On surullinen olo. En tunne eläväni. Elämäni alku ei kai ollut paras mahdollinen koskien lapsuuttani ja olen tehnyt paljon selvittääkseni mitä haluan, kuka olen, mitkä ovat arvoni, miten rakastaa itseä ja toisia.
Olen pettynyt elämään ja ihmisiin monta kertaa ja olen noussut uudelleen ylös, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen saavuttanut hyvät koulutukset, mielenkiintoista työtä olen tehnyt paljon, olen matkannut maailmalla, kokenut seikkailuja rakkaassa harrastuksessani merellä. Minulla on hyviä ystäviä. Elämä on pudottanut eteen isoja pommeja, yksi kai nuorena sairastuminen vakavaan tautiin. Onnekseni selvisin siitäkin.. Olen jonkinmoinen Hannu Hanhi kai..
Olen vaativa suhteissani, koska odotan kumppanini tukevan minua ja olevan paras ystäväni. Haluan todella läheisen suhteen, emotionaalisesti läheisen, hauskan ja sellaisen, jossa on rakkautta ja tottakai yhteiset arvot. En odota kuuta taivaalta, eikä materia tee minua onnelliseksi. Arvot menivät viimeistään silloin uuteen järjestykseen, kun kuulin sairastuneeni, ja kun tajuisin kaikki elämässäni saattaisikin olla tässä. Onneksi niin ei ollut..
Siltikään en ole "löytänyt" rakasta rinnalleni ja saanut sitä suurinta mitä toivon, omaa perhettä. Teenköhän jotain väärin? Enkö ole valmis siihen mitä todella haluan ja siihen mikä täyttäisi minut.
Onko ihminen niin viisas olento, että hän kehittelee ongelmia sinne missä niitä ei edes ole? Miksi näin?
Viimeisin suhde päättyi, koska en kokenut saavani tarpeeksi tukea ja läheisyyttä kumppaniltani. Rakastan häntä, enkä ole hänen jälkeen kyennyt uuteen suhteeseen. Mietin, että olenko itse liian tarvitseva, eikä ole sellaista miestä, joka uskaltaa olla läheinen ja sitoutua todella...
En koe eläväni, kun en pääse eteenpäin ja mietin mennyttä suhdetta.
Lähipiirissäni on monta ihanaa pariskuntaa ja he saavat lapsia, elävät sitä mistä itse vain haaveilen, miksi se onkaan toisille niin helppoa?? Onko?
Olen pettynyt elämään ja ihmisiin monta kertaa ja olen noussut uudelleen ylös, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Olen saavuttanut hyvät koulutukset, mielenkiintoista työtä olen tehnyt paljon, olen matkannut maailmalla, kokenut seikkailuja rakkaassa harrastuksessani merellä. Minulla on hyviä ystäviä. Elämä on pudottanut eteen isoja pommeja, yksi kai nuorena sairastuminen vakavaan tautiin. Onnekseni selvisin siitäkin.. Olen jonkinmoinen Hannu Hanhi kai..
Olen vaativa suhteissani, koska odotan kumppanini tukevan minua ja olevan paras ystäväni. Haluan todella läheisen suhteen, emotionaalisesti läheisen, hauskan ja sellaisen, jossa on rakkautta ja tottakai yhteiset arvot. En odota kuuta taivaalta, eikä materia tee minua onnelliseksi. Arvot menivät viimeistään silloin uuteen järjestykseen, kun kuulin sairastuneeni, ja kun tajuisin kaikki elämässäni saattaisikin olla tässä. Onneksi niin ei ollut..
Siltikään en ole "löytänyt" rakasta rinnalleni ja saanut sitä suurinta mitä toivon, omaa perhettä. Teenköhän jotain väärin? Enkö ole valmis siihen mitä todella haluan ja siihen mikä täyttäisi minut.
Onko ihminen niin viisas olento, että hän kehittelee ongelmia sinne missä niitä ei edes ole? Miksi näin?
Viimeisin suhde päättyi, koska en kokenut saavani tarpeeksi tukea ja läheisyyttä kumppaniltani. Rakastan häntä, enkä ole hänen jälkeen kyennyt uuteen suhteeseen. Mietin, että olenko itse liian tarvitseva, eikä ole sellaista miestä, joka uskaltaa olla läheinen ja sitoutua todella...
En koe eläväni, kun en pääse eteenpäin ja mietin mennyttä suhdetta.
Lähipiirissäni on monta ihanaa pariskuntaa ja he saavat lapsia, elävät sitä mistä itse vain haaveilen, miksi se onkaan toisille niin helppoa?? Onko?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.