Avioliittomme on yli 20-vuotinen. Mies on pettänyt monen monta kertaa, mutta olen aina niellyt harmini ja jatkanut eteenpäin. Tälläkin hetkellä on suhde aluillaan. Mies pystyy työmatkoillaan järjestämään tapaamisia. Muutaman kerran on ollut katkon paikka johtuen siitä, että minä olen käyttäytynyt väärin esim. kerran suutuspäissäni läimäytin. Olen kokenut halveksuntaa, mitään en oikein osaa tehdä, olen kylmä ihminen enkä lainkaan naisellinen, laiskakin olen ja liian paljon omia menoja. Mitään emme harrasta yhdessä. Tanssiminen, josta itse pitäisin on huuhaata ja mikäli menen yksin se on pettämistä. Mies juo aikalailla, vapaata on paljon ja lähes joka vapaa-ilta on pullon kaato menossa, mikä pahinta sen hän yrittää tehdä salaa, mitään ei myönnä, jos asiasta mainitsen. Juotuaan hän kulkee pitkin huushollia ja ärjyy, jos jotain yrittää sanoa. Työssään hän on tunnollinen. Huumorintajua hänellä ei ole koskaan ollut. Hänen seurassaan on varottava sanojaan, sillä hän ottaa helposti sanoista kiinni ja loukkaantuu. Minun sukuni on mielestään täysin omalaatuista. Raha-asioissa olemme omillamme, avioehtoa ei ole ja keran tulikin kiistaa siitä. Mies halusi tehdä avioehdon, koska hän on ostanut kaksi asunto-osaketta, siihen en suostunut. Kaikki palkkani olen käyttänyt perheeseen, lapsiin ja kotiin, mitään isoa ei minun penellä palkallani hankita. Mies on pystynyt ostelemaan, koska palkkansa on iso ja on hän laskut maksellut, auton yms. ainainen valitus on rahan menosta. Omasta mielestäni olen iloinen ja valoisa ihminen, olen myös pidetty työssäni ja harrastuksissani. Mikäli käyn viihteellä olen huomannut olevani sielläkin suosittu. En harrasta nalkuttamista tai mököttämistä enkä edes pihtaa. Vähän olen tullut siihen tulokseen, että miehelläni on jonkinlaisia traumoja vaikeasta lapsuudesta. Hänen on aina poljettava heikompaansa, kukaan ei ole yhtä hyvä ja oikeasssa kuin hän omasta mielestään. Siksi hän hakee aina parempaa eikä tyydy tähän ankeaan arkeen. Yksi henkilö on antanut miehestäni diagnoosin, että hänellä on niin suuri ego, ettei kukaan toinen yllä hänen tasolleen. Lapsiaankin hän moittii, milloin on huono ryhti ja milloin väärät vaatteet yms.
Minun näkökulmani miehestäni
Mietin miten jatkan?
2249
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Alkaa elämään ja kenties tehdä syrjähyppyjä.Miehesi lopuksi kärsii napoleonin tautia?Jos elämä on
tosiaan jatkuvaa nalkuttamista ja arvostelua,ihmettelen mikä sinua pitää suhteessa.Toisekseen voisit
käydä tansseissa ja testauta itsesi,löytyykö kaveria...
Kuvailusi kuulostaa paljon isältäni. Ulospäin kaikki on hyvin, hyvä palkka ja hän on pidetty ja kuulemma rauhallinen ihminen töissä. Kotona hän purkasi pahaa oloaan perheeseen. Meillä oli todella huonot välit kun olin teini-iässä, koska en temperamenttisena ihmisenä sietänyt isäni jatkuvaa henkistä polkemista, vaan sanoin vastaan. Ei se paljon suojellut, paha mieli ja heikko itsetunto siitä silti kehkeytyi. Olenpahan ainakin kiltti, varovainen ja sanavalmis. Vaikkei kahdella ensimmäisllä piirteellä tässä maailmassa pärjääkän. Sairastuin myös syvään masennukseen aikuisuuden kynnyksellä ja siitäkös hän sai vettä myllyyn, kun olin niin saamaton. Pitkään ajattelin että hän on vain lapsilleen ilkeä. Vanhempieni avioliitto on aina näyttänyt onnelliselta. En ole koskaan kuullut heidän riitelevän. Mutta viime aikoina -kun me molemmat sisarukset olemme muutamia vuosia sitten lentäneet pesästä- on tullut mieleen että mitä jos hän tekee samaa äidille. Mutta salaa sen samalla tavalla meiltä kuin työtovereiltaan. Se olisi aivan kamala ajatus, koska äitini on todella hyväsydäminen ja herkkä ihminen. Ja äiti ei tietenkään haluaisi aiheuttaa huolta meille. Mitä jos hänet on poljettu henkisesti mitättömäksi eikä hänellä ole enää rohkeutta lähteä pois? Olisiko muka mahdollista että ilkeily olisi loppunut nyt kun kotona ei ole enää lapsia ketä sortaa? Ei kuitenkaan näytä siltä että äidilläni olisi asiat huonosti. Ehkä hän jollain tavalla ymmärtää isää johon itse en ole koskaan kyennyt. Täytyyhän sellaiseen käytökseen olla jokin syy, huono itsetunto jota yritetään nostaa tekemällä muista huonompia. Hänhän on itse aina ollut omien sanojensa mukaan kaikin puolin täydellinen.
Tulemme nykyään paremmin toimeen, koska näemme harvemmin. Edelleen huonoina päivinä hän etsii akilleen kantapäätäni johon iskeä. Usein siis jokin minulle tärkeä asia. Osaan kuitenkin nykyään ohittaa kommentit, enkä anna niiden loukata. Silti ihmettelen miksi hän tekee niin. Eikö normaalit isät kehu ja kannusta lapsiaan, eikä mollaa ja masenna. Näin olen kuullut, tiedä en.
Mutta jos välinne miehesi kanssa on lähelläkään sitä mitä minulla ja isälläni, suosittelisin etsimään parempaa. Se että raha-asiat ovat hyvin ei paljon paina silloin kun oma mielenterveys romahtaa.