksesta", annoin tilaa, annoin aikaa. Mutta mies ei pitänyt omaa osaansa, eli sitä että asiat sitten myöhemmin selvitettäisiin, eikä näitä "häipymisiä" enää tapahtuisi. Olen sanonut että omia asioita ja menoja saa olla, mutta toki olisi mukavaa jos hän näistä minulle kertoisi.
En edelleenkään usko, että mies olisi uskoton. Masentunut hän kai on, mutta omasta mielestään ei ole, eikä halua hoitoa. Ja välillä hän ihan normaali ja mukava onkin.
Mutta siis miten minä näyttäisin että nyt on raja tässä ja tilanteen on muututtava? Kun keskustelut ei auta, läheisyydellä en haluaisi lähteä kiristämään, ja enempihän minä itse sitä läheisyyttä muutenkin tunnun haluavan kuin mies. Mykkäkoulu tyyppinen en ole, ja uskon että jos siihen ryhtyisin, olisi mieheni vain tyytyväinen että kun ei tarvitsekaan keskustella. Jokatapauksessa minun on paha olla näin.
"Minulla olisikin sellainen kysymys, että miten minä ne rajat saisin miehelle asetettua? Konsteja? Miten minun pitäisi toimia, että mies ymmärtäisi että ei voi enää toimia noin? Että nyt on oikeasti tosi kysymyksessä."
Luepa ajatuksella tämä sinun tekstisi. Aivan niinkuin puhuisit pienestä lapsesta, mitä hänen kanssaan tehdä?
"Puhunut olen ja silloin kun kaikki on "hyvin", on mies keskusteluissa samoilla linjoilla kanssani. Ja hän lupaa yrittää toimia toisin. Itse olen onnistunut muuttamaan omia huonoja käyttäytymismallejani melko paljonkin."
>Eli kysymys ei ole siitä, ettei mies tajuaisi, missä mennään, ainakaan näin suurpiirtein. Hän siis hauaa olla mukana rakentamassa, mutta pitää hyvinkin omia lomia yhteiseltä rakennustyömaalta. (:
Minua vaivaa seuraava lause: "Itse olen onnistunut muuttamaan omia huonoja käyttäytymismallejani melko paljonkin"
sen tähden, että minulle tulee siitä tunne, että sinä olet omasta mielestäsi ikäänkuin osasi tehnyt ja seisot kädet lanteilla odottamassa, että toinen antaisin omansa. Uskalla katsoa omaa tapaasi tehdä asioita kriittisesti. Yleensä ja kutakuinkin aina, kun me haluamme muutosta, sen on lähdettävä meistä itsestämme. Me joudumme laittamaan itsemme likoon ja katsomaan peiliin: Millainen kumppani minä olen? Olinsinko minä itseni kanssa? Annanko minä toiselle kodin, johon hän haluaa tulla, vai kodin, johon hänen täytyy tulla?
En tarkoita, että pahoinpideltynä tahi henkisesti epätasapainoisen ihmisen kanssa eläminen olisi jatkuvaa itsensä muuttamista, jotta tilanne muuttuisi. Sellaisissa tapauksissa se ei muutu, koska tilanne ei alunpitäenkään ole normaali. Joten, jos miehesi on masentunut, en tietenkään sano, että vika olisi sinussa. Masennus on sairaus, joka täytyy hoitaa.
"Mykkäkoulu tyyppinen en ole, ja uskon että jos siihen ryhtyisin, olisi mieheni vain tyytyväinen että kun ei tarvitsekaan keskustella. Jokatapauksessa minun on paha olla näin."
Mitä jos miehesi haluaakin välillä olla hiljaa. Mitä jos teillä normaalielämä onkin mennyt sellaiseksi, että keskustellaan "mika sulla nyt on" ja toinen vastaa "ei mikään", "no onhan sulla joku...", "no ei ole"
Miestä ahdistaa jatkuva "tivaaaminen", sinua, että hän ei puhu, mutta entäpä jos vaihtaisitkin taktiikkasi aivan toiseen. Kun hän tulee töistä kotiin, tee hänelle valmiiksi ruoat, jos hän on väsynyt, halaa häntä ja sano, että "nukuhan vähän aikaa niin jaksat" ole hänelle ennenkaikkea erityisen hyvä ja huomaavainen. Jos tätä jatkuu jonkun aikaa, niin on suorananinen ihme, jos ei jotakin tapahdu. Hän joko kysyy "mistä moinen?" tai tulee ihan oma-aloitteisesti sinua vastaan ja alkaa puhumaan, kun on siihen valmis. Tiedän itse, henkilökohtaisesti, että kun muutuin kiukuttelijasta ns. rakastavaksi vaimoksi, meillä on ollut maailman ihanimmat ajat yhdessä. Niin vaikeaa kun se onkin, mutta kyllä kannattaa.(:
Ehkäpä hän pakeni kotoaan, koska ei kestä olla siellä? Mikä tilanteestä kotona tekee miehelle kestämättömän? Nämä asiat voivat mennä aivan puhin minun osaltani, kun en tiedä teistä mitään, mutta yritän antaa mahdollisuuksia.
Jos osun aivan metsään, kannattaa mennä puhumaan ammattiauttajan kanssa.
No et sinä nyt aivan metsään osunut, hyviä näkökohtia nämä ovat kyllä.
Tiedostan kyllä, että normaalielämä ei ole sitä, että koko ajan keskustellaan ja selvitellään, mutta joskus täytyy sekin asia tehdä. Muuten käsittelemättömät asiat jäävät vaivaamaan ja kuormittamaan suhdetta. Minulle sopisi aivan hyvin jos mies sanoisi, että "nyt en jaksa puhua, jutellaan tästä huomenna". Mutta ei niitä voi ikuisesti siirtää.
Minua vaivaa seuraava lause: "Itse olen onnistunut muuttamaan omia huonoja käyttäytymismallejani melko paljonkin"
sen tähden, että minulle tulee siitä tunne, että sinä olet omasta mielestäsi ikäänkuin osasi tehnyt ja seisot kädet lanteilla odottamassa, että toinen antaisin omansa. Uskalla katsoa omaa tapaasi tehdä asioita kriittisesti. Yleensä ja kutakuinkin aina, kun me haluamme muutosta, sen on lähdettävä meistä itsestämme.
Minä tiedän tuon. Tämän ihmisen takia olen tehnyt kompromisseja elämässäni enemmän kuin kenenkään muun tai koskaan ennen. Olen pystynyt joustamaan asioissa, joiden kuvittelin olevan minulle mahdottomia. Kärsivällisyyttä olen oppinut paljon, antamaan anteeksi ja joustamaan. Ennen niin mustavalkoinen, kaikki mulle heti -asenne on nykyään ihan jotain muuta. En tietenkään tarkoita, että nyt enää minussa ei ole mitään vikaa. On minussa ne omat ongelmani ja huonot puolet niinkuin kaikissa. Tarkoitan vaan, että jatkuvasti pyrin kehittymään ihmisenä. Tiedän, että mieheni tehtävä ei ole tehdä minua onnelliseksi vaan se on minun oma hommani. Olen tässä elämäntilanteessa koko ajan yrittänyt suuntautua enemmän kodin ulkopuolelle, jotta en kuormittaisi liikaa miestäni ja hän saisi enemmän sitä tilaa. Minulla on uusia harrastuksia, ystäviä, yritän löytää iloa niistä pienistä arkipäivän asioista, jotta olisin onnellinen kumppani jonka luokse on mukava tulla.
Tuo oli kuitenkin kyllä ihan hyvä pointti olla erityisen hyvä ja huomaavainen, vaikka sitähän minä yritän, en vain aina onnistu siinä. Mies suuttuu usein kuitenkin vaikka tarkoitukseni olisi vain pelkkää hyvää. Jospa mies tosiaan olisi joskus oma-aloitteisesti valmis tulemaan minun luokseni. Täytyy yrittää vielä enemmän, jotta hänellä ei olisi sellainen tunne että painostan sellaiseen mihin hän ei ole valmis. Vielä en ainakaan ole päättänyt luovuttaa.
Sitten kuitenkin se, että kun on pieni lapsi, joka sitoo minua 24/7, sekä kotityöt, jotka pääosin hoidan, on minullakin se tarve omaan aikaan sekä yhteiseen aikaan mieheni kanssa. Joudun kantamaan vastuun lapsesta, sekä myöskin tekemään asioita silloin kun olen väsynyt eikä niin huvittaisi, mutta sitähän vanhemmuus ja aikuisuus on. Täällä kotona painaa vastuu ja arki, päivärytmi, velvollisuudet. Niin luulen. Helpommalla mies pääsee muualla.
Masennuksesta olen miehelle puhunut ja sanonut, että ei masentuneelta voi odottaa "täyttä panosta perheen eteen" ja että tilanne täytyisi hoitaa. Mutta pakottaa en ketään voi. Eniten minua satuttaa/suututtaa se, että lapsen nähden ja kuullen täytyy näyttää agressioitaan ja se, että tosiaan silloin kun hän haluaa olla tavoittamattomissa, en saa yhteyttä vaikka kotona sattuisi jokin hätätilanne tms. Se on jo vastuuttomuutta.
Mutta ehkä asiat saadaan vielä korjattua. Kiitoksia että olen saanut hyviä vastauksia ja vähän tuulettaa päätäni. Sekin jo auttaa. :)
Itselläni oli aivan samanlainen mies. Otti ja lähti riitojen tai erimielisyyksien jälkeen päiviksi omille teilleen. Ei puheyhteyttä eikä vastannu puhelimeen. Palasi muina miehinä kotiin,eikä keskustellut asiasta mitään. Hänelle ei ikinä saanut poikkisanaa sanoa. Hyvinä aikoina keskustelimme myös henkevästi asiasta ja lupasi parantaa tapaansa. Kunnes taas riidan tullessa häippäsi.... ja palasi takaisin ilmoittaen löytäneensä uuden naisen tällä katoamisreissultaan.
on yhdessä työskentelemistä, myös ongelmissa. Sinä ihan selvästi haluat tehdä oman osuutesi ja olet yrittänytkin parhaasi mukaan, mutta mies laistaa omasta osuudestaan. Syitä siihen en tiedä tietenkään minä, kenties et sinäkään, ehkäpä hän ei oikein itsekään. Ne ovat varmaankin lähtöisin jostain aika syvältä hänen omista haavoistaan. Sinä et voi häntä muuttaa etkä parantaa, ainoa keneen sinä voit vaikuttaa olet sinä itse. Kuten tuo "untuvikko" vinkkasi, on toisen helliminen usein tie siihen, että toinen heräilee pohtimaan myös omaa käyttäytymistään. Toisaalta itsen unohtaminen väärällä tavalla tai hellimisen "suorittaminen" voi ajaa sinut ja teidät vieläkin ahtaampaan umpikujaan. Kehottaisinkin sinua ja miestäsi hakeutumaan avioliittoleirille. En tiedä saako täällä mainostaa, mutta kerran kesässä Pieksamäellä järjestetään todella ihmeitä aikaansaava avioliittoleiri, suosittelen lämpimästi! Voimia ja tsemppiä teille:)