Seurustelin pitkään entisen mieheni kanssa. Suhde oli täynnä ahdistusta ja elin suhteessa ns. yksin, kaikkeni koitin ja enemmänkin, mutta vastakaikua en ensimmäisen vuoden jälkeen saanut. Ex-mieheni on narsisti, jonka koukkuun olin jäänyt.
Pian yhteisen lapsemme synnyttä, keskustelin ensimmäisen kerran silloisen mieheni ystävän kanssa. Välillemme kehkeytyi kaunis ystävyys, jaoimme tahoillamme kaikki asiat toistemme kanssa. Kävimme kävelyllä, keskustelimme jne. Kaikki tapahtui mieheni tietämättä. Kuukaudet kuluivat, ja ystävyytemme syveni syvenemistään. Olin onnellinen, kun sain jakaa pahaa oloani ja myös hyviä kokemuksiani ihmisen kanssa, joka tuntui olevan "se minun kadonnut puolikkaani".. Tuon tajutessani, tajusin myös olevani korviani myöten rakastunut tähän ihmiseen. Yhtenä iltana kerroin tunteistani, ja vastakaikua oli yhtä paljon. Välillemme syntyi ystävyyden tilalle rakkaussuhde, joka siis siirtyi seuraavalle tasolle, eli intiimit hetket tulivat osaksi suhdetta. Rakastin ja samalla häpesin itseäni. Enhän minä, kiltti perheenäiti voisi koskaan loukata miestäni, vaikka tämä tekisi mitä vain. Rakastuminen vaihtui rakkaudeksi, pitkiä iltoja keskustelimme yhteisestä tulevaisuudesta, kauniista lapsistamme, miten muutettaisiin pois, jonnekkin, jossa olisimme poissa tutuista kuvioista.
Jossain kohtaa mieheni sai tietää ystävyydestämme, mutta ei mistään muusta. Alkoi inttäminen, humalassa ahdisteleminen, huutaminen jne. Sain "ystävältäni" kuulla mielenkiintoisia ja loukkaavia asioita, joita mieheni oli minusta sanonut. Jouduin paniikkiin, ja lopuksi tunsin, että vaihtoehtonani ei ole muuta, kuin jatkaa mieheni kanssa, ja "jättää" sielunkumppanini, elämäni rakkauteni.
Elämä jatkui samaan malliin, minun kääriytyessäni yhä tiukemmin kuoreeni. Ja eräänä päivä, mieheni jäi rysän päältä kiinni pettäessään minua. Se oli viimeinen pisara, ja sitä seurasi ero.
Tähän päivään asti en ole kuullut tästä rakkaudestani kovinkaan paljon. Satunnaisesti vaihdettu pari kertaa vuodessa viestejä, lähinnä juhlapyhätoivotuksina ja pakollisina mitä kuuluu? viesteinä. Kunnes eilen, tapasin hänet. Olen itse yksinäinen, sitoumuksia mihinkään suuntaan ei ole. Juoksin häntä vastaan, ja hän sulki minut syliinsä. Sen sekunnin ja minuutin aikana, kun hän piteli minua sylissään, rakastuin häneen uudelleen. Vietimme aikaa keskustellen viilenevässä loppukesän yössä. Muistelimme, halasimme, jopa suutelimme, hyvä olo valtasi kehoni ja mieleni. Miehen tilanne on kuitenkin se, että hänellä on yhteinen asunto "tyttöystävänsä" kanssa, jota hän ei ole kuulemma koskaan rakastanut niinkuin minua. Kuulin, että viiden menneen vuoden aikana hän on jokaisena päivänä ajatellut minua, ja sitä miksemme olleet vahvoja ja tehneet unelmiamme todeksi. Hän on siis eronnut nykyisensä kanssa, mutta asuvat edelleen tilanteen pakosta yhdessä.
Mikä minun asemani tässä on? Vanha suola janottaa, ja janottaa kunnolla. Sisälläni kuohuu. Antautuako tunteiden vietäväksi vai jättäytyäkö heti alkumetreillä? Onko kenelläkään kokemusta?
Pian yhteisen lapsemme synnyttä, keskustelin ensimmäisen kerran silloisen mieheni ystävän kanssa. Välillemme kehkeytyi kaunis ystävyys, jaoimme tahoillamme kaikki asiat toistemme kanssa. Kävimme kävelyllä, keskustelimme jne. Kaikki tapahtui mieheni tietämättä. Kuukaudet kuluivat, ja ystävyytemme syveni syvenemistään. Olin onnellinen, kun sain jakaa pahaa oloani ja myös hyviä kokemuksiani ihmisen kanssa, joka tuntui olevan "se minun kadonnut puolikkaani".. Tuon tajutessani, tajusin myös olevani korviani myöten rakastunut tähän ihmiseen. Yhtenä iltana kerroin tunteistani, ja vastakaikua oli yhtä paljon. Välillemme syntyi ystävyyden tilalle rakkaussuhde, joka siis siirtyi seuraavalle tasolle, eli intiimit hetket tulivat osaksi suhdetta. Rakastin ja samalla häpesin itseäni. Enhän minä, kiltti perheenäiti voisi koskaan loukata miestäni, vaikka tämä tekisi mitä vain. Rakastuminen vaihtui rakkaudeksi, pitkiä iltoja keskustelimme yhteisestä tulevaisuudesta, kauniista lapsistamme, miten muutettaisiin pois, jonnekkin, jossa olisimme poissa tutuista kuvioista.
Jossain kohtaa mieheni sai tietää ystävyydestämme, mutta ei mistään muusta. Alkoi inttäminen, humalassa ahdisteleminen, huutaminen jne. Sain "ystävältäni" kuulla mielenkiintoisia ja loukkaavia asioita, joita mieheni oli minusta sanonut. Jouduin paniikkiin, ja lopuksi tunsin, että vaihtoehtonani ei ole muuta, kuin jatkaa mieheni kanssa, ja "jättää" sielunkumppanini, elämäni rakkauteni.
Elämä jatkui samaan malliin, minun kääriytyessäni yhä tiukemmin kuoreeni. Ja eräänä päivä, mieheni jäi rysän päältä kiinni pettäessään minua. Se oli viimeinen pisara, ja sitä seurasi ero.
Tähän päivään asti en ole kuullut tästä rakkaudestani kovinkaan paljon. Satunnaisesti vaihdettu pari kertaa vuodessa viestejä, lähinnä juhlapyhätoivotuksina ja pakollisina mitä kuuluu? viesteinä. Kunnes eilen, tapasin hänet. Olen itse yksinäinen, sitoumuksia mihinkään suuntaan ei ole. Juoksin häntä vastaan, ja hän sulki minut syliinsä. Sen sekunnin ja minuutin aikana, kun hän piteli minua sylissään, rakastuin häneen uudelleen. Vietimme aikaa keskustellen viilenevässä loppukesän yössä. Muistelimme, halasimme, jopa suutelimme, hyvä olo valtasi kehoni ja mieleni. Miehen tilanne on kuitenkin se, että hänellä on yhteinen asunto "tyttöystävänsä" kanssa, jota hän ei ole kuulemma koskaan rakastanut niinkuin minua. Kuulin, että viiden menneen vuoden aikana hän on jokaisena päivänä ajatellut minua, ja sitä miksemme olleet vahvoja ja tehneet unelmiamme todeksi. Hän on siis eronnut nykyisensä kanssa, mutta asuvat edelleen tilanteen pakosta yhdessä.
Mikä minun asemani tässä on? Vanha suola janottaa, ja janottaa kunnolla. Sisälläni kuohuu. Antautuako tunteiden vietäväksi vai jättäytyäkö heti alkumetreillä? Onko kenelläkään kokemusta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
jos susta tojella tuntuu et se on sielunkummpani ni MITÄ IHIMETTÄ SIE OOTTELET!!!!!!
JA selevästi mies rakastaa sua, TEILLÄ on vaan tämä elämä elää onnellisina yhdessä.
Nyt vaan toiveista totta. ootte sen ansainneet ja ONNEA!
Miks helvetissä sun edes tarvitsee kysyä tommosta? Eikö se nyt ole aika selvää, että te meette yhteen ja elätte elämänne onnellisina yhdessä.
huhhuh. ._.
Moi. Sielunkumppani on oikein osuva ilmaus hyvin läheiseksi muodostuneesta ystävästä. Henkilöiden jotka ovat löytäneet sielunkumppaninsa on joskus todellakin hankala toteuttaa unelmansa tämän kanssa , molempien pyrkimyksestä huolimatta. Usein esteenä on mainitsemasi toiset avio- tai avopuolisot , joiden tunteet on myös huomioitava. Kerroit sielunkumppanisi ajatelleen sinua kaikki ne 5 vuotta mitkä hän on fyysisesti ollut poissa elämästäsi . Mielestäni sinulla on kaikki valtit kädessäsi . Olet tehnyt nyt uudelleen tavatessanne tunteesi selväksi sielunkumppanillesi ja hän on vastannut mainitsemallasi tavalla olevansa samalla aaltopituudella kanssasi. Anna sielunkumppanisi tehdä aloite vakavan seurustelun aloittamiseksi. Hän joutuu tekemään jokatapauksessa kaikki asiat selviksi mainitsemasi 'nykyisensä' kanssa . Kirjoituksesi perusteellahan olette molemmat ns. vapaita ja rakastuneita toisiinne, joten viisautta on nyt tyhjentää pöytä rauhassa, aloittaa sielunkumppanuuspohjalta kaikki alusta uudelleen. Tutustutte uudestaan ilman menneisyyttä ja velvotteita. Kun nyt etenet kaikesta aikaisemmasta viisastuneena , suhteenne hioutuu uudelleen ja arvostamasi sielunkumppani näyttää kaikki myös ne varjopuolensa, joita meillä kaikilla on. Omakohtaista kokemusta vastaavasta on myös, sielunkumppanini kanssa emme päätyneet yhteen koska kohtalo puuttui peliin . ter. R.R.
Tapasin syksyllä 2007 oman sielunkumppanini. Se oli oikeastaan rakkautta ensi silmäyksellä. Kaikki mitä juttelimme, teimme tai haaveilimme, osui kohdilleen. Olimme molemmat sitoutuneita tahoillamme ja sovimme jo hyvin alkuvaiheessa, että annamme asioiden edetä hiljalleen. Meillä molemmilla oli perheet ja vielä pieniä lapsiakin. Koimme, ettemme saa liitoistamme sitä, mitä toimivalla parisuhteella yleensä tarkoitetaan. Asiat vaan lähtivät tuolta sielunkumppaniltani käsistä. Yhtä äkkiä hän olikin valmis ottamaan eron, jättämään miehensä ja aloittamaan alusta minun kanssani. Hän oletti minun toimivan samoin. En toiminut. Olin alusta asti sitä mieltä, että en kovin heppoisin perustein lähde perhettä hajottamaan. En vaikka minun tulisi luopua jostain hyvin kauniista ja arvokkaasta. Ja minä luovuin, vaikka vaikeaa se oli. Hän pommitti minua päivittäin puolen vuoden ajan ja yritti saada minut muuttamaan mieleni. Päätin kaikesta huolimatta jäädä ja laittaa liittoni kuntoon. Nyt se on kunnossa. Hän erosi, löysi itselleen uuden ja aloitti uuden elämän. En tiedä, kuinka onnellinen hän tällä hetkellä on. Minulla on asiat hyvin, mutta kaipaan häntä edelleen. Vaimoni on hyvä ihminen ja rakastan ja kunnioitan häntä suuresti, mutta en tunne hänen kanssaan samaa sielunkumppanuutta kuin tuon toisen. Voi miksei hän antanut meille aikaa?