Kokemuksia ja ajatuksia kaipailee täällä kohta 30kymppinen naimisissa oleva pienen lapsen äiti.
Onko se avioliitto todella tätä? Onko nämä niitä kausia jotka pitää vaan kestää. Missä menee raja sille mitä pitää sietää? Vai onko olemassa sellaistakin, että ollaan yhdessä onnellisia suurimman osan ajasta?
Eli, mies on paljon kotoa poissa, kun on raskas työ. Mieheen ei saa juurikaan yhteyttä, kun ei se jaksa puhua puhelimessa/kirjoittaa viestejä. Kotona pitää saada levätä ja vaikka lepoa annetaankin, sitä ei koskaan ole riittävästi. Miehen ei tarvitse osallistua mihinkään, koska mies ei jaksa. Mies voi suuttua ihan mistä vaan toisen tekemästä/sanomasta/tekemättä jättämisestä/äänen sävystä jne, koska hänellä on oikeus siihen ja suuttumisen jälkeen mies voi häipyä päiväkausiksi ties minne ja mitään yhteyttä mieheen ei saa. Anteeksi hänen ei koskaan käytöstään tarvitse pyytää. Ei vaikka huutaisi ja riehuisi niin että lapsi pelkää. Tuntuu, että mies vihaa, koska käytös on niin ilkeää. Mies on koko ajan pahalla päällä. Keskustelua on turha yrittää, mies loukkaantuu välittömästi. Hellyyttä/sovintoa/läheisyyttä on turha odottaa.
Ja välillä menee niin helvetin hyvin, että sitä oikein ihmettelee, että miksi on koskaan eroa miettinytkään. Kunnes tämä edellä kuvattu mies vaihtuu rakastavan aviomiehen ja hyvä perheenisän tilalle. Ja näitä vaihteluita on useita.
Onko tällainen vuoristorata normaalia? Välillä tuntuu todella yksinäiseltä tässä perheessä ja avioliitossa, kun ei ole ketään jakamassa tätä todellista arkea, niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Toiseen ei voi luottaa, eikä turvallisuuden tunnetta ole, koska ihan milloin vain voi alkaa tämä edellä kuvattu helvetti, joka sitten aina normalisoituu tietyn ajan kuluttua.
Onko se avioliitto todella tätä? Onko nämä niitä kausia jotka pitää vaan kestää. Missä menee raja sille mitä pitää sietää? Vai onko olemassa sellaistakin, että ollaan yhdessä onnellisia suurimman osan ajasta?
Eli, mies on paljon kotoa poissa, kun on raskas työ. Mieheen ei saa juurikaan yhteyttä, kun ei se jaksa puhua puhelimessa/kirjoittaa viestejä. Kotona pitää saada levätä ja vaikka lepoa annetaankin, sitä ei koskaan ole riittävästi. Miehen ei tarvitse osallistua mihinkään, koska mies ei jaksa. Mies voi suuttua ihan mistä vaan toisen tekemästä/sanomasta/tekemättä jättämisestä/äänen sävystä jne, koska hänellä on oikeus siihen ja suuttumisen jälkeen mies voi häipyä päiväkausiksi ties minne ja mitään yhteyttä mieheen ei saa. Anteeksi hänen ei koskaan käytöstään tarvitse pyytää. Ei vaikka huutaisi ja riehuisi niin että lapsi pelkää. Tuntuu, että mies vihaa, koska käytös on niin ilkeää. Mies on koko ajan pahalla päällä. Keskustelua on turha yrittää, mies loukkaantuu välittömästi. Hellyyttä/sovintoa/läheisyyttä on turha odottaa.
Ja välillä menee niin helvetin hyvin, että sitä oikein ihmettelee, että miksi on koskaan eroa miettinytkään. Kunnes tämä edellä kuvattu mies vaihtuu rakastavan aviomiehen ja hyvä perheenisän tilalle. Ja näitä vaihteluita on useita.
Onko tällainen vuoristorata normaalia? Välillä tuntuu todella yksinäiseltä tässä perheessä ja avioliitossa, kun ei ole ketään jakamassa tätä todellista arkea, niitä hyviä ja huonoja hetkiä. Toiseen ei voi luottaa, eikä turvallisuuden tunnetta ole, koska ihan milloin vain voi alkaa tämä edellä kuvattu helvetti, joka sitten aina normalisoituu tietyn ajan kuluttua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos tilanne on oikeasti noin paha että lapsi pelkää, niin menkää ammattiauttajalle juttelemaan. Eroa ei voi suositella koska kuitenkin välillä on ihana aviomies ja hyvä isä. Yrittää kannattaa jo lapsenkin vuoksi. Kuulosti tosi pahalle että mies lähtee päiväkausiksi ties minne. Onko sillä toinen? Tiedätkö mihin se aina silloin häipyy? Voisiko pahantuulisuus johtua huonosta omastatunnosta?
Meillä auttoi se, että aloin kehumaan miehen puurtamista ´perheen eteen. Koska pakko myöntää, että vaikka paljon töitä tekeekin ja on poissa kotoa, niin onhan se hänen taloudellinen panos tähän perheeseen huomattavasti isompi, kuin tälläisellä "vain" 8h työpäiviä tekevällä. Mies kun alkoi saamaan positiivista palautetta, niin alkoi olla paremmalla tuulella, ja jaksoi paremmin auttaa kotiaskareissakin. Silloin tällöin muistaa kehaista/ ilmaista ylpeytensä miehestään ja järjestää omaa aikaa erityisesti heti töiden jälkeen, jolloin tarvitaan rentoutumisaikaa ennen kotitöitä, niin kyllä se auttoi.
On totta, että miehen taloudellinen panos perheelle on tällä hetkellä ihan kiitettävä. Näin ei ole aina ollut, mutta nyt ollessani hoitovapaalla, on miehen pakko osallistua kun minulla ei vaan ole rahaa.
Tietysti miestä voisikin kehua enemmän mutta kyllä mielestäni olen miehelle tehnyt selväksi rakkauteni ja arvostukseni häntä kohtaan. Mutta yritän pistää tämän neuvon korvan taakse ja antaa kehuja sitten kun niille on aihetta. Tällä hetkellä ei ole paljon kehumista.
Ammattiapu on kokeiltu jo viime talvena kun oli yksi tällainen "kausi" ja mies muutti omaan asuntoon saadakseen olla rauhassa. Kävimme pariterapiassa, jonka jälkeen miehellä oli taas halua olla perheensä kanssa ja hän tuli takaisin. Tuntuu kuitenkin että yhdessä ollessamme hän kaipaa sitä vapauttaan vain niin kovasti. Fyysisesti läsnä ollessaan hän on henkisesti poissa niin usein. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.
En usko, että hänellä olisi ketään toista. Ellen nyt sitten aivan väärässä ole. Tällä hetkellä en tiedä missä mies on, ehkä jollain kaverillaan. Mutta usein hän hengailee työpaikalla silloin kun ei halua tulla kotiin. Muutenkin yhteistä aikaa on todella vähän. On loukkaavaa että sen vähäisenkin hän on mieluummin muualla, vaikka tietää kuinka kovasti häntä kotiin odotetaan.
Ei täällä kotona kuitenkaan juuri muita vaatimuksia ole kuin olla läsnä, osallistua tähän tavalliseen perhe-elämään. Ei kai avioliitto voi olla on-off. En minäkään voi täältä aina välillä häipyä ja elää kuin ketään muuta ei olisikaan. Mies tietää kuinka minuun sattuu hänen poissaolonsa ja tavoittamattomissa olonsa. Ja on muutenkin alkanut tuntua, että mies tekee juuri niitä asioita joiden tietää satuttavan. Mutta miksi? Miksi sitten välillä minä ja lapsi olemme hänelle ne kaikkein rakkaimmat, joita kohtaan ollaan helliä ja hyviä?
Sinä et voi hyvin. Olet yksinäinen ja olet yrittänyt paljon. Perheterapiakin on kokeiltu.
> Mieheen ei saa juurikaan yhteyttä, kun ei se jaksa puhua puhelimessa/kirjoittaa viestejä. Kotona pitää saada levätä ja vaikka lepoa annetaankin, sitä ei koskaan ole riittävästi. Miehen ei tarvitse osallistua mihinkään, koska mies ei jaksa. Mies voi suuttua ihan mistä vaan toisen tekemästä/sanomasta/tekemättä jättämisestä/äänen sävystä jne, koska hänellä on oikeus siihen ja suuttumisen jälkeen mies voi häipyä päiväkausiksi ties minne ja mitään yhteyttä mieheen ei saa.
Tämä voi johtua masennuksesta, mutta sitä ei terapiassa huomattu?
Mutta jo nuo syyt pitäisi laittaa todelliseen puntariin, että kannattaako sinun sittenkään jäädä parisuhteeseen. Lapsi ei saisi elää pelon ilmapiirissä, mikä teillä (sinulla) jatkuvasti on ympärillä. Perhe-elämän ei kuulu olla tuollaista.
Terapia on kokeiltu ja mies halusi palata. Silti ei onnistu. Sinä olet yrittänyt kaikkesi ja antanut miehen levätäkin.
Sinun ei tarvitse kestää kaikkea ja jossain vaiheessa on ehkä parempi luovuttaa. Jotkut vain eivät pysty elämään lapsiperheen arkea. Ei, vaikka olisi isä.
Häviäminen parisuhteesta ja lapsen luota ei ole hyvä asia vanhemmalla, jonka pitäisi olla vastuussa lapsestaan. Nyt kaikki jää sinulle. Jo nyt toimit, kuten moni yksinhuoltaja. Ero ei muuttaisi asiaa siinä suhteessa ollenkaan.
En tiedä, tulisiko teille huoltajuuskiistoja, kun mies huomaisi eron myötä mitä menettää.
Vain eron myötä voit löytää uuden paremman ihmissuhteen.
Eron myötä lapsi voisi saada tasapainoisemman arjen.
Tsemppiä päätöksissäsi!
5 kovin verotus, ddrmäinen laindääsäntö ja ei kannata äänestää, niin hyvä fiilis on ao ja jotta terveenä täällä voi elellä. Koko ajan vihaisena ja masentuneena sikainfluenssat ja muut iskevät päälle helposti.
Voisit siis kertoa miehellesi tällaisia faktoja ja jospa alkaisitte perhepurjehtimaan, nettiveneestä löytyy paljon halpoja kivoja purjeveneitä yhden lapsen perheelle, kuten omani 26-jalkainen on toiminut 3 lapsen perheellä vuosia. Olemme purjehtineet ympäri itämerta ja käyneet myös saimaalla. Vaimo on ostamassa isompaa venettä, siksi myyn omani pois.
kaikkein parhaiten milloin pitää lähteä. Viimeistään silloin kun tulee se loppuun palaminen. Lapset kärsivät ihan varmasti riitaisessa liitossa kuin erotessakin. Mieti kumpi olisi itsellesi helpompaa. Varmasti monessakin avioliitossa tuntuu yksinäiseltä ja on sellainen tyhjä olo, turvattomuuden tunne. Jos toiseen ei voi luottaa niin sitä luottamusta ei palauta ehkä mikään. Ratkaisu on sinulla itselläsi.