Olen avoliitossa ollut melkein 4 vuotta. Viimeiset kaksi vuotta olemme asuneet eri paikkakunnilla opiskeluiden ja töiden takia. Välimatkaa meillä on noin 400 kilometriä. Tapaamme toisiamme noin 2 kertaa kuukaudessa.
Viimeisen puolen vuoden aikana meillä on tahtonut sukset mennä ristiin, ei meinata ymmärtää mitä toinen tarkoittaa ja mitä haluaa. Olen sellaisessa ammatissa tällä hetkellä että joudun reissuamaan aika paljon ja puhumaan puhelimessa aika paljon.
Jouduttuamme eri paikkakunnille, soittelimme ja juttelimme paljon puhelimitse. Puheajat eivät olleet alkuvaiheessa ongelmana. Tunnit menivät nopeasti iltaisin.
Nykyään alan olla väsynyt viettämään aikaa iltaisin puhelimessa ja haluan viettää omaa aikaa myös muullakin tavoin kuin puhelimessa. Olen jutellut tästä puolisoni kanssa ja siinä vaiheessa se ymmärtää... mutta pari päivää eteen päin niin asiat ovat toisin. Alkaa tulla syytteitä kun en enää osaa jutella... eihän minulla vapaa-aikana tapahdu muuta kuin olla puhelimessa koko ajan eikä työasioita jaksa tarkkaan kertoa puhelimessa. Pieni mielikuvitus on kadonnut elämästä.
Välitän ja rakastan puolisoani mutta alan olla väsynyt tällaiseen elämään. Viimeksi toisemme nähdessä, meillä oli aika henkevät keskustelut ja ne auttoivat hetkeksi. Mutta jotenkin se ei vaan riittänyt. Alan olla kaikkeen väsynyt. En halua luovuttaa mutta pitäisi kuunnella myös itseäni mitä haluan... vaikeaa...
Jos jollain on ollut samanlaista elämässä niin olisi kiva kuulla, miten on selvinnyt ja onko suhde pysynyt pystyssä ja millä tavoin.
Viimeisen puolen vuoden aikana meillä on tahtonut sukset mennä ristiin, ei meinata ymmärtää mitä toinen tarkoittaa ja mitä haluaa. Olen sellaisessa ammatissa tällä hetkellä että joudun reissuamaan aika paljon ja puhumaan puhelimessa aika paljon.
Jouduttuamme eri paikkakunnille, soittelimme ja juttelimme paljon puhelimitse. Puheajat eivät olleet alkuvaiheessa ongelmana. Tunnit menivät nopeasti iltaisin.
Nykyään alan olla väsynyt viettämään aikaa iltaisin puhelimessa ja haluan viettää omaa aikaa myös muullakin tavoin kuin puhelimessa. Olen jutellut tästä puolisoni kanssa ja siinä vaiheessa se ymmärtää... mutta pari päivää eteen päin niin asiat ovat toisin. Alkaa tulla syytteitä kun en enää osaa jutella... eihän minulla vapaa-aikana tapahdu muuta kuin olla puhelimessa koko ajan eikä työasioita jaksa tarkkaan kertoa puhelimessa. Pieni mielikuvitus on kadonnut elämästä.
Välitän ja rakastan puolisoani mutta alan olla väsynyt tällaiseen elämään. Viimeksi toisemme nähdessä, meillä oli aika henkevät keskustelut ja ne auttoivat hetkeksi. Mutta jotenkin se ei vaan riittänyt. Alan olla kaikkeen väsynyt. En halua luovuttaa mutta pitäisi kuunnella myös itseäni mitä haluan... vaikeaa...
Jos jollain on ollut samanlaista elämässä niin olisi kiva kuulla, miten on selvinnyt ja onko suhde pysynyt pystyssä ja millä tavoin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Näinhän se on. Etärakkaus harvoin toimii ja jos olette vielä nuoria niin uskon että ette jaksa kauaa. Nuorena olemisen ihanuus on sitä että saa mennä ja rakastaa ja naida silloin kun sitä tekee mieli. Kun itse jälkeenpäin ajattelen etärakkaus on feikkiä.
Kylläpä nyt tuli lauottua sori vaan...jokainen suhde on omansa iästä riippumatta eikä sun kokemus etäsuhteen epäaitoudesta tarkota että se sitä olisi toisillakin..ehkä se ei sinulla ainakaan sovi..tai sopinut tuolloin.
Minä uskon että teille onnistuu hienosti asiat kun olette keskusteluvälit ja henkevyydet säilyttäneet, puhukaa vain asioista suoraan edelleenkin ja sopikaa vaikka ettette soita jokapäivä ja vaikka joku yläraja tyyliin tunti per kerta..jääpähän ehkä sitten seuraavaan kertaan puhumisia jos jää "kesken" ikäänkuin juttu toisinaan.
Raskasta on Rakkaus, mutta luovuttaa ei kannata jos edes asia mietityttää eli voimia ja hyviä juttuhetkiä teille vaan!!
Qwer: älä nyt pahastu mutta oon aika paskana suhteiden ulkopuolisten kyynikkojen heitoille...toivon että ymmärrät :-) ;-)