Silti olen ihan rikki. Yritin tyhmä paikkalla asioita, antaa anteeksi, ymmärtää. Sitten tapahtui sellaista, joka aukaisi silmäni.
Miten minä, ihan järkevä nainen olen alistunutkin tuohon paskaan, en voi kun ihmetellä. Miehellä ei ole mitään moraaalia, ei mitään katumuksen, häpen tunteita. On jotenkin tunnevammainen mielestäni. Nyt viimeinen mitä tapahtui, aukaisi silmäni. Ihan kenelle vain kerrottuna tapahtunut oli anteeksiantamatonta suhteessa. Silti mies haukkuu minua, hän käänsi vaikka minkä mokansa niin päin, että syy on minun.
Olin vuosikausia tässä. Kuinka monet itkut olenkaan itkenyt? Vuosia meni ihan turhaan. Rakastuin häneen alussa ja oudot säännöt vain tulivat suhteeseemme yksitellen, hiipien ja mikä sopeuduin kaikkeen.
Nyt olen ihan kuin kuollut kaikesta, helpottunut, surullinen, järkyttynyt. En kuunnellut kenenkään neuvoja, olisi pitänyt.
En enää koskaan uskalla suhteeseen, en halua että minua vahingoitetaan enää. Kyllä sitä yksinkin pärjää.
Miten minä, ihan järkevä nainen olen alistunutkin tuohon paskaan, en voi kun ihmetellä. Miehellä ei ole mitään moraaalia, ei mitään katumuksen, häpen tunteita. On jotenkin tunnevammainen mielestäni. Nyt viimeinen mitä tapahtui, aukaisi silmäni. Ihan kenelle vain kerrottuna tapahtunut oli anteeksiantamatonta suhteessa. Silti mies haukkuu minua, hän käänsi vaikka minkä mokansa niin päin, että syy on minun.
Olin vuosikausia tässä. Kuinka monet itkut olenkaan itkenyt? Vuosia meni ihan turhaan. Rakastuin häneen alussa ja oudot säännöt vain tulivat suhteeseemme yksitellen, hiipien ja mikä sopeuduin kaikkeen.
Nyt olen ihan kuin kuollut kaikesta, helpottunut, surullinen, järkyttynyt. En kuunnellut kenenkään neuvoja, olisi pitänyt.
En enää koskaan uskalla suhteeseen, en halua että minua vahingoitetaan enää. Kyllä sitä yksinkin pärjää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Juuri samoja tuntoja käyn läpi parhaillaan. Miehellä oli rankkoja aikoja takana ja kun minä jaksoin miellyttää, kysellä vointeja, passata ja huomioida niin kaikki oli hienosti ja mies vakuutteli minun olevan ainoa nainen josta koskaan on välittänyt näin paljoa. Silti koin suunnatonta riittämättömyyttä jatkuvasti. Jaksoin selvitellä miehen monimutkaista ajatusmaailmaa kun räjähdyksiä alkoi tulla aina vaan useammin ja useammin ja syytöksiä sateli. Etenkin jos minulla oli rohkeutta kertoa omista ajatuksistani, toiveistani ja tunteistani. Kuulin kommentteja kuinka vaatetuksessani oli vikaa, kuinka ukonäössäni löytyi aina huomautettavaa ja kuinka en kykene antamaan oikeanlaista tukea. Lopulta se kaikki mitä minulla oli annettavaa oli annettu jo eikä sitä päivää koskaan tullut että tilanne olisi kääntynyt edes hetkeksi niin että olisin saanut jotain takaisin päin. Surettaa hukatut vuodet ja tunteet ja suunnitelmat mutta tämän suhteen tarkoitus oli ilmeisesti tappaa minut henkisesti. Minä fiksu ja järkevä aikuinen nainen menin totaalisesti halpaan yrittäessäni sinnikkäästi jatkaa ja jaksaa. Nyt alkaa jälleen rakennus ja en kyllä koskaan halua kokea samanlaista musertavaa suhdetta uudelleen. Voimia sinulle ja elämänilo voittaa lopulta!
Samanlainen tarina on minulla takana. Että pitikin jaksaa ja jatkaa omalla kustannuksella suhdetta mieheen joka itsekkäästi vain välitti omista jutuistaan. Olisinpa osannut olla yhtä itsekäs itsekin. Vaan sitä olen nyt. Silti, en ole muuttunut katkeraksi enkä kurjaksi muille, osaan vain paremmin sanoa ei:n ja sen mitä itse haluan. Mies joka ei välitä, saa minun puolestani poistua takavasemmalle alta aikayksikön. Vastavuoroisuus on niin ihanaa, jos sitä kohtaa. :)
kohtalotoveri, reilu kk sitten ero. Luulin että olin löytänyt vihdoin ja viimein ihmisen, jonka kanssa elää loppuelämäni. Muutin toiselle paikkakunnalle (miehen kotikaupunkiin), meidän piti mennä naimisiin tänäkesänä ja talon ostoa suuníteltiin. Olin tukennut häntä ja nostanut hänen itsetuntonsa (hänen omat sanansa), annoin rakkautta ja en muuta pyytänyt kuin rehellisyyttä häneltä. Sanoin vanhassa kotikunnassa työsuhteeni irti, virkavapaan jälkeen, koska luulin todella että rakennan uuden elämän uuteen kaupunkiin. Järkytykseni jouduin toteamaan että, 1,5 vuotta elämästäni on ollut täysin valetta ja olen asunut täysin tunnevammaisen miehen kanssa, jolla ei ole minkäänlaista empatiakykyä. Ystävinä mukamas meidän piti erota, mutta kun en enää suostu maksamaan tiettyjä laskuja ja minusta ei ole hyötyä, niin kaikkihan on minun syytäni. Mies ei ota minkäänlaista vastuuta omista sanomisistaan ja tekemisistään tai ei edes tunne minkäänlaista huonoa omatunto siitä että antoi minun sanoa irti itseni vakituisesta virasta, vaikka tiesi jo silloin ettei halua suhdetta jatkaa. Täysin vastuuton paska...joka ei ikinä tule kasvamaan aikuiseksi. Hän sotki niin monen muunkin elämän kuin vain minun, mutta mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka ei osaa olla itselleen rehellinen, niin mitenkä hän voisi olla edes toiselle. Onneksi minulla on hyviä ystäviä ja olen saanut puhua heidän kanssa ja itkeä suruani, hiljalleen rupeaa helpottamaan, tällä hetkellä viha on ehkä päälimmäisenä tunteena ja se auttaa eteenpäin. Tiedän että päiväpäivältä helpotta ja kohta asia on vain paha muisto ja katkeraksi en halua muuttua. Varovaiseksi kylläkin tekee ja en enää helpolla luota miehiin, tiedän että eivät kaikki miehet ole samanlaisia, että on niitä rehellisiä miehiä, jotka haluavat panostaa suhteeseen tasa-arvoisesti ja ovat luotettavia. Toivon teille kaikille oikein hyvää tulevaa syksyä.
Täällä taas yksi.
Joka päivä osoitin kuinka paljon minä välitin, tajuamatta että en saanut vuosiin vastausta siihen.
Miehellä oli myös rankkoja aikoja takana, lähinnä lapsuudessa - ja minä jaksoin myös miellyttää, kysellä vointeja, passata ja huomioida. Passasin ja huomioin vuosikymmenen, pidin monet mölyt mahassani koska en halunnut valittaa turhasta tai aiheuttaa hänelle huolta, olihan hänellä töissä stressiä..
Nyt, yhden ainoan kerran yli vuosikymmenessä minä räjähdin, latelin kaikki mitkä olen vuosia pitänyt sisälläni, ilmoitin että tästä lähin tässä parisuhteessa olen minä toisena osapuolena enkä vain kyökkipiikana. Hänen on kohdeltava minua kuin tyttöystävää eikä keittiökonetta.
Yhtäkkiä hän haluaa asioita joiden puuttumisesta syyttää minua, vaikka itse on alentanut minut vain keittiökoneen tasolle. Kun minä halusin suukkoja, hän oli keskittynyt televisiosarjaansa tai hänen oli lähdettävä salille. Kun hän halusi, minä olin heti pelissä mukana. Ei ollut päänsärkyä, ei mitään, olin vain onnellinen kun hän muisti minut ja antoi huomiota.
Minä rakastin, joten jaksoin muistuttaa itseäni että hänkin rakastaa, nyt on vaan "stressiä", "väsymystä", "jotain mielenpäällä", "työkiireitä".. ja kun ne tasaantuvat, on minun vuoroni. Vuosikaudet jaksoin vain muistuttaa itseäni.
Nyt hän haluaa "jälkikasvua". Ihan hyvä idea, siitähän puhuimme jo pari vuotta sitten. Mutta nyt minun olisi pitänyt jättää tämä vasta löytämäni ala ja sitoa itseni lapseen. Hänellä tuli jotain sairaita pehmoisia mielikuvia onnellisesta perheestä... ja minun vikani oli se että meillä ei sitä perhettä ole. Hän ei itse ole koskenut minuun tikullakaan moneen vuoteen ja nyt, nyt heti pitäisi minun pamahtaa paksuksi ja pykätä jälkikasvua. Hän otti loukkauksena kun latelin tiskiin faktat siitä, että minulla olisi ollut työttömänä ollessani aikaa, sitä varten ostimme yhtä huonetta isomman asunnon kuin olisi ollut tarvis, kaikki oli valmiina. Hänen panoksensa vain puuttui.
Mutta hänen pitää saada haluamansa juuri nyt. Ihan sama mitä minä haluan, pelkään tai toivon. Ihan sama että minä olen onneton.
Sanoin että ennen lapsia minun on oltava ykkönen hänelle, että voin sitten ottaa kakkossijan. Kolmoseksi en lapsen ja hänen itsensä jälkeen halua tippua. Se olisi vaatinut hänen puolestaan yritystä muuttua ja nähdä muutakin kuin oman napansa.
Erohan siitä tuli.
Kaiken sen paskan, miehen masennuskaudet ja tekosyyt, työstressin, ongelmat sukulaisten kanssa.. kaiken kannoin, hiljaa ja marisematta. Omat murheeni pidin sisälläni, niistähän olisi ollut liikaa vaivaa. Mitä opimme tästä, naiset? Nalkuttakaa, vaatikaa huomiota, vaatikaa apua kotitöissä, ajatelkaa itseänne välillä ensiksi, älkää alistuko muuttuviin suunnitelmiin noin vain, varsinkaan jos ne ovat aina niitä teidän halujanne ja toiveitanne. Älkää tehkö näin, että nostatte miehen jalustalle. Olisitte sitten vain idiootteja ja päätyisitte vain kynnysmatoksi.
Et taida olla ainoa, noitahan sattuu melko usein kun palstoja lueskelee ja muualta tietoa. Jaksamisia, et siis ole yksin yksin
Kyllä me kaikki selvitään! Aika auttaa varmasti. Kuvitelkaas tätä viimeistä episodia, hän jäi aika raskaasta valheesta kiinni ja tästä puhuttiin ja sanoin etten pidä että minulle valehdellaan. Loppujenlopuksi hän väitti että minulla on jonkunlainen pakkomielle, että aina pitää puhua totta, huh huh. Kehoitti jopa hakemaan apua.
Uusi elämä odottaa, olen helpottunut. Ymmärrän itseäni sen verran, että en halunnut luovuttaa, toivoin jotain ihmettä kai koko ajan että hän muuttuisi. Meni aina vähän aikaa ja tuli jotain uutta kamalaa esiin. Hän oli erittäin taitava syyllistämään muita. Kun jäi aikoinaan suhteesta kiinni, hän sanoi jopa, että luuli ettemme ole yhdessä silloin. Voi miten hävettää tämä tyhmyyteni. Hyvä ettei mielenterveyteni mennyt tässä.
Hyvää syksyä kaikille!
Tässä eräs tunnevammainen mies.
Olen alusta loppuun saakka naisten kasvattama. Periaatteessa minun pitäisi siten olla juuri oikeanlainen mies. Ovathan naiset tehneet minusta ihannemiehen. Olen työskennelyt lisäksi naisvaltaisella alalla. (opetus). Avioliitto kesti 15 vuotta siihen asti kun suostuin täydellisesti vaimon vallan alle. Lopulta sairastuin. Mikään ei riittänyt vaimolle. En edelleenkään ymmärrä minkälaiseen solmuun minun pitää itseni vetää ennenkuin olen kelvollinen parisuhteeseen.
Avioliiton jälkeen minulla on ollut muutaman vuoden parisuhteita mutta jotenkin olen aina ollut kelvoton. Reagoinut väärin jossain tunneristiriidoissa tai sitten tulotasoni on ollut liian pieni. Joka kerta eri asia on ollut pielessä.
Viimeisimmässä suhteessa nainen väitti alusta asti, että minulla on muita naisia. Toki minulla on paljon naistuttuja ammatistani ja harrastuksista johtuen. Käsitääkseni ihmisellä on hyvä olla ystävinä molempia sukupuolia. Naisystävä vaati, että minun pitää deletoida fb:stä tiettyjä naistuttuja pois, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi.
Parisuhteiden välillä olen ollut noin 3 vuotta yksinäni. Mitkään syrjähypyt eivät tule mieleenikään.
Minulle ihmisten välisissä suhteissa luottamus on tärkeintä.
Täydellinen kysymysmerkki on, että minkälaiseksi minun pitää itseni vääntää ja kuinka paljon pitää olla varallisuutta, että kelpaan parisuhteeseen. Fb:ssä vilisevät naisten jakamat elämänohjeet, mitä ystävyys ja rakkaus on, tuntuvat lähinnä rienaukselta.
Pahasti tunnevammainen mies.
Terve tunne vammanen oletko miettinyt miksi nainen tai naiset monesti tuo asioita esiin joita me miehet ei oikein tajuta monestikkaan .Kysymys on monesti epävarmuus toisen poeleta ja hän tuo sen esiin toista tietä monesti koska ei osaa komunikoida toisella tavalla niin se on monesti. Eli väärin käsitysiä joista ei osata keskustella ja epä varma ihminen kasvattaa itse lisää epåävamuutta jokin sisäinen toiminta niin käskee siinä on kärryn pyrä valimis ja monesti tuhoisakin lopussa eli selvä kommunikointi toisen ihmisen välillä on kaiken a.o mutta suomalinen menttali tentti ei ole avoimuuteen kasvanut siihen olemassa tausta tekijät jotka seuraa mukaan avioliitton ja pari suhteeseen niin vain on ja lopputuloksen tietää jokainen.
En osaa sanoa Jusu3 sulle, millaisia ehtoja sun tulisi täyttää... Itselläni on parisuhteelle ehtona vain ehdoton luottamus, uskollisuus ja luonnollisesti rakkaus. Halu olla toisen kanssa ja sitoutua häneen...
Erosin pitkästä parisuhteestani, koska mieheni ei enää rakastanut. Asia on sillä hyvä. Jos toinen ei tunne enää rakkautta, on ainoa oikea vaihtoehto päästää hänet vapaaksi. Vaikka sattuukin. Hoidimme asian hienosti, mutta hylätyksi tulemisen pelko jäi vartalooni ja mieleeni asumaan...
Tutustuin mieheen, josta tuli minulle pian hyvin tärkeä... En tosin esitellyt häntä lapsilleni 18v ja 14v. vaikka tapailimme lähes vuoden. Halusin olla aivan varma, ennen kuin sekoitan lapsiani tähän... Olen romanttinen ja tunteellinen. Tarvitsen läheisyyttä, kosketuksia ja kuitenkin omaa aikaani myös... Tämä mies antoi ymmärtää, että olen hänelle tärkeä ja rakas. Vietimme paljon aikaa yhdessä; useita kertoja viikossa tapasimme ja soittelimme päivittäin.
Yhtäkkiä miehen käytöksessä alkoi tapahtua muutosta... lauseiden seasta löytyi tällaisia lauseita "rakastan sinua kyllä, mutta riittääkö se..." ja "olenhan tällainen pa.ska ja paha ihminen". Koskaan ei alkanut kertomaan, mitä tarkoitti...
Selvisi, että hän oli Aasian matkallaan ollut suhteessa paikallisen thai naisen kanssa. Okei. Emme olleet puhuneet vielä uskollisuudesta tai sitoutumisesta... Emme olleet vielä "pari" vaikka tapailimmekin... Vietimme yön yhdessä ja mies oli erityisen hellä; kertoi haluavansa pitää minut luonaan ja kertoi, että kuulun siihen, kainaloon. Ajattelin, että voimme selvitä yhdessä tästä... Aloittaa uudelleen. Tänään sain viestin, jossa hän kertoo ajattelevansa vain thai-naistaan eikä tiedä mitä tehdä.
Mun sydän on riekaleina. On niin vaikea olla ja hengittää... En vastaa enää hänen puheluihin enkä viesteihin. Tämä oli tässä. Kaikki on sanottu.
Mut miten hitossa pystyn enää koskaan luottaa toiseen ihmiseen? Mietin, että mussa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa kun mut aina hylätään.... Olen varmasti jotenkin viallinen tai huono... Ja mua sattuu niin kamalasti... Ja pelottaa. En uskalla enää luottaa tai päästää ketään lähelle... Olin niin tyhmä. Niin tosi naiivi ja annoin itseäni hyväksikäyttää... Oksetan itseäni.
Ja mies siis käänsi asian niin, että minä olenkin se, joka on tyrkyttänyt itseään. Tai että olen tyhmä kun uskon yhdenkään miehen olevan uskollinen, koska jokainen mies pettää heti kun on tilaisuus... Että jotenkin tämä koko suhde, jonka piti olla hyvä suhde, onkin mielikuvitukseni tuotetta..
Mua oksettaa koko ajan. En tiedä mitä ajatella... Mitä mun elämässä tapahtuu?
Täällä kohtalontoveri myös, olen pitänyt itseäni aivan ihmetapauksena, miten osaankin löytää itseni liian usein tuollaisista tilanteista, jollain tavalla helpotti lukea näitä tarinoita etten ole ainoa fiksu nainen joka vajoaa jollekin maantasolle.
Edellisessä suhteessa ekat pari vkoa meni niin että mies kuunteli mua ja tuki, ajattelin että ihanaa, ensimmäisen kerran mies jolla oikeasti asiat hyvin kaikin puolin, no sitä iloa ei kauaa kestänyt kun sain alkaa olemaan olkapäänä ja aina kun yksi kriisi oli selvitetty, toinen oli jo ovella. Jälkikäteen on ihan käsittämätöntä miten lapsettoman 30 plus miehen elämään voi mahtua niin paljon ikäviä asioita mistä pitää kääntää ja vääntää päivätolkulla ja sitten taas uutta...
Jaksoin aikani kuunnella mutta mulla oli oma elämä ja kaksi lasta, yritin sanoa pari kertaa miehelle että en jaksa koko ajan olla hänen tukenaan vaikka kuinka haluisin, voimavarat ei riitä siihen ja lapseni ovat ykkösiä.
Siitähän se riemu sitten aina repesi, sieltä tuli sitten kommentteja, en rakasta, en välitä, olen itsekäs jne...
Itkin ihan että olisi kiva joskus olla heikkokin, mutta ei. Olin tyhmä ja uhrautuvainen ja hoidin lapsiani ja miestä samalla ja mietin että mites minä.
Vuoden tota kestin, sitten heitin sormuksen mäkeen ja totesin, tämä ei lopu, miehen ongelmat ei lopu koskaan, tulen aina olemaan tukipilari. Ei voi olla mahdollista että joka vko on jotain, oli sitten töissä, terveyden kanssa, auton kanssa, mitä vaan. Kaikki energia keskittyi siihen negatiiviseen, mitään hyvää ei sitten huomannut.
Nyt pidän pääni korkealla, opettelen taas arvostamaan itseäni, sanomaan ei, pitämään huolta myös itsestäni, kuunnella voin mutta sillä on rajansa.
Nyt vaan annat ajan kulua. Sitten se hiljalleen helpottaa. Pärjäähän sitä yksinkin, mutta toisaalta onni voi potkaista ja hyvä mies osua kohdalle.
Tämä on jo vanha aloitus, mutta jonkun kohdalla varmaan aina ajankohtainen.
Anteeksiantaminen on aika hankala juttu, jos sen myötä jää itse liejuun.