Näyttää siltä, että aika iso osa tälle palstalle kirjoittajista on suhteellisen pessimistisiä kaukosuhteen toimivuuden suhteen. Kerronpa oman tarinani, jos se vaikka piristäisi niitä, joilla on kaukosuhde aluillaan tai harkinnassa:
Lähdin opiskelijavaihtoon Ranskaan syksyllä 2008. Olin sinkku, ja ollut jo jonkun aikaa, joten ajattelin, että mennään avoimin mielin. Lupasin kuitenkin itselleni, että mihinkään vakavempaan en ryhdy.
Tapasin ensimmäisellä viikolla hyvin viehättävän tytön, johon tutustuin sattumalta uuden saksalaisen kaverini kautta. Kyseinen tyttö oli myös vaihdossa, joten satuttiin käytännössä joka päivä tapaamaan joko koululla tai bileissä tms. Ihastuin tyttöön, mutta mielessäni pähkäilin onko se järkevää. Vaihtojaksohan loppuisi jo muutaman kuukauden päästä, jolloin olisi kummallakin lähtö kotiin. Ja mitäs sitten tehdään?
Päädyttiin kuitenkin suhteeseen, ja jatkosta emme keskustelleet keskenämme ollenkaan ennen kuin 1kk ennen vaihtoperiodin loppua. Oltiin koko 3kk yhdessä käytännössä koko aika, käytiinpä yhdessä jopa parilla matkalla lähikaupunkeihin ja -maihin. Kun tuli kotiinlähdön aika, sovimme että vierailisin hänen luonaan pian. Varasinkin lentoliput ja vietin viikon Saksassa, jolloin puheeksi tuli taas suhteen jatkaminen. Päätettiin yrittää, olihan molemmilla tavoite aloittaa kansainvälinen ura, jolloin maantieteellisen sijainti voitaisiin yrittää saada samaksi valmistumisen jälkeen.
Tapasimme alkuvaiheessa n. 3-4 viikon välein, yleensä n. 5 päivää kerrallaan. Kesällä tyttö kävi suomessa, ja minä kävin saksassa, minkä kesätöiltämme ehdimme. Ollaan myös matkailtu kolmansiin maihin yhdessä, mikä tietenkin piristää. Jutellaan skypen välityksellä käytännössä n. 4-5 kertaa viikossa ja lähetämme tekstareita ja meilejä joka päivä, välillä kortteja ja jopa kirjeitä (mikä oli ainakin itselleni täysin uusi juttu). Mielestäni esim skypen videochat on loistava keksintö - etäisyys tuntuu huomattavasti lyhyemmältä kun näkee toisen. Nyt suhdetta on käytännössä vuosi täynnä, enkä ole koskaan ollut yhtä onnellinen, vaikka välillämme on parituhatta kilometriä etäisyyttä.
Seuraavana tavoitteena meillä on valmistuminen vuoden sisällä, jonka jälkeen olisi tarkoitus yrittää saada duunia samasta maasta (mahdollisesti Ranskasta, Saksasta tms.). Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta hyvin tämä on toistaseksi toiminut, vaikka ikävä on valtava. Lentokenttä on nykyään minulle paikkana sellainen, joka tuo tunteet pintaan: surut ja ilot. Täytyy myöntää, että jälleennäkemiset ja toisaalta erot eivät ole muuttuneet laimeemmiksi ajan myötä: aina yhtä ihania ja toisaalta surullisia.
Ei muuta kuin yrittäkää pois, itse en ole päivääkään katunut. Yleensähän asiat joita elämässä katuu eniten eivät suinkaan ole niitä, joihin on ryhtynyt vaan lähinnä menetetyt tilaisuudet.

Vastaukset 12
Vanhimmat
Kiitos ihanasta ja kannustavasta kirjoituksesta. Kerrankin täällä palstalla kirjoittelee joku, joka ei ole täynnä negatiivisuutta, vaan omaa rohkean ja positiivisen elämänasenteen. Kiitos sinulle siitä ja kaikkea hyvää suhteeseesi! :)
miten tuo välimatka tuntuu?onko se ylitsepääsemätön?
tuntuu että siitä ei koskaan pääse eteenpäin....
Heippa!
Kanssa kohta 3 vuotta etäsuhteessa, enkä kadu pätkääkään. Ei ole helppoakaan, mutta kyllä sen kestää kun koittaa ajatella tulevaisuutta ja seuraavaa tapaamiskertaa. Vielä ainakin vuosi näin ja sitten saa alkaa suunnittelemaan niin sanotusti normaalia elämään, kun opiskelut on kasassa. Seurustelen siis ranskalaisen miekkosen kanssa :) Hän oli suomessa pari vuotta opiskelemassa ja siinä sitten samalla tutustuttiin. Aluksi olin aika pidättäytynyt ja epäileväinen, mutta se vaan kolahti niin pahasti, että eipä siinä voinu hanttiin pistään.
Onneksi on tosiaan tää nykyteknologia apuna, ei tästä muuten varmaankaan mitään tulisi. Päivittäin pidetään yhteyttä. Juurikin poikaystävä vietti täällä 2kk kesästä ja lähti viime sunnuntaina takaisin Ranskaan. Nyt on niin kamala ikävä, mutta kyllä se siitä taas. Mulle eron hetki on aina yhtä inhottava, se tunne ei vaan oo laantunu vaikka kuinka on tullu seki käytyä läpi monta kertaa. Aina sitä lentokentällä tulee vollotettua. Mutta taas kun nähdään, tuntuu että ei olla koskaan oltukaan erossa.
Mä itse tukeudun tosiaan siihe, että ajattelen vaan seuraavaa kertaa kun nähdään ja että kyllä se aika menee nopeasti. Täytyy vaan kehitellä itelleen muuta ajateltavaa ja harrastusta.
Tsemiä kaikille myös. Ei tää helppoa ole. Välillä käydään kriittisissäkin pisteissä, mutta kyl se tulevaisuus tulee kun saadaan olla yhdessä rakkaittemme kanssa, päivittäin :)
koko ajan rakas on mielessä ja ajatuksissa...nyt kun lähti pois vuodeksi niin se vaan tuntuu että ei pääse yli siitä ollenkaa.
Kuinka usein näette sitten? Kun muutama kuukausi on että ei voi nähdä ollenkaan niin kamalalle se tuntuu...mikään ei kiinnosta oiken..
Me nähdään aina lomisin, eli nyt enskerran jouluna, eli mitäs täs nyt sit on 3kk odottelua. Kamalalta se tuntuukin, mutta mä koitan tehdä jotain että saan ajatukset pois, ja kuitenkin, joka päivähän me yhteyttä pidetään :) netillä ja joka ilta hyvän yön puhelu.
Kyllä se siitä, alku tuntuukin pahalta. Ekaa kertaa kun poikaystävä lähti takas Ranskaan niin tuntu että osa mua ois repästy pois, ja kesti aika kaun että sain koottua itteni. Paljon itkusia puheluita ja nukkumaanmenoja. Mutta kannattaa tosiaan kehittää jotain harrastusta, että ei jää märehtimään ajatuksiensa kanssa :)
se on vaikeaa vaan yrittää keksi jtn tekemistä. Onneksi on eden koulukirjoja mitä lukea.
3kk tuntuu kyllä aika pitkältä ajalta. Toivoa on kun tietää että tilanne loppuu joskus.
Välimatka tuntuu itseasiassa hyvinkin mitättömältä skypen ansiosta. Helpottaa valtavasti kun näkee toisen, vaikka ei voikkaan koskettaa.. Samoin aikaero kun on kohtuullinen, niin päivärytmi menee yksiin.
Lisäksi itse olen ainakin huomannut sen, että kun tutustuu paremmin henkilön arkielämään (kavereihin, lähiseutuun, kouluun ym.), niin sitä tuntee heti olevansa lähempänä toista, kun keskustellaan arjesta. Näin sitä voi paremmin kuvitella olevansa tytön luona. Samoin itselläni oli tärkeää, että tutustutin tytön mahdollisimman pian omiin kavereihin ja piireihin. Näin voin puhua ihmisistä nimillä. Ja kaipa se myös lisää luottamusta.
Paras lääke välimatkaan on mielestäni myös tekemiset / koulu / duuni / harrastukset. Mitä aktiivisempi on, sitä nopeammin aika menee. Ja ennenpitkää se odotus loppuu, ja pääsee taas halaamaan toista =).
Kyllä tästä pääsee eteenpäin, kun vaan jaksaa luottaa asiaan. Jonkunnäköiset tavoitteet esim 6kk tai 12kk päähän auttavat myös jaksamaan.
Tsemppiä!
Kiitos, kiitos, näistä positiivisista tarinoista. Kovasti rohkaisivat mieltäni kun itselläni jälleen oli tänään kohdalla tuo rakkaan hyvästely. Mieli vähän maassa (tai siis aika paljonkin), mutta eiköhän se tästä. Muiden ihmisten kokemusten lukeminen antaa kummasti voimaa.
Onnea kaikille tässä tunteiden aallokossa eläville, ainakin toivoa on. Kun tänään kerta mennään kohti pohjaa niin ehkä huomenna lähdetään taas nousemaan
Onko se alku kamalinta?vai paheeko vain ajan kanssa?
Ainaki alku tuntuu aivan kamalalta...kontaktia on niin vähän kun soitteleminen on niin kallista...
No mutta etkös nyttenkin ole netissä? Skype, mese yms. käyttöön. Saat puhua vaikka kuinka kauan ilmaiseksi ja kuvankin kaupan päälle jos webkamera löytyy!
Itse vaikka päivystän koko ajan koneella. toisella puolella ei aikaa siihen ole.
se tässä ongelma on. tavalliseen luuriin soittaminen on vaan niin tuhottoman kallista.
Hyvä kirjoitus, itsekin olen kaukosuhteessa ja kyllästynyt negatiivisiin ihmisiin ja heidän epäileviin kommentteihinsa. Onnea sinulle ja hänelle!