Eilen ja tänään...

Tämä on tällainen kokeilu, vaikka minua huvittaa jo aloittaessani...

Tiedänhän kokemuksesta lopputuloksen ;)

Nimittäin silloin joskus kauan sitten, kun aloitin kirjoittamisen, huomasin, että voin kirjoittaa miten pitkästi vaan, mutta kuitenkin kaikki luetaan loppuun.

Viralliset kirjelmät ovat olleet siinä suhteessa lystikkäimmät - viranomaisten on jo pakko työnsä puolesta lukea kaikki. On oikein mukava laittaa heidät hikoilemaan ja lukemaan ylenmäärin liuskoja. Kaikkein hauskinta on laittaa koko stoory yhteen pötköön ilman väliotsikoita...

Miksi kansalaisten tai ihmisten pitäisikään olla kilttejä? Osoittaakseen kiltteytensä itselleen tai toisille, että katsokaas nyt, kuinka upea olen?

Oikeastihan me elämme armossa emmekä ole yhtään sen parempia kuin muutkaan.

Jossain vaiheessa aina töppäämme ja silloin on parasta sanoa: Sorry, erehdyin, olin väärässä.

Ken siihen ei pysty, ajaa itsensä pussiin säännöllisin väliajoin.

Vain se anteeksipyyntö jää puuttumaan, joka osoittaisi, ettei kaikki mene aina ok.

*

Jo kauan sitten olen tajunnut, ettei hyvää elämää voi olla ilman anteeksipyyntöä.

Jos itse kukin osaisi pyytää vuorollaan anteeksi, tämä maailma olisi paljon parempi ja onnellisempi paikka.

Mutta usein on niin, että vain toiset pyytelevät anteeksi ja muut eivät itsessään muka virhettä nää... Eivät nää virhettä, koska valehtelevat itselleen.

*

Toinen lukunsa on sitten se; että kykenisi antamaan myös anteeksi.

Mutta anteeksi ei pysty antamaan, ellei katumusta ole ja parannusta tehdä.

Kaikkein vaikeinta on sitä paitsi antaa anteeksi itselleen, että sitä tuli taas töpättyä.

- Mutta sekin pitää tehdä; antaa oma epätäydellisyytensä anteeksi itselleen.

*

Kirjoitin tänä aamuna aamusivujani kaksi ja puoli tuntia. Syntyi seitsemän aanelosta käsin, joiden välissä oli pakko käydä syömässä myös aamupala, että olisin jaksanut.

Aloitin kirjoittamisen seitsemän jälkeen "kesähuoneessani" parvekkeella ja lopetin sen oikoluvun jälkeen ennen kymmentä.

Avasin oven parvekkeelle jo puoli seitsemän maissa, että katettu terassi lämpenisi ja pujahdin itse vielä takaisin peiton alle ja ajattelin kaikkia kirjoitustöitäni. Viralliseen kirjelmääni olisi lisättävä vielä asioita ja aamusivuissanikin halusin käsitellä juuri niitä asioita, jotka oli saatava pois mielestä häiritsemästä. Vain käsittelemättömät asiat häiritsevät, siinä on aamusivujen hyvä ja halpa juju. Penninhyrrää ei tarvitse maksaa kenellekään oman itsensä työstämiseltä, johon ei olisi muka aikaa, mutta joka säästää niin paljolta.

Mielen lukkoja ei pääse syntymään, kun purkaa aina säännöllisesti kaiken. Mielen lukot syntyvät tuskallisista ja käsittelemättömistä asioista ja voivat halvaannuttaa koko elämän.

Täälläkin on voinut aavistella noiden mielen lukkojen syntymistä.

Sääli vain, etteivät ihmiset tajua, että asioille kannattaa tehdä jotain - purkaa ja tyhjentää kaikki ajoissa omasta mielestään pois.

*

Ihmiset loukkaavat monin tavoin eikä itsekään ole yhtään sen parempi...

Mutta kun minuun sattuu, vasta silloin tunnen sen.

Pääsääntöisesti ihmiset iskevät loukkaannuttuaan myös takaisin.

Helpointa on iskeä toista vyön alle, vaikkei se auta omaa loukkaantumistaan yhtään, koska se on kuitenkin käsiteltävä.

Kun on käsitellyt oman loukkaantumisensa, voi toiselle jo antaa anteeksi...

*

Maailma ja ihmiset pettävät meidät niin monin tavoin.

Tosiasiassa myös itse petämme, mutta olemme sokeita sille.

Ja kuitenkin - paradoksaalisesti voimme olla uskollisia vain itsellemme.

Meidän tulee olla uskollisia itsellemme silloinkin, kun koko maailma on vastaan.

Emme saa milloinkaan, milloinkaan hylätä itseämme, sillä se olisi sama kuin periksiantaminen ja kuolema.

Lisäksi meidän on kunnioitettava myös toisia, jotka ovat uskollisia itselleen.

Hehän tekevät juuri sitä samaa, mitä itse teemme.

"Elä ja anna toistenkin elää..."

*

Yksi ihmetyksen aihe...

Vaikka tämä on aika paha paikka ja täällä ei kannattaisi kirjoittaa, olen ihmetellyt sitä, ettei minua ole pilkattu täällä tämän enempää.

Miksei Suoli24:n palstalla, joka johtaa viemäriin, pilkata tämän enempää?

En voi muuta kuin ihmetellä sitä...

- Mutta tämä onkin Homesairaudet-palsta, jossa on paljon epätoivoisia ihmisiä, siinä varmaan syy.

Täällä sairastuneisiin ihmisiin ei usko sen paremmin lääkärit kuin aina lähimmäisetkään. Ihmiset ovat väliinputoajia, joita pilkataan työpaikoilla, laitoksissa, kouluissa.

Mistään ei saa apua...

Muistan, kuinka jo nuorena keksin sanonnan, että "kun hätä on lähellä, apu on kaukana"...

Oliko se nyt sen umpilisäketulehduksen tai virustaudin jälkeen, en tähän hätään muista. Joka tapauksessa koin niin, ettei kukaan auta.

Se semmoinen tunne voi olla aika ajaton. Nimittäin Vanhan Testamentin puolelta Psalmista 116:11 luin: "Hädän hetkellä minä näin: ihmisiin ei ole luottamista."

Psalmi on todennäköisesti Daavidin, joka eli noin 1000 vuotta ennen Kristusta.