Niin, että onko jonkin avioliitto päättynyt siihen, että toisella ei ole enää tunteita (rakkautta?) toista kohtaan? Tai suhde ei anna toiselle osapuolelle sitä mitä hän haluaisi? Miltä tuntunut sinusta, jos olet ollut "jätetty" osapuoli, siis se, jolla rakkautta olisi vielä ollut?
Onko joku täällä?
..........
221001
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
mul on ihan sama tilanne tällä hetkellä et vaimo aikoo hakee eron kun ei ole "mukamas" tunteita enää mua kohtaan ja hänen mielestä ero on kaikille paras ratkasu. kaiken lisäks meil on 2 alle 3v lasta ja 1,5v sitten ostettu rivari.. :(
Moi,Meillä vähän vastaava tilanne.Pitkä,jo teini-iässä alkanut liitto,karahti viime talvena kun havahduin etten enää rakastanut miestäni.Ei ollut mitään kolmansia osapuolia,mikään ei vaan enää tuntunut miltään ja oli pakko saada muutos elämään.Lapsia 3,kaikki jo koulussa.Minä muutin pois ja laitoin eron vireille.Nyt on eron kakkosvaihe edessä ja mieheni löytänyt uuden naisen jonka (ja hänen 2 lapsensa)kanssa alkanut yhteiseloa suunnittelemaan.Keskustelimme mieheni kanssa tilanteesta pitkään ja ajauduimme samojen lakanoiden väliin,kadoksissa olleet tunteet tuli yllättäen pintaan...
Mutta,päätettiin kuitenki ettei vielä palata yhteen vaan ero vedetään loppuun asti ja yritetään olla ystäviä ja tutkia tunteitamme.Toisaalta,voiko suhde uuden naisen kanssa onnistua jos tunteita vielä selvästi minuakin kohtaan ja minullakin miestäni kohtaan?
Aika näyttää :) Mutta jos sinulla vielä tunteita niin älä heitä kirvestä kaivoon,kaikki voi olla vielä mahdollista
Voimia!!
loppuu "rakkautena" tunteena miltei kaikissa suhteissa ja tilalle tulee kumppanuus. Kun on yhdessä hankittu lapset, niin mielestäni vanhempien tärkein tehtävä on kasvattaa lapset maailmalle sellaisiksi kansalaisiksi, jotka pärjäävät elämässä.
Ei ole ihme, että lapset voivat nykyään huonosti, kun niitä aletaan repiä kodista toiseen. Lapset joutuvat erojen "maksumiehiksi" lopulta ja psykiatriset jonot pullistelevat pahoinvoivia lapsia. Pitäisi pysähtyä oikeasti miettimään mikä on lasten kohtalo, kaikkien ihmissuhteiden kiemuroissa. Rakkaus ja intohimo kestää muutaman vuoden ja sitten koittaa arki. Toisesta välittäminen ja kumppanuus ja lapsista huolehtiminen.
toinen osapuoli yksinkertaisesti tappaa rakkauden..? Ei fyysistä uskottomuutta, mutta pahanmielen tuottamista, yhteisten sitoumusten rikkomista ym... Miten sellaisessa kodissa kasvatat "pärjääviä kansalaisia", kun ei ole itselläkään kunnolla eväitä elämiseen - pitääkö teeskennellä rakkautta ja anteeksiantoa siihen saakka, kun viimeinenkin poikanen lentää pesästään..?!?!?
imevät huomaamatta kodin käyttäytymismalleja. Oppivat, miten ollaan hampaat irvessä yhdessä "lasten vuoksi". Aikuisena hiffaavat, jos jotain outoa on kotona ollut ilmapiirissä. Suurempi haaste on eroaville vanhemmille rakentaa lapset vastuullista ja toimivaa yhteisvanhemmuutta, joissa lasten huomioiminen ei tarkoita pelinappulaksi ja koston välikappaleeksi joutumista.
Ja silti on näitä ihmisiä, joiden mielestä ainoa oikea ratkaisu on pysyä yhdessä "hampaat irvessä", että lapsilla olisi molemmat vanhemmat kotona...
kuvittelette, että ainoa tapa olla yhdessä on olla hampaat irvessä? Parisuhdetta voi kehittää, jos siihen ei ole tyytyväinen. Ei kannata jäädä peiliin eteen hampaat irvessä, vaan kehittää omaa asennetta. Vain sinä itse voit muuttaa oman ilmeesi!
toisen näkeminenkin kuvottaa, on hyvin vaikea koittaa muuttaa asennetta. Pitääkö kärsiä toisen takia? Lapsetkin siitä saavat ihan väärän mallin tunteilleen.
siitä, mitä on tapahtunut? Mikä on syy kuvotukseen. Fyysinen pahoinpitely vai joku muu?
olet varmaan yksi niitä, joiden mielestä kyntiläillallinen miehelle ja jalkojen hieronta vaimolle ratkaisevat kaikki ongelmat..??? Kerropa, miten kehität parisuhdetta sellaisen kumppanin kanssa, jolle on aivan sama, irvistätkö vai hymyiletkö?! Oman ilmeen voi muuttaa - mutta ei toista ihmistä!
Rakkaus vain loppui, ei lapset saa olla syy jatkaa kylmää avioliittoa, vai 18 vuoden vankeusko pitäis avioliiton olla.
jos sen itse haluaa lopettaa. Rakkaus on yksi tunne muiden joukossa ja omat tunteemme luomme itse. Kannattaisiko ottaa elämä omiin käsiinsä ja vaikuttaa asioihin vai hämmästellä hölmönä "kun se rakkaus vain loppui"?
Niinhän se minunkin Ex vaimo aikanaan sanoi että ei vaan tuntenut enää mitään minua kohtaan ja heti kun erottiin oli jo uusi mies kelkassa ja tietenkään ei ollut siis mitään kolmansia osapuolia kelkassa meidän parisuhteen aikana heh heh. No kaikesta huolimatta elämä voittaa aina , yhteisiä lapsiakin meillä on ja omaisuus saatiin jaettua suhtkoht kivuttomasti. Ainoa ongelma on vain se että lasten takia joutuu tekemisiin ex vaimon kanssa , mutta eiköhän siihenkin joku ratkaisu aikanaan löydy.
meilläkin alle kouluikäiset lapset. Parisuhteesta ei kai voi puhua missään lapsiperheessä, varsinkaan jos ei ole lastenhoitoapua ja oikeasti yhteistä aikaa ja lopulta ei halua ja voimiakaan järjestää sitä yhteistä aikaa.
Meillä mies halusi muuttaa erilleen, koska hänellä ei ole nyt "sellaisia" tunteita mua kohtaan, mutta lopullista eroa hän ei kuitenkaan. Eli varmaan sitten miettii, mitä elämältään oikeasti haluaa. Itselleni tämä on tietysti suuri pettymys. Minusta vaikeudet olisi voinut yrittää sopia yhdessä asuenkin, mutta toisaalta näen tässäkin järjestelyssä hyviä puolia. Yritän hyväksyä mieheni tunteet, mutta vaikeaa se on. Ymmärrän häntä kuitenkin tietyllä tavalla, ymmärrän, mitkä asiat ovat tähän tilanteeseen johtaneet.
Sitä en kuitenkaan hyväksy, että avioliitosta liuetaan, kun "on kasvettu erilleen" eikä tehdä avioliiton elvyttämisen eteen mitään. Lapset pitäisi olla se motivaatio, ei syy, minkä takia avioliittoa jatkaa. Mutta sillehän ei sitten tietysti voi mitään, jos toinen ei halua yrittää ja toinen puoliso voi tosi huonosti liitossa.
Mitä se on? Onko se vastuun pakoilua. Halutaan vapaus ja jätetään lapset toisen puolison vastuulle. Olisihan se hauskaa kun voisi mennä ja pitää hauskaa vapaasti, mutta se puoliso jolla on lapset vastuullaan, ei voi sitä tehdä. Huono omatunto hoidetaan rahalla. Parisuhdeterapia pitäisi olla PAKOLLISTA ennen eroa. Silloin käytäisiin läpi asiat, jotka johtivat eroon. Olisi joku ulkopuolinen ihminen joka osaa avata solmuja. Silloin ero ei satuttaisi niin paljon, kun tietää syyt. Useasti erokierre jatkuu uusissa suhteissa, ja taas erotaan ja jos on saatu lisää lapsia, heidät jätetään taas uuden puolison vastuulle. Mikään ei muutu. Etsitään uutta huumaa hetkeksi. AVIOEROVERO voisi myös hillitä "kasvettu erilleen" eroja. Jouduttaisiin tarkemmin harkitsemaan avioliittoja ja eroja. Meille veronmaksajillehan jokaisesta erosta koituu huima summa. Maksamattomat elatusmaksut, terapiat, työkyvyttömyys ym. Onkohan siitä kukaan viisas tehnyt tutkimusta mitä yksi ero maksaa yhteiskunnalle. Veikkaan että summa on huikea. Eroava pariskunta joutuisivat näin ollen myös itse osallistumaan kustannuksiin, joita ero aiheuttaa yhteiskunnalle.
suomessakin käyttöön, niin ehkä parisuhteet/liitot kestävät kauemmin. Ainakin sen verran, että lapset ehtivät maailmalle. Kysyin aikoinaan eronneilta, että haluatteko, että sama "perinne" jatkuu omien lapsien kohdalla, niin jokainen vastasi, etteivät halua.
Mutta malli tulee, halusi sitä tai ei. Lapset toistavat samaa kuviota omissa parisuhteissaan ja kun nyt eroava sukupolvi on mummo/vaariässä eivät tiedä ketä kuuluu sukuun. Mihin lapsiensa juhliin on tervetullut ja mitä kaikkea joutuu kiertämään, kun ei sovi samaan tilaisuuteen.
Parisuhde ei toimi ikuisesti, ei edes uudistetulla vihkivalalla. Suhteen eteen pitää sitoutua tekemään työtä, heti kun hääpäivä on ohi. Jokainen kyllä osaisi jos tahtoisi. Kaikki on kiinni tahdosta toimia yhteisen asian eteen. Yhteisiä kahdenkeskisiä viikonloppuja pitkin vuotta ja lapset silloin toisten hoiviin. Muistaminen arjessa pienin teoin ja huomionosoituksin. Toisesta välittäminen aidosti. Ne ovat sitä arjen rakkautta. Kiintymys ja kumppanuus kasvavat kun niitä ruokkii. Lasten etu on ylin.
niin vain se rakkaus joskus loppuu ja uusi alkaa, näin on käynyt itselle. Minut jätettiin 13 aviovuoden jalkeen ja nyt olen löytänyt ihmisen jonka kanssa on todella mukava olla. Monemmilla omat lapset, asunnot, duunit, harrastukset jne. Elämä vaan tapaa jatkua.......
Yh-iskä nykyisin 1970
Mieheni ilmoitti minulle 18 vuoden yhteiselon jälkeen että hänellä ei ole enään mitään tunteita minua kohtaan ja samaan hegen vetoon että voidaan kyllä jatkaa näin lasten takia ja siksi ettei hänellä ole varaa erota no heh heh puolen vuotta asiaa pohdittuani hain sitten yksin eroa kun totesin etten kyllä jää miehelleni miksikään koti orjaksi meillä ehkä kuitenkin mukavampaa lasten kanssa keskenään kun ei tarvitse katsella yhtä hapanta naamaa joka päivä ja eikä siinä kyllä lapsillekkaan muodostuisi oikeaa käsitystä parisuhteesta ja kun itsellä kuitenkin ikää vasta 35 niin tässä saattas olla vielä 40 vuotta aikaa joten ei kiitos. Nyt on harkinta aika meneillään asutaan kyllä vielä saman katon alla kun oma tuleva asuntoni ei ole vapautunut ja on kyllä aika hermoja raastavaa aikaa varmaan puolin ja toisin joulua odotan kauhulla että mitä siitäkin tulee vielä töistä pitkät vapaat no täytyy vaan aatella että vuoden päästä asiat ovat toivottavasti paremmin. Meillä ei tietääkseni kans ole mitään kolmansia osapuolia ei ainakaan iteselläni miehestä ei tietysti ikinä voi olla varma. Ja täytyy kyllä sanoa että aikaa menee ennen kuin voin antaa miehelleni anteeksi kaikki syytökset mistä minua syyttää osa oli aiheesta mutta sitten tuli kyllä paljon myös asiattomia syytöksiä mitä en todellakaan ole tehnyt mutta toinen on monta vuotta kasannut kaikki sisäänsä kun ei ole saanut suutaan auki ja nyt tuli mitta täyteen joten ei voi mitään. Lapset varmasti tulevat itkemään vielä paljon kun muutto tulee ajankohtaiseksi mutta toivon että voimme silti antaa lapsille turvallisen lapsuuden emmekä käytä heitä pelinappuloina toisiamme vastaan sillä he kärsivät jo muutenkin tästä tilanteesta aivan kohtuuttomasti. Uskon kuitenkin parempaan huomiseen ja että jossain toivottavasti on vielä joskus ihminen joka voisi minuakin kohtaan tuntea rakkautta ja välittämistä mutta se ei ole vielä ajankohtaista ensin täytyy parannella arvet tästä suhteesta ja vasta sitten katsella tulevaisuuteen.
itse asiassa parisuhteen odotetaan takaavan jonkin yleisonnellisuuden elämässä. Tottakai tunteet voi joskus kylmetä ja ero voi tulla, mutta jos tunteet ilman mitään näkyvää syytä täysin hiipuu, luultavasti siihen parisuhteeseen on ladattu jotain ihan muita asioita ratkaistaviksi: mm. omaan minuuteen, omaan lapsuudenperheeseen, omiin menestymisenhaaveisiin liittyviä odotuksia.
Tietyllä tapaa varsinkin pikkulapsiperheessä avioliitto on arjen kumppanuutta, yhdessä tehtyä ypärivuorokautista työtä vain vähäisin lepotauoin. Pitäisi olla viisautta odottaa edes muutama vuosi että lapset on kouluikäisiä ja itsenäisempiä, ja vanhemmilla alkaa olla omaa aika.
Meillä mies ilmoitti jo yli kaksi vuotta sitten ettei rakasta minua enää muttei halua vielä erotakkaan. Puhua hän ei ole juurikaan tilanteesta halunnut vaan on sitä mieltä että kumpikin miettii tahollaan mitä haluaa. Minä vihaan itseäni etten saa sinun laillasi itseäni liikkeelle ja pistä prosessia eteenpäin koska tiedän ettei tästä enää mitään tule. Haluaisin niin kovasti että välit vielä parantuisi mutta näen sen hänestä ettei hän halua.
Meillä myös kaksi alakoulu ikäistä lasta. He ovat itse useamapaan kertaan ottaneet eron puheeksi koska kavereiden perheessä on eroja tapahtunut. Varmistelevat ettei niin käy meidän perheelle. Siksi kauhulla odotan sitä hetkeä kun täytyy lapsille kertoa. Ehkä he jotain jo aavistavatkin. Oletteko te kertoneet jo lapsille vaikka asutte vielä saman katon alla?
Haluaisin elämässä eteenpäin...en tälläistä patti tilanetta...en itkeä yksikseni mutta pelkään...mitä pelkään? ehkä yksinoloa.
En tiedä sam71 tarkoititko minua mutta vastaan kuitenkin. Joo olemme kertoneet lapsille 13v, 9v ja 6v että näin tulee käymään ja he kävivät juttelemassa kaupungin lastenvalvojan kanssa asiasta siellä vaan kerrottiin heille heidän oikeuksistaan ja kyseltiin että kumman luona lapset haluaisivat asustaa sitten kun erilleen muutamme. Olen ottanut lapset alusta asti mukaani asunnon etsintään että he ovat saaneet sanoa mielipiteensä tulevasta kodistaan ja paikasta ja tulevista kouluista ja ihan hyvin on mennyt. Nuorin ei nyt ihan vielä taida tajuta asiaa käytännössä että mitä se oikeesti sitten merkitsee kun täältä muutamme mutta kovasti hänkin sitä silti odottaa. Yritin miehelleni ehdottaa aluksi pariterapiaa mutta hän ei sinne suostunut "haukuttavaksi" en sitten tiedä kuka hänet olisi siellä haukkunut kun olisin vaan halunnut selvittää tilanteen että mikä mättää kun rakkaus loppui mutta sillä ei kai ollut hänelle enään merkitystä ja minun ei ollut siten väliä. Kauan minäkin mietin ratkaisuani kun en ole ikinä yksin ollut mietin miten pärään lasten kanssa taloudellisesti ja muutenkin kun murrosiät tulossa mutta lopulta ajattelin niin että on mulla ollut vaikeampiakin asioita elämässä joista olen selvinnyt ja eikös se niin ole että mikä ei tapa niin vahvistaa ja olen päättänyt selvitä tästä voittajana ja kasvattaa lapsemme kunnialla maailmalle yksinäisyys tulee varmasti ottamaan koville mutta tiedän ettei se miehellenikään helppoa tule olemaan opetella kaikki kotityöt ja jäädä yksin asumaan isoo taloa voi olla että miettii jossain kohtaa hänkin tekikö oikean ratkaisun kun ensimmäisen kerran elämässään rupee opetteleen pesukoneen käyttöä ja siivoamaan sitäkään ei ole vielä ikinä tehnyt. Joten rohkeasti vaan eteenpäin ei se huono suhdekkaan ole minkään arvoinen ja minä ainakin rakastan itseänikin sen verran että tiedän etten ole rakkaudetonta liittoa ansainnut. Tsemppiä.
Aluks se oli vaikea, tuntui epäonnistumiselta.
Nyt oon löytänyt uuden kumppanin ja se helpottaa.