Mun mies ei lyö eikä juo. Jakaa rahansa, hoitaa kotitöitä, osallistuu lasten harrastuksiin. Sanoo rakastavansa. Tuo kukkia pihalta. Hieroo hartioita pyytämättä.
Mun mies valehtelee jatkuvasti. Kaikesta. Ja miellyttää, itsekin myöntää, että huomionosoitukset ovat mielyttämistä, eivät rakkautta. Haluaa niillä mun toimivan ja olevan haluamansa.
Mun mies petti. Vuosikausia. Ei silti kanna vastuuta. Valehtelee jatkuvasti kaikesta tapahtuneesta. En tiedä enkä tajua mitä kaikkea mun elämässä on oikein tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Ei suostu kertomaan. Sanoo jotain ja jos pahoitan mieleni/suutun muuttaa vastausta. Välillä aivan päinvastaiseksi. Sitten ihmettelee kun en enää meinaa uskoa mitää. Oikeesti ihmettelee ja sanoo, että olen muuttunut sellaiseksi, jota se ei enää tunne.
Mun mies on taitava syyllistään. Jos en jotain tahdo, niin epäselväksi ei jää, että monelle ihmiselle tulee siitä paha mieli. Moni pettyy. Mulle tulee siitä kauhea olo ja taivun. En halua pilata muiden elämää/juhlia/iloja... ja löydän itseni tilanteista, joissa en haluaisi olla. Teen asioita joita en haluaisi tehdä.
Mun mies sanoo, että me pääsemme pettämisestä yli mun satuttamiseni kautta. Että mua täytyy vielä satuttaa, jotta yhteiselo onnistuu. Minä en tajua tätä. Että hänen on saatava satuttaa vielä lisää jotta voimme olla onnellisia??? Tämä on mysteeri.
Mun mies lupaa kuun ja kaikki planeetat taivaalta. Silti se ei ole pysynyt yhdessäkään sopimuksessa jotka ollaan tehty, se ei ole pitänyt yhtäkään lupausta jonka on tehnyt. Sitten se ihmettelee kun sanon, että lupauksilla ei mennä enää eteenpäin. Asioiden on alettava oikeasti muuttuun. Aikaa on mennyt suhteen loppumisesta puolitoista vuotta. Aikaa hänellä on ollut lunastaa edes yksi lupaus.
Mun mies antaa perheensä loukata mua. Se ei puutu siihen. Sanoi eilenkin, että eikö se riitä, että hän näkee kyllä sen. On silti hyvää pataa sukulaistensa kanssa. Viimeksi muut sukulaiset kutsuttiin syömään. Minut jätettiin pois kun ei kuulemma löydy istumapaikkaa. Mies ei sanonut mitään.
Mun mies on kova. Jos itken tai sanon olevani surullinen, hän voi kääntää selkänsä ja jättää minut yksin. Suhteen tultua ilmi romahdin lattialle, mies jätti siihen sanaakaan sanomatta ja meni siivoamaan keittiötä. Keskellä yötä. Joudun pyytämään lohdutusta, sanomaan, että eikö voisi halata. Joskus halaa, joskus ei.
Mun mies ei kuule mua. Olen kertonut mitä tarvitsen. Antanut selkeät käyttöohjeet itseeni. Kertonut mitä tarvitsen missäkin tilanteessa, mitä odotan häneltä. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan muista niitä ohjeita.
Mun mies kävi mun kanssa terapiassa lähes vuoden kunnes terapeutti sanoi, että ei voi enempää auttaa kun mies tee mitään muutoksen eteen. Meidät siis "heitettiin ulos" pariterapiasta.
Mitä mä teen mun kunnollisen miehen kanssa???
Mun mies valehtelee jatkuvasti. Kaikesta. Ja miellyttää, itsekin myöntää, että huomionosoitukset ovat mielyttämistä, eivät rakkautta. Haluaa niillä mun toimivan ja olevan haluamansa.
Mun mies petti. Vuosikausia. Ei silti kanna vastuuta. Valehtelee jatkuvasti kaikesta tapahtuneesta. En tiedä enkä tajua mitä kaikkea mun elämässä on oikein tapahtunut viimeisten vuosien aikana. Ei suostu kertomaan. Sanoo jotain ja jos pahoitan mieleni/suutun muuttaa vastausta. Välillä aivan päinvastaiseksi. Sitten ihmettelee kun en enää meinaa uskoa mitää. Oikeesti ihmettelee ja sanoo, että olen muuttunut sellaiseksi, jota se ei enää tunne.
Mun mies on taitava syyllistään. Jos en jotain tahdo, niin epäselväksi ei jää, että monelle ihmiselle tulee siitä paha mieli. Moni pettyy. Mulle tulee siitä kauhea olo ja taivun. En halua pilata muiden elämää/juhlia/iloja... ja löydän itseni tilanteista, joissa en haluaisi olla. Teen asioita joita en haluaisi tehdä.
Mun mies sanoo, että me pääsemme pettämisestä yli mun satuttamiseni kautta. Että mua täytyy vielä satuttaa, jotta yhteiselo onnistuu. Minä en tajua tätä. Että hänen on saatava satuttaa vielä lisää jotta voimme olla onnellisia??? Tämä on mysteeri.
Mun mies lupaa kuun ja kaikki planeetat taivaalta. Silti se ei ole pysynyt yhdessäkään sopimuksessa jotka ollaan tehty, se ei ole pitänyt yhtäkään lupausta jonka on tehnyt. Sitten se ihmettelee kun sanon, että lupauksilla ei mennä enää eteenpäin. Asioiden on alettava oikeasti muuttuun. Aikaa on mennyt suhteen loppumisesta puolitoista vuotta. Aikaa hänellä on ollut lunastaa edes yksi lupaus.
Mun mies antaa perheensä loukata mua. Se ei puutu siihen. Sanoi eilenkin, että eikö se riitä, että hän näkee kyllä sen. On silti hyvää pataa sukulaistensa kanssa. Viimeksi muut sukulaiset kutsuttiin syömään. Minut jätettiin pois kun ei kuulemma löydy istumapaikkaa. Mies ei sanonut mitään.
Mun mies on kova. Jos itken tai sanon olevani surullinen, hän voi kääntää selkänsä ja jättää minut yksin. Suhteen tultua ilmi romahdin lattialle, mies jätti siihen sanaakaan sanomatta ja meni siivoamaan keittiötä. Keskellä yötä. Joudun pyytämään lohdutusta, sanomaan, että eikö voisi halata. Joskus halaa, joskus ei.
Mun mies ei kuule mua. Olen kertonut mitä tarvitsen. Antanut selkeät käyttöohjeet itseeni. Kertonut mitä tarvitsen missäkin tilanteessa, mitä odotan häneltä. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan muista niitä ohjeita.
Mun mies kävi mun kanssa terapiassa lähes vuoden kunnes terapeutti sanoi, että ei voi enempää auttaa kun mies tee mitään muutoksen eteen. Meidät siis "heitettiin ulos" pariterapiasta.
Mitä mä teen mun kunnollisen miehen kanssa???
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja pelasta edes itsesi.
Miestä et saa muutettua, et hänen sukuaan, jos noin on asiat. Itsesi saat muutettua, kun otat vihdoinkin sen asenteen, että sinua ei saa enempää satuttaa muka rakkauden varjolla. Miksi haluat olla lattiamattona? Et ole velvollinen olemaan miehen kaatopaikkana, jolle voi puhua mitä paskaa tahtoo, kunhan mies itse saa sen, mitä tahtoo. Ota itsekunnioitus kehiin, hei!
tyypillinen tarina miehestä, joka ei juo eikä lyö - paitsi sanoillaan - ja käytöksellään. Ihan turha kuvitella, että hän siitä muuttuisi, ainakaan parempaan suuntaan. Armahda itsesi, ala työstää eroa.
Mulle tuli ahdistava olo jo pelkästään viestisi lukemisesta. Tuskin pystyn edes kuvittelemaan kuinka noin voi elää päivästä toiseen.. Helppoa on tietysti ulkopuolisen sanoa, mutta olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa - pelasta itsesi. Ei kukaan pysty vuosikausia elämään jäävuoren vierellä.. Entä lapset, jaksatko pitkällä tähtäimellä olla läsnä itse lasten arjessa, jos itse henkisesti väsyt vuosien saatossa? Mitä annettavaa sinulla heillekään on, jos olet ihmisraunio miehesi käytöksen jäljiltä?
Oleellisin kysymys lienee kuitenkin, näätkö teidät onnellisesti yhdessä vielä 10 vuoden kuluttuakin? Ellet, sitten on aika laittaa hihat heilumaan..