Voi kamala sitä voikin itsensä tuntea yksinäiseksi.
Tapasin muutama kuukausi sitten miehen jonka kanssa olen viihtynyt hyvin ja nyt päätynyt roikkumaan jossakin sinkun ja vapaan välitilassa... tapailuksiko sitä sanotaan? Kun et ole kenenkään oma, mutta kuitenkin sinulta on pyydetty että josko nyt vain keskityttäisi toisiimme.
Ongelma on siinä että näemme mielestämme todella vähän. Saattaa kulua 7pv ennenkuin tapaamme uudestaan, eikä syynä ole kiireet vaan miehen tahto tehdä omia asioita ja olla yksin.
Minulle tuollainen maksimoitu oman tilan tarve ja kaipuu on sanaton viesti ettei toisella olekaan tunteita. Jotenkin osa minusta uskoo, että kun sen sopivan löytää, sen itsensä mielestä ihanan, se tarve olla toisen kanssa on suuri. Lisäksi miehen varomattomat kommentit siitä miten "tunteet laimenee kun en ole läsnä, ja roihahtaa kun näkee pitkästä aikaa" loukkaa minua. Ihan kuin näitä pitkiä aikoja käytettäisi tappamaan kaikki tunteet ja sitten kun kuitenkin nähdään, se onkin taas ihanaa.
Minulla on itselläni 13 vuoden parisuhde takana ja osaan olla parisuhteessa. Olla osa perhettä, on minulle oikeastaan ainoa totuttu ja oikea tapa elää. Toinen käy jo taas kohta neljättäkymmenettä ja on seurustellu ehkä 2 vuotta elämästään kai tunnekylmän ihmisen kanssa...
Yritän puhua asiasta, mutta mies menee lukkoon. Sanoo että parisuhde on hänelle kaikki tai ei mitään, että jos hän alkaa seurustelemaan jonkun kanssa, se on merkki siitä että hän aikoo naida sen naisen ja tehdä 2-3 lasta. Ja nyt, jo 2kk satunnaisen tapailun jälkeen, yrittää järjellä ajatella sydämen asioita. Että haluaako viettää kanssani loppuelämän. :(
Kertoi että, viihtyy kanssani, tykkää minusta niin paljon ettei haluaisi riskeerata ja menettää minua käytöksellään, mutta on ristiriitojen repimä. Ei pyydä aikaa, sanoo vain ettei tiedä mitä ajatella, ettei pysty ajattelemaan, ettei tiedä vastauksia, ettei jaksa nyt ajatella syvällisiä. Siirtää ja siirtää asioita.
Ja minä en edes ole pyytänyt parisuhdetta, en puhunut avioliitoista ja lastakaan en halua - vielä muutamaan vuoteen. Haluan vain aikaa, että olisi mahdollisuus tutustua kunnolla ja ehkä rakastuakin. Olisi kiva havaita ilahtuminen tapaamisemme johdosta, ettei aina ensimmäiset tunnit olisi vieraita, sen läheisyyden uudelleen rakentamista. Toisinaan näen silmistä että minua rakastetaan, mutta liian usein en tavoita juuri mitään.
Olen kuin aave jumissa kahden maailman välissä. Minulla ei ole tavallaan muuta syytä lähteä kun se että ko. suhteessa yksinäisyys on korostuneempi kuin että olisin yksin eikä olisi ketään kaivattavana. Jos jotenkin aistisi toisen tunteet ja voisi luottaa niihin, olisi eri asia sietää nämä pitkät välipäivätkin.
Tavallaan tajuan, että on pelottavaa ja ehkä hankalaakin siirtyä itsenäisyydestä/yksinäisyydestä suhteeseen kun on tottunut elämäänsä vaikka on kaivannutkin perhettä ja normaaliutta ympärilleen. Mä tajuan sen mutten sydämen tasolla.
Olenko rakastunut?
En tiedä, en ehkä. Tosi ihastunut. Ja minulla on koko ajan ikävä. Ja sen sijaan että minulla olisi mahdollisuus nauttia alkavasta suhteesta, tunnen oloni surumieliseksi, joskus ahdistuneeksikin. Pelokkaaksi. Tule tunne, että mun pitää lähteä ennenkuin rakastun, mutta sekin saattaa olla jo myöhäistä...
Mies on ihana. Täysin erilainen kuin kukaan entiseni ja olenkin hämmästynyt että olen ihastunut hänen kaltaiseen, odottamattomaan yksilöön. Niinä hetkinä kun ollaan yhdessä, hän kohtelee mua todella hyvin. Kantaa vedestä rannalle kun lankean liukkasen kiveen ja sitoo haavani. Huomaa märän selkäni kun yritän livahtaa suihkuhuoneesta ulos ja sanoo: odota, sun selkäsi on vielä märkä ja kietoo ympärilleni ison pyyhkeen sulkien mut samalla koko käsivarsien mitalta halaukseen. Harjaa aamutakkuni hiuksista ja vie töihin autolla kun meinaan myöhästyä.
Minä taas olen kuulemma kohdellut häntä paremmin kuin kukaan koskaan ennen, omaan viisautta ja hellyyttä...
Miksi yksinäisyys korostuukin seurassa eniten? Pitäisikö luottaa sisäiseen intuitiooni ettei hänellä ole vahvoja tunteita... vaikka olenkin kuullut sen R sanan kerran. Mistä ihmeestä löytää uskoa ja jaksamista sitoutumiskammoiselle yksilölle kun tilanteen aiheuttamat tunteet kulkevat surun puolella. Joka kerran kun saan personoimattoman tekstiviestin tai puhelun jonka voisi soittaa työkaverille olen surullisempi. Kun toinen ei anna minkään kontaktin muodostua, en voi tilanteelle mitään...
Huoh.
Ihan vain omia angstejani purin kun tuntuu ettei niille ole kuulijaa. Jotenkin vaikka on paha olo, en viitsi kuormittaa miestä sillä. Kun kerta on sanonut ettei sillä ole vastausta siihen miksi kaksi persoonaa: realisti hän ja tunne hän, taistelee koko ajan vallasta, niin ei sillä ole. Ja puhuminen pahentaa vain asioita.
Mun tekisi mieli pistää ikkunat ja ovet säppiin ja sanoa hänelle, että mene pois ja anna mun unohtaa. Yksinään vailla kaipuuta on parempi elää kuin jatkuvan janon kanssa.
Tapasin muutama kuukausi sitten miehen jonka kanssa olen viihtynyt hyvin ja nyt päätynyt roikkumaan jossakin sinkun ja vapaan välitilassa... tapailuksiko sitä sanotaan? Kun et ole kenenkään oma, mutta kuitenkin sinulta on pyydetty että josko nyt vain keskityttäisi toisiimme.
Ongelma on siinä että näemme mielestämme todella vähän. Saattaa kulua 7pv ennenkuin tapaamme uudestaan, eikä syynä ole kiireet vaan miehen tahto tehdä omia asioita ja olla yksin.
Minulle tuollainen maksimoitu oman tilan tarve ja kaipuu on sanaton viesti ettei toisella olekaan tunteita. Jotenkin osa minusta uskoo, että kun sen sopivan löytää, sen itsensä mielestä ihanan, se tarve olla toisen kanssa on suuri. Lisäksi miehen varomattomat kommentit siitä miten "tunteet laimenee kun en ole läsnä, ja roihahtaa kun näkee pitkästä aikaa" loukkaa minua. Ihan kuin näitä pitkiä aikoja käytettäisi tappamaan kaikki tunteet ja sitten kun kuitenkin nähdään, se onkin taas ihanaa.
Minulla on itselläni 13 vuoden parisuhde takana ja osaan olla parisuhteessa. Olla osa perhettä, on minulle oikeastaan ainoa totuttu ja oikea tapa elää. Toinen käy jo taas kohta neljättäkymmenettä ja on seurustellu ehkä 2 vuotta elämästään kai tunnekylmän ihmisen kanssa...
Yritän puhua asiasta, mutta mies menee lukkoon. Sanoo että parisuhde on hänelle kaikki tai ei mitään, että jos hän alkaa seurustelemaan jonkun kanssa, se on merkki siitä että hän aikoo naida sen naisen ja tehdä 2-3 lasta. Ja nyt, jo 2kk satunnaisen tapailun jälkeen, yrittää järjellä ajatella sydämen asioita. Että haluaako viettää kanssani loppuelämän. :(
Kertoi että, viihtyy kanssani, tykkää minusta niin paljon ettei haluaisi riskeerata ja menettää minua käytöksellään, mutta on ristiriitojen repimä. Ei pyydä aikaa, sanoo vain ettei tiedä mitä ajatella, ettei pysty ajattelemaan, ettei tiedä vastauksia, ettei jaksa nyt ajatella syvällisiä. Siirtää ja siirtää asioita.
Ja minä en edes ole pyytänyt parisuhdetta, en puhunut avioliitoista ja lastakaan en halua - vielä muutamaan vuoteen. Haluan vain aikaa, että olisi mahdollisuus tutustua kunnolla ja ehkä rakastuakin. Olisi kiva havaita ilahtuminen tapaamisemme johdosta, ettei aina ensimmäiset tunnit olisi vieraita, sen läheisyyden uudelleen rakentamista. Toisinaan näen silmistä että minua rakastetaan, mutta liian usein en tavoita juuri mitään.
Olen kuin aave jumissa kahden maailman välissä. Minulla ei ole tavallaan muuta syytä lähteä kun se että ko. suhteessa yksinäisyys on korostuneempi kuin että olisin yksin eikä olisi ketään kaivattavana. Jos jotenkin aistisi toisen tunteet ja voisi luottaa niihin, olisi eri asia sietää nämä pitkät välipäivätkin.
Tavallaan tajuan, että on pelottavaa ja ehkä hankalaakin siirtyä itsenäisyydestä/yksinäisyydestä suhteeseen kun on tottunut elämäänsä vaikka on kaivannutkin perhettä ja normaaliutta ympärilleen. Mä tajuan sen mutten sydämen tasolla.
Olenko rakastunut?
En tiedä, en ehkä. Tosi ihastunut. Ja minulla on koko ajan ikävä. Ja sen sijaan että minulla olisi mahdollisuus nauttia alkavasta suhteesta, tunnen oloni surumieliseksi, joskus ahdistuneeksikin. Pelokkaaksi. Tule tunne, että mun pitää lähteä ennenkuin rakastun, mutta sekin saattaa olla jo myöhäistä...
Mies on ihana. Täysin erilainen kuin kukaan entiseni ja olenkin hämmästynyt että olen ihastunut hänen kaltaiseen, odottamattomaan yksilöön. Niinä hetkinä kun ollaan yhdessä, hän kohtelee mua todella hyvin. Kantaa vedestä rannalle kun lankean liukkasen kiveen ja sitoo haavani. Huomaa märän selkäni kun yritän livahtaa suihkuhuoneesta ulos ja sanoo: odota, sun selkäsi on vielä märkä ja kietoo ympärilleni ison pyyhkeen sulkien mut samalla koko käsivarsien mitalta halaukseen. Harjaa aamutakkuni hiuksista ja vie töihin autolla kun meinaan myöhästyä.
Minä taas olen kuulemma kohdellut häntä paremmin kuin kukaan koskaan ennen, omaan viisautta ja hellyyttä...
Miksi yksinäisyys korostuukin seurassa eniten? Pitäisikö luottaa sisäiseen intuitiooni ettei hänellä ole vahvoja tunteita... vaikka olenkin kuullut sen R sanan kerran. Mistä ihmeestä löytää uskoa ja jaksamista sitoutumiskammoiselle yksilölle kun tilanteen aiheuttamat tunteet kulkevat surun puolella. Joka kerran kun saan personoimattoman tekstiviestin tai puhelun jonka voisi soittaa työkaverille olen surullisempi. Kun toinen ei anna minkään kontaktin muodostua, en voi tilanteelle mitään...
Huoh.
Ihan vain omia angstejani purin kun tuntuu ettei niille ole kuulijaa. Jotenkin vaikka on paha olo, en viitsi kuormittaa miestä sillä. Kun kerta on sanonut ettei sillä ole vastausta siihen miksi kaksi persoonaa: realisti hän ja tunne hän, taistelee koko ajan vallasta, niin ei sillä ole. Ja puhuminen pahentaa vain asioita.
Mun tekisi mieli pistää ikkunat ja ovet säppiin ja sanoa hänelle, että mene pois ja anna mun unohtaa. Yksinään vailla kaipuuta on parempi elää kuin jatkuvan janon kanssa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kirjoitit todella kauniisti ja olet selvästi ajatellut asioita. Sulle on selvää missä menet, mitä ehkä haluat mutta et tiedä miehestä.. Ihan mulle tuli mieleen tuosta kirjottaa tälleen, noh, ei hän varmasti itsekään sitä tiedä joten tuskin ihan heti kannattaa odottaa mitään muutosta. Sinuna nauttisin niistä hetkistä joita jaatte keskenänne, kyllä itsekin varmasti tiedät että yksi suhde kaatuu, toinen kantaa hetken aikaa ja joku suhde kantaa vielä pidemmälle. Ne pitää vain ajan kanssa katso, ei sitä muuten voi tietää. Itsekin joskus toivoisin, että mulla olisi jonkinlainen kristallipallo josta voisi kurkata kannattaako jatkaa ja mikä tulee eteen, mutta silloin menettäisin itse matkan tarjoaman ilon ja riemun. Päämäärä ei ole se tärkein, ei se voitto vaan se matsi itsessään.
Ne ahdistavat tunteet mitä tunnet on varmaankin sun sisäistä ristiriitaa.. Onhan se ihanaa olla ihastunut, ikävöidä, hyppiä seinillä kun ei mitään toisesta kuulu, haaveilla ja haahuilla ympäriinsä mutta samalla se repii kappaleiksi. Tyypillistä ja tuttua :D Ne nyt vaan on osana sun tunne-elämää, ei mitään kuulemma saa liian helpolla saada koska jos se on liian helppoa, sitä ei osaa arvostaa.
Anna miehelle aikaa, hän on sanonut mitä hän ajattelee ja ei se mun mielestä kaipaa sen enempää erittelyjä, ota ne sanat sellaisina kuin ne on sanottu: Samaa sun tulisi odottaa mieheltä ja hänen tulisi kuunnella mitä sullakin on sanottavana koska suhteessa ei koskaan olla yksin. Sanoit kaipaavasi enemmän yhteistä aikaa miehen kanssa, miksi se ei muka onnistu? Jos miestä pelottaa tulevat asiat mitä se ei vielä voinut todeksi nähdä niin se on ihan jänöjussi ja hassu ihminen, potki sitä pikkusen takalistoon :D
Kirjoitan joitain kirjoituksestasi heränneitä ajatuksiani tähän.
Harvat tapaamiset tietysti suhteen alun epävarmuudessa ovat raskaita ja epäilyksiä herättäviä myös hänelle. Jos olet esim. sivulauseessa tai "rivien välissä" antanut pienenkin aiheen hänen epäillä sinun tunteistasi. Hän saattaa painia aivan samanlaisten ajatuksien kanssa yksinäisinä hetkinään.
Teidän molempien epävarmuus taas lisää toisen epäilyä toisen tunteista....
Se voisikin olla syynä tuohon ajattelemattomaan lausahdukseen "laimenemisesta ja roihahtamisesta". Hän pelkäisi pettymistä ja menettämistä. Hetket joina ette tapaile, yrittää laimentaa tunteensa. Valmistatuu hetkeen, ettet enää palaisikaan.
En tiedä, onko näissä ajatuksissa mitään totuutta, mutta nousivat mieleen
On totta, että miehellä on ollut elämässään suuria pettymyksiä, menetyksiä, väkivaltainen ex niin fyysisesti kuin henkisestikin. Minua ei voi kuitenkaan millään lailla rinnastaa hänen menneisyyteensä tai niihin ongelmiin joita hänen aikaisemmista valinnoistaan on syntynyt... ja sen hän on myöntänytkin.
Olen muuten aina pitänyt elämän "arvista" ihmisissä. Miten mielenkiintoinen persoona arpisesta verkkosta muodostuukaan, näkee ne hetket ku toinen on oivaltanut asioista, inhimillistynyt ja saavuttanut sen aidon tajun siitä, miten tietyillä asioilla voi satuttaa ja tehnyt päätöksen olla käyttäytymättä samoin. Arvet jollakin tasolla nöyristää :) Minullakin on yksi syvä arpi. Kuin kanjoni.
Olen miettinyt että kun voisikin vaan elää hetkessä ja ottaa asioista irti sitä mukaa kun ne saapuvat. Ei vain ole sitä taitoa, tai oli mutta se katosi kiintymisen myötä. Kun sitä toivoisi että merkitsisi samoja asioita toiselle kun toinen merkitsee itselle. Ikäväkseni huomaan jäävän kiinni negatiiviseen ajatteluun. Että ajattelen sitä pahinta. Mutta toisaalta, jos toinen blokkaa läheisyyden... kuin kissa..tulee lähelle puristen ja kiehnäten...ja sitten yhtä nopeasti muuttaa mielensä ja menee kauas, ja pysyy pois kauan...
kaksi sanaa: hirvittävän epävarmaa.
Pitäisikö minun antaa mennä ja rakastua? Ja rikkoa ehkä sydämeni jo neljännen kerran puolentoista vuoden sisällä? Kun totuus on: minä kiinnyn ihmisiin. Minun on vaikea kiintyä ja luottaa ihmisiin, mutta kun sen teen, kiinnyn niin julmetin täysillä että elämä maistuu verenkarvaalle kun se toinen lähtee. Toki elämä on luopumista mutta eikö meillä ole pieni velvollisuus myös suojella itseämme?
Meidän ensitreffit kesti 8 tuntia ja annoin jopa suudella itseäni ekatreffeillä mikä on minulta huikea luottamuksen osoitus. En halua vierasta ihmistä suuhuni. Toiset treffit sovittiin 2pv päähän ja nuo kaksi päivää olivat kuin lamavuosia, pitkiä ja minuutit kituivat...molemmin puolin. Sitten oltiinkin jo yhdessä yötä päivää ja vauhti alkoi irvittää ainakin minua... niitä tunteita kun rysähti voimalla jo kahdessa viikossa. Ja sitten kaikki muuttuikin. Minulle myönnettiin että häntä alkoi pelottamaan vietävästi.
Kun sen intensiivisen hetken eli ja näki ne tunteet. On vaikea kokea tätä hetkeä. Pitkiä taukoja, varovaisia tunnustelevia katseita, salattuja mietteitä. Kaveri meni umpeen kuin simpukka...
MUtta niin, ei kai se auta kuin katsoa ja katua. On minulla se verran kokemusta jo menettämisistä, että kaipa tästäkin selvitään jos niin kerran on määrä tapahtua.
hmm... mikähän juttu tuosta nyt oikein meinaa nousta mieleen...
"Ja rikkoa ehkä sydämeni jo neljännen kerran puolentoista vuoden sisällä?"
Tietääkö mies tuon?
"Kun totuus on: minä kiinnyn ihmisiin."
Entä tämän?
"Minun on vaikea kiintyä ja luottaa ihmisiin, mutta kun sen teen, kiinnyn niin julmetin täysillä"
Tai tämän?
Oikeastaan... riippuen miehestä, niin hänen ei välttämättä tarvinne tietää kuin tuo eka, niin siinäpä sitä jo voidaankin sitten olla hyvällä syyllä varuillaan. 3 särkynyttä sydäntä noin puoleentoista vuoteen, sinulla, mutta miehellä ei välttämättä ainoatakaan. Ehkä ei useisiin vuosiin. Ehkä ei ikinä (vaikka on seukannutkin). Se kun ei välttämättä anna mitenkään stabiilia kuvaa ihmisestä jos hän kovin vakavasti tykästyy ihmisistä lyhyen ajan sisään.
...
Tottakai hän tietää paljon elämäni asioista ja traumoista ja minäkin tiedän hänen. Kyllä tässä meidän pikkujutussa se keskeinen lähtökohta on ollut toisen hyväksyminen sellaisena kun toinen on. Ja minusta ei nyt epästabiilia kuvaa voi saada kirveelläkkään kun olen luonteeltani vakaa kun kallio, osaan kertoa asiat asioina, logiisesti yms...mistä minua on monesti kiiteltykin. Ja henkilökohtaisesti se että uskaltaa laittaa tunteensa pantiksi ja altistua niille vaikka sen 3 kertaa 1,5 vuoden aikana kertoo enemmänkin mun mielestä kyvystä tuntea aidosti. Mutta toki jokainen omaa kylmyyttään ja kiintymyksen kyvyn puutetta voi selitellä parhainpäin.
Mä en muuten oo todellakaan kiintynyt kaikkiin. Treffaillu olen useampaa miestä muutamia kertoja mutta vain nää 3 harvaa ja valittua pässyt läpi mun sydämeen. Toki se voi pelottaa, olla se yksi tärkeistä.
Siinäpä taas yhden kerran melkein mainio esimerkki siitä, miten ihmiset jollain tapaa ovat sokeita omalle itselleen. Tällä kertaa mies on kertonut mitä haluaa, ja tulee vieläpä ilmeisesti täysin erilaisista lähtökohdista kuin orastavan jutun vastapeluri-nainen, joka on tottunut elämään parisuhteessa, joka on "ainoa oikea tapa elää", niin asioiden kuitenkin tulisi tapahtua naisen mielen mukaan. Ja jos näin ei tapahdu, niin johan siinä voikin sitten hyvillä mielin lopettaa kaiken. Hyvä hyvä.
"Lisäksi miehen varomattomat kommentit siitä miten "tunteet laimenee kun en ole läsnä, ja roihahtaa kun näkee pitkästä aikaa" loukkaa minua. Ihan kuin näitä pitkiä aikoja käytettäisi tappamaan kaikki tunteet..."
Ja entäs tuo sitten... Olettaen miehen puhuvan totta, niin hän kuitenkin tuntee jotain nähdessään sinut, niin mitä muuta olet vielä vailla? Että mies yksin ollessaan väkertää rakkausrunoja polttavan kuuma polte rinnassaan ja kaipauksen kyynel silmäkulmassa?
"Sanoo että parisuhde on hänelle kaikki tai ei mitään, että jos hän alkaa seurustelemaan jonkun kanssa, se on merkki siitä että hän aikoo naida sen naisen ja tehdä 2-3 lasta. Ja nyt, jo 2kk satunnaisen tapailun jälkeen, yrittää järjellä ajatella sydämen asioita. Että haluaako viettää kanssani loppuelämän."
Tuo nyt vaikuttaa jotenkin hirmu teatraaliselta. Entä jos mies selitteleekin itselleen?
"Pitäisikö luottaa sisäiseen intuitiooni ettei hänellä ole vahvoja tunteita..."
Siis niin. Jäi vaikutelma että teet täysin samaa kuin mieskin.
"Ei pyydä aikaa, sanoo vain ettei tiedä mitä ajatella, ettei pysty ajattelemaan, ettei tiedä vastauksia, ettei jaksa nyt ajatella syvällisiä. Siirtää ja siirtää asioita."
Nuo hommat ei taida hätäilemällä hyväksi muuttua. Jos mies ei tiedä, niin hän ei tiedä, ja ajan kanssa ne sitten selviää. Vaikka ehkä tuollaisesta voi jotain johtopäätöksiä vetää, niin tuskin kovin pitkälle meneviä kuitenkaan. Ainakaan aina.
Mutta joo. Mikäänhän ei tosiaan takaa sitä, että onko mies miten vakavissaan sinun suhteesi. Tuo, että haluaa nähdä harvoin kun vielä ilmeisen alussa olette, voisi kai ehkä olla jotain vierotusta entisestä ja totuttelua sinuun, mutta voihan se olla olemattakin.
Niin no, eihän täällä foorumeilla voi päästä kuin korkeintaan arvailuihin kuten tämäkin analyysi osoitti.
Miehellä muuten on lapsi edellisestä avioliitosta. Ja hän haluaa vielä 2-3 lasta sen naisen kanssa jonka valitsee. Ja naimisiinki. Joten aika samankaltaisia meidän tulevaisuuden toiveet on eikö totta???
Mutta toiseen kylmään suhteeseen mä en ala/jää. Jos toinen ei rehellisesti rakasta niin kyllä, lopetan hyvillä mielin kaiken, hyvä hyvä.
Eli mitäkö odotan? Odotan että minua halutaan nähdä enemmänkin kuin kerran viikossa, ja että kaikki aloitteet ei tule aina minulta. Että kun kerron tykkääväni hänestä, saan muutakin vasten naamaani kun hiljaisuuden. Tykkääminen on kuitenkin aika pientä rakkauteen verraten, ei pitäs ahdistaa? Vai???
"Pitäisikö luottaa sisäiseen intuitiooni ettei hänellä ole vahvoja tunteita..."
Siis niin. Jäi vaikutelma että teet täysin samaa kuin mieskin."
Tämä ei auennut yhtään. Teen mitä samaa? Tunteettomuutta? Kerron hänelle arvostavani häntä, tykkääväni häntä, ikävöiväni häntä. Vastaukseksi saan, kaunis päivä tänään. Tuskin tunteettomuutta. Painostanko? Varmaan hänestä tuntuu sille mutta kuinka vaikea on tietää 2kk päästä tykkääkö toisesta vai ei???? Ongelma on siinä että mä haluan tietää milloin nähdään seuraavan kerran ja onko se näkeminen tavallinen näkeminen vai jäähyväinen... Nyt ku ei tiedä oikeasti mitä se mies ajattelee....
Anyway, ei arvoitus täällä aukea. Minulla on suuri luottamus miehen ymmärrykseen, hyvään sydämmeen ja älykkyytteen. Mitä hän ikinä tekeekään, seuraa varmaan omaa sydäntään. Sääli vain että nykytila aiheuttaa minulle surua ja siinä mielessä vahvaa pahaaoloa että toisinaan ihan oksettaa. Kun ei tiedä onko toinen sun vai ei, millään tasolla. Musta hän voi olla jo aika varma kun olen osoittanut sen...luulisin...
""Pitäisikö luottaa sisäiseen intuitiooni ettei hänellä ole vahvoja tunteita..."
Siis niin. Jäi vaikutelma että teet täysin samaa kuin mieskin."
Tämä ei auennut yhtään. Teen mitä samaa?"
Sori, tuo oli vajavaisesti selitetty. Mutta tarkoitin tuolla viittauksella sitä, mitä alussa kirjoitin ihmisten mahdollisesta sokeudesta omaan itseen. Ehken epäloogista, mutta siis eikö tilanne ole kuitenkin se, että mies on oma itsensä, ja sinä olet oma itsesi, ja miehen tulisi muuttua(voi olla vähän huono sanavalinta, mutta kuvaava tuo ainakin on) sellaiseksi, mitä sinä olet vailla. Eli toisin sanoen eikö tuota voisi kuvata sitenkin, että miehen tavallaan tulisi muuttaa itseään vastaamaan sinun tarpeitasi, mutta sinun ei tarvitse (enää?) tulla miestä puolitiehen vastaan ja jaksaa ymmärtää ja antaa aikaa josko se mies rohkaisisi mielensä ja... hmm, oppisi luottamaan ja heittäytymään teidän juttuunne... ja tulemaan puolitiehen vastaan (mitä hän ei ilmeisesti ole tehnyt).
Ei, en tarkoita että tilannetta pitäisi katsella pitkään jos se ei kerta muutu/kehity mihinkään, vaan junnaa paikoillaan.
Pitäisikö 2kk jälkeen tietää tykkääkö toisesta vaiko ei, niin kyllähän siinä jotain pitäisi jo tietää. Mutta sitten taas jos ajattelee sitä, että haluaa olla varma/varmempi ja antaa ajan näyttää mitä tästä tulee, niin sekin VOI vaikuttaa käytökseen. Käytökseen, mikä ei sinun kertomasi perusteella kuitenkaan kovin kivalta tai lämpimältä sinua kohtaan tunnu.
Viittaa uudelleen myöskin siihen, että JOS mies on sinulle rehellinen ja hän tuntee jotain sinut nähdessään, niin eikö se ole mitään?
Taidan myös heittää kehiin sen kliseen, että jos kerran hänestä aidosti välität, niin eikö siihen välittämiseen kuulu myöskin ymmärtäminen ja vaikkapa ajan antaminen? Tiettyyn rajaan saakka, tietenkin.
Mutta hei, jos haluat itseäsi säästellä, niin katkaise välit mieheen. Sano korkeintaan, että ottaa yhteyttä jos ja kun tietää mitä haluaa. Toisaaltahan sinun pitäisi jaksaa ymmärtää miehen ilmeisesti vaikeita aiempia kokemuksia, toisaalta sinun ei tarvitse niiden tähden kuluttaa itseäsi miehen rinnalla jos hän ei kerran yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaa.
Mies tietysti tapailee muitakin naisia. Ei kai se ole yllätys kenellekään, että miehelle ei yksi nainen riitä mitenkään, vaikka olisi kuinka laadukas.
Ei taida tuosta miehestä olla kunnolliseen parisuhteeseen KENENKÄÄN kanssa, ainakaan tällä hetkellä.
Jos mies on kiinnostunut, niin hän kyllä osoittaa sen kiinnostuksensa selvästi, mm. haluamalla tavata usein. Aika laimealta kuullostaa tuon miehen kiinnostus sinua kohtaan, mutta jos se riittää sinulle ja haluat yrittää saada ns. työvoiton, niin jatka ihmeessä tapailuja. Kaipaus on mukava asia.