Hei!
Olen joutunut omassa parisuhteessani miettimään itsekkyyttä, kumppanin myötäilemistä, molemmin puolista ymmärtämistä. Eli olen siis törmännyt kaikenlaisiin normaaleihin asioihin mitä parisuhteessa joutuu ajattelemaan. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa nyt 2.5v ja siinä ajassa alkaa toista ihmistä tuntemaan niin paljon, että asioita tulee eteen.
Asia mistä haluaisin saada keskustelua ja näkökulmia on itsekkyys. Itse olen sitä mieltä, että itsekkyyttä pitää terveessä määrin olla ihmisellä koska muutenhan sitä tekee ainoastaan kuten kumppani haluaa eikä sekään voi olla pidemmän päälle kantava vaihtoehto. Mutta missä menee raja jolloin itsekkyyttä on liikaa? Entä omassa suhteessanne eroavatko teidän käsitykset toisistaan siinä miten paljon pitää itseään ajatella?
Olen huomannut, että omalla kohdallani alan liian helposti myötäilemään toista osapuolta. On äärettömän helppoa myöntyä jos kumppani ei omasta ehdotuksestani piittaakaan. Myönnyn tekemään toisin ja jälkeenpäin harmittelen miksi jälleen kerran menin suostumaan. Tämä pätee pieniin asioihin esimerkiksi ruokaan, radiokanaviin, illanviettoihin jne. Samalla huomaan, että käyttäytymismalli alkaa hiipimään isompiin asioihin kuten asuntoon, perheen ja avioliiton aikatauluihin.
Varsinkin isommissa asioissa aiheutuu luonnollisesti myös riitoja. Kumppani haluaisi edetä vielä nopeammin ja jos sanon etten ole valmis hänen ehdottamiinsa asioihin syntyy yleensä suuri riita. Olen itsekäs, en huomioi ja pakotan hänet toimimaan vastoin tahtoaan. Haluan omakotitalon tai rivitaloon kumppanin halutessa asua kerrostalossa. Hän haluaa heti lapsia ja itse haluan ensin naimisiin ja sitten on lasten aika. Haluan kokeilla ja nähdä yhteisen talouden pyörittämisen ja kumppani olisi alle kuuden kuukauden seurustelun jälkeen tahtonut naimisiin. Tuntuu, että kultainen keskitie on hävinnyt emmekä näytä pääsevän asioista kompromisseihin tai sitten olen todellakin liian itsekäs. Ja jälleen ajatukset kääntyvät kysymykseen - milloin on liian itsekäs? Miten paljon pitää itsestään uhrata toiselle?
Olen joutunut omassa parisuhteessani miettimään itsekkyyttä, kumppanin myötäilemistä, molemmin puolista ymmärtämistä. Eli olen siis törmännyt kaikenlaisiin normaaleihin asioihin mitä parisuhteessa joutuu ajattelemaan. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa nyt 2.5v ja siinä ajassa alkaa toista ihmistä tuntemaan niin paljon, että asioita tulee eteen.
Asia mistä haluaisin saada keskustelua ja näkökulmia on itsekkyys. Itse olen sitä mieltä, että itsekkyyttä pitää terveessä määrin olla ihmisellä koska muutenhan sitä tekee ainoastaan kuten kumppani haluaa eikä sekään voi olla pidemmän päälle kantava vaihtoehto. Mutta missä menee raja jolloin itsekkyyttä on liikaa? Entä omassa suhteessanne eroavatko teidän käsitykset toisistaan siinä miten paljon pitää itseään ajatella?
Olen huomannut, että omalla kohdallani alan liian helposti myötäilemään toista osapuolta. On äärettömän helppoa myöntyä jos kumppani ei omasta ehdotuksestani piittaakaan. Myönnyn tekemään toisin ja jälkeenpäin harmittelen miksi jälleen kerran menin suostumaan. Tämä pätee pieniin asioihin esimerkiksi ruokaan, radiokanaviin, illanviettoihin jne. Samalla huomaan, että käyttäytymismalli alkaa hiipimään isompiin asioihin kuten asuntoon, perheen ja avioliiton aikatauluihin.
Varsinkin isommissa asioissa aiheutuu luonnollisesti myös riitoja. Kumppani haluaisi edetä vielä nopeammin ja jos sanon etten ole valmis hänen ehdottamiinsa asioihin syntyy yleensä suuri riita. Olen itsekäs, en huomioi ja pakotan hänet toimimaan vastoin tahtoaan. Haluan omakotitalon tai rivitaloon kumppanin halutessa asua kerrostalossa. Hän haluaa heti lapsia ja itse haluan ensin naimisiin ja sitten on lasten aika. Haluan kokeilla ja nähdä yhteisen talouden pyörittämisen ja kumppani olisi alle kuuden kuukauden seurustelun jälkeen tahtonut naimisiin. Tuntuu, että kultainen keskitie on hävinnyt emmekä näytä pääsevän asioista kompromisseihin tai sitten olen todellakin liian itsekäs. Ja jälleen ajatukset kääntyvät kysymykseen - milloin on liian itsekäs? Miten paljon pitää itsestään uhrata toiselle?
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Miten paljon pitää itsestään uhrata toiselle?"
Ei yhtään.
Olette erimieltä siitä, miten elämänne suuria asioita järjestätte. Olennaista on, kuinka paljon olette MOLEMMAT valmiit tulemaan toisianne vastaan ja kuinka paljon omissa toiveissanne on joustovaraa. Onko mahdollista löytää kompromissi, joka tyydyttää molempia. Jos kumppanisi ei jousta yhtään omissa toiveissaan, pystytkö ja haluatko sopeutua elämään hänen sanelemaa elämää. Jos vastauksesi on kielteinen ja hän on edelleen joustamaton, onko paljoakaan vaihtoehtoja.
Perheen ja kodin perustamiseen liittyy paljon tunteita ja odotuksia. Arvosta kumppanisi toiveita, mutta edellytä myös samaa arvostusta omille toiveillesi.
Nuo pienet asiat on vähän toinen juttu, vaikka usein heijastuvatkin isompiin. Niissä on hyvä molempien tulla vaikka vähän vuorotellen vastaan. Tehkää sinun lemppariruokaa ja katsokaa kumppanisi lempparielokuvaa. Jos ei löydy yhteistä radiokanavaa, pistäkää toosa kiinni, kunneltaa jotain kolmatta kanavaa, tai napit korviin molemmille. Yhtenä iltana hänen valitsema illanvietto ja toisena iltana sinun, ja kumpikaan ei sitten mökötä happana ;)
Jos haluatte elää yhdessä, puhukaa näistä ja etsikää ratkaisuja. Ratkaisu ei ole se, että toinen sanelee ja toinen alistuu. Olkaa osa toistenne toiveita ja unelmia, puhaltakaa samaan hiileen. Jos aletaan kysellä, kuinka paljon pitää uhrautua, ollaan pahasti väärällä reitillä tasapuolisesta ja kunnioittavasta parisuhteesta.
Tuo on vähän hankala kysymys. Pienissä asioissa on ihan ok antaa periksi eikä turhia kinastella. Eihän sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä syödäänkö tänään lohta vai lihapullia. Illan vietot ovat jo vähän suurempi juttu, jos koskaan ei tehdä niin kuin toinen haluaa, niin eihän se ole enää reilua. Perheen perustaminen ja avioliitto taas ovat suurimmasta päästä, niistä ei pitäisi joutua suuria kompromisseja tekemään.
Itsekkyys on kyllä ihan tervettä jossain määrin. Ne asiat, jotka ovat minulle oikeasti todella tärkeitä, niistä en ole valmis tinkimään. Suuresta osasta olen, mutta en niin että toinen saisi päättää kaiken eikä minun mielipidettäni oteta huomioon ollenkaan.
Minä esimerkiksi en ole valmis olemaan "pelkkä" tyttöystävä koko elämääni, vaan haluan naimisiin. Lapsia myös tahdon, jos niitä vain voin saada. Näistä siis en jousta, enkä kenenkään takia ole valmis niistä luopumaan. Aikatauluja voidaan kyllä sovittaa yhteen miehen kanssa, mutta jos mies ei omasta tahdostaan ole valmis menemään kanssani naimisiin ja hankkimaan lapsia, niin sitten etsin toisen miehen. En siis tahdo miehen menevän kanssani naimisiin ja tekemään lapsia koska minä haluan, vaan haluan että hän kaluaa niitä itse. Koska itse en ole valmis tuosta joustamaan, on kohtuutonta ajatella että miehen pitäisi. Jos aikatauluista noiden suhteen ei päästä sopimukseen, niin on parempi etsiä toinen jonka kanssa asiat sujuu paremmin. Toisaalta minulle on ihan sama missä asumme tulevaisuudessa, omakotitalossa, kerrostalossa, Suomessa vai jenkeissä. Tässä asiassa en koe joutuvani myöntymään miehen takia, koska asia ei ole minulle niin tärkeä. Kunhan katto on pään päällä.
"Hän haluaa heti lapsia ja itse haluan ensin naimisiin ja sitten on lasten aika. Haluan kokeilla ja nähdä yhteisen talouden pyörittämisen ja kumppani olisi alle kuuden kuukauden seurustelun jälkeen tahtonut naimisiin. Tuntuu, että kultainen keskitie on hävinnyt emmekä näytä pääsevän asioista kompromisseihin tai sitten olen todellakin liian itsekäs."
Avioeron voi aina ottaa, mutta lapset on ja pysyy. Yhteinen talous todellakin kannattaa kokeilla ennen avioitumista, saati lapsia. Itsekäs kannattaa olla näissä asioissa jonkin verran, sillä ne on suuria juttuja. Asutteko yhdessä? Oletko ajatellut mennä naisesi kanssa naimisiin tulevaisuudessa, vai harkitsetko vielä? Jos olet, niin voisitte alkaa säätämään tuota aikataulua, esim. häät vuoden-kahden sisään ja lapsen yrittäminen vaikka heti hääyönä tai ensimmäisenä hääpäivänä, mitä nyt saatte sovitttua. Ota myös huomioon naisen ikä, jos hän on 30 niin miehen pitäisi ottaa tuo huomioon lapsien hankkimista päättäessä. Onko pahempi että lapsi syntyy pari vuotta "liian aikaisin" kuin ei ollenkaan.
"Sitten joskus" ajan odottaminen on paljon hankalampaa kuin tietyn ajan odottaminen, ainakin näin naisen näkökulmasta. Itse ainakin mielummin odotan vuoden häitä ja lapsen yrittämistä kuin odottelen epämääräisen ajan, ilman mitään selvennystä onko kyse kuukaudesta vai viidestä vuodesta. Ja itsekin olen varmasti sortunut tuohon miehen "painostamiseen", mutta minusta mies on ansainnut sen kun ei voi kertoa minkäänlaista alustavaa aikatauluakaan. Tuossa vaiheessa miehestä voi tuntua samalta kuin sinusta, mutta ainakaan minun tarkoitukseni ei ole painostaa naimisiin ja perheeseen, vaan oikeasti saada selvyyttä asioihin. Voin mennä naimisiin ja hankkia lapsia jonkun muun miehen kanssa, kuin hänen, jos häntä ei kiinnosta tai hän ei halua. Olen ihan varma että jostain löytyy mies jota rakastan ja joka rakastaa minua, ja haluaa kanssani naimisiin ja lapsia ja on hyvä puoliso ja isä. Toivoisin vaan niin kovasti että tuo olisi nykyinen avopuoliso, mutta jos se ei ole, niin ei se maailman loppu ole. Aika kamalaa vaan miehen kannalta olisi jos erottaisiin tuon syyn takia ja hän huomaisi liian myöhään haluavansa naimisiin ja lapsia juuri minun kanssani. Meillä tosiaan avoliittoa on takana jo yli 4,5v (ja sitä ennen muutama kk seurustelua), joten mistään pikasuhteesta tai kohtuuttoman nopeasta päättämiseen pakottamisesta ei ole kyse. Nelisen vuotta olen yrittänyt saada selvyyttä, mutta kohta annan periksi.