Järkyttävä "takapotku" eron takia menossa. En ole muutamaan päivään kyennyt mihinkään. Hädin tuskin suihkuun päässyt ja jotakin syönyt. Olemme asuneet jo monta kuukautta erillämme, mutta tuntuu, että vasta nyt tämä kauheus on astunut sisimpääni. Menetyksen tuskaa. Toive siitä, että jaksaisimme alkaa uudelleen ja antaa toisillemme ja itsellemme anteeksi on hiipunut. Voimia ei ole. Ja paljon asioita on tapahtunut erossaoloaikanamme.
Lohduton olo.
Sanokaa, että selviän.?
Lohduton olo.
Sanokaa, että selviän.?
Vastaukset 76
Vanhimmat
...jos vain lakkaat toivomasta jo menetettyä. Ala elää itsellesi ja nauti niistä asioista, joita sinulla on tai jos tuntuu, että ei ole riittävästi niin hanki ja tee uusia asioita. Märehtien menneissä pitkität vain omaa tuskaasi. Päästä irti ja ala nauttia elämästäsi!
Sinä olet elämäsi tärkein ihminen, ei se elämästäsi pois lähtenyt! Opettele uutta elämää askel kerrallaan, voimien mukaan - mutta joka päivä uusia askelia ottaen!
Asun kolmatta kuukautta erillään lapseni isästä. Ei helppoa, mutta päivä päivältä paremmalta maistuu - ja tämä uusi paikka on jo koti. Ei elämä lopu eroon, vaan jatkuu erilaisena. Parempanakin ajan myötä.
Voithan kuitenkin yrittää vielä puhua miehellesi ja kertoa tunteistasi, mutta vaikka jatkaisitte yhdessä niin voihan olla, ettei se silti onnistu ja taas kuluu arvokasta aikaa oman elämäsi rakentamiseen. Mitä asioita teille on tapahtunut eronne aikana?
Hyväksy se, että olette eronneet eikä paluuta menneeseen ole. Siitä huolimatta on helpottavaa, jos antaa itselleen ja exälle anteeksi. Ellet osaa, anteeksiantamista kannattaa opetella. Aiheesta on kirjoitettu kirjojakin.
Minulla erosta kolmisen vuotta. Kyllä minäkin erosta selvisin, mutta mitä enemmän aikaa kuluu erosta, sen surullisemmaksi käyn kun yksinäisyys painaa. En minä halunnut tällaista elämää. Halusin jakaa elämäni jonkun kanssa, mutta yksinäiseltä näyttää tulevaisuus. En ole löytänyt ketään ja viimeisen vuoden aikana en ole ollut yksilläkään treffeillä. Onneksi minulla on lapset, mutta eivät he voi tietenkään korvata aikuista ihmisssuhdetta. Se toivo minulla on, etteivät lapeni joutuisi kokemaan samaa. Eron jälkeen olin hyvin positiivinen ja katsoin eteenpäin, mutta tämä kolmen vuoden aika on ollut niin täynnä pettymyksiä suhdeasioissa, että enää en jaksa pahemmin edes toivoa, että yksinäisyys koskaan helpottaisi. Sen vuoksi valvon öitä ja iltaisin lasten mentyä nukkumaan, kyyneleet nousevat silmiin. Pahinto on silloin kun toinen lapsista menee isällensä. Silloin tunnen itseni entistä yksinäisemmäksi.
Nyt se sitten paise puhkesi..ei enää jaksa. Lääkäriin on mentävä. Mikä pettymys..en selvinnyt tästä sisulla ja omalla tahdonvoimalla..
tuntuu niin pahalta. olen heikko.
Et sinä ole heikko!!!! Ihminen joka reagoi yhteen elämänsä suurimpaan asiaan ja kokee sen edessä voimattomuutta on NORMAALI. Epänormaalit ihmiset menevät vaikeista kriiseistä yli vihellellen ja kevyesti. Sinulla on herkkyyttä, tunteita ja se on samalla myös sinun vahvuutesi. Se, että sinä uskallat kokea ne tunteet, annat niiden tulla päällesi. Sinä olet siinä vahva kun et piilota niitä, vaan uskallat romahtaa. Rohkeat ihmiset tekevät niin. Pelkurit ja heikot pakenevat uusiin suhteisiin, viinaan, työhön, harrastuksiin.
Nyt katse omiin vahvuuksiin! Sinä pääset hienosti tästä yli, kun uskallat kohdata tämän nyt kun se pitää kohdata. Tulevaisuudessa olet vapaa siitä tuskasta ja taakasta.
Itkulle ei meinaa tulla loppua...et usko, mikä lohdutus tuosta sinun kirjoittamastasi minulle tähän pimeään hetkeen tuli.
kiitos.
mutta käy kuitenkin lääkärissä ja sieltä varmaan ohjataan puhumaan asiasta jollekkin. Sekin auttaa eikä ole mikään heikkouden merkki hakea apua ajoissa!
Avun hakeminen ja oman heikkouden ja voimattomuuden myöntäminen on oikeanlaista vahvuutta.
Kukaan tässä maailmassa ei elä elämäänsä läpi joutumatta kokemaan tilanteita jolloin tarvitsee apua. Avun tarpeen tunnustaminen ja sille jotain tekeminen on iso askel kohti panemista.
Tsemppiä ja voimia!
Tahaton kirjoitusvirhe. Ei suinkaan "iso askel kohti panemista " vaan paranemista.... anteeksi
Täytyy sanoa, että tuo sinun kirjoitusvirheesi sai minut hymyilemään ;)
joo-o. Kävin sitten lääkärillä. Sairaslomaa... lääkäri oli minua nuorempi nainen ja yritti kovasti auttaa.
Toisaalta on hyvä tietää, että voin sinne paukahtaa uudelleen, jos siltä tuntuu. Ovat kuulemma paikalla, jos siltä tuntuu, että tarve vaatii..Maanantaina sitten pskykologille aikaa varaamaan. Huoh. tuntuu niin vaikealta ajatus, että minä, vahva ja sisukas nainen en enää jaksa olla itseni kanssa. ja ammattini on hoitaa muita. nyt en pysty hoitamaan edes itseäni..säälittävää.
kiitos kirjoittaneille. saan teistä voimia jatkaa seuraavaan hetkeen...
Erotilanteessa moni selviää viikkoja ikäänkuin shokin voimalla. Mutta sitten koittaa se aamu, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan pälle ja tuntuu täysin ylivoimaiselta saada edes vaatteita ylleen.
Myös minulle kävi niin ja pakko oli lähteä lääkärille pyytämään apua, mitä myös sain.
jotkut ihmiset vaan tarvitsevat uuden suhteen tai harrastuksia tai muita sosiaalisia tapahtumia. Eikä se tarkoita että olis "heikko". Eri ihmiset vaan tarvitsevat erillaista selviytymistapaa. Nimim. eronnut yh-iskä, ei heikko vaikka harrastaa
pystyy olemaan vahva vain jos myöntää heikkoutensa. Hyvä, että lähdit lääkäriin. Ihan turha kitua ja kärsiä yksikseen, on helpottavaa puhua asiasta jonkun toisen kanssa. Kaikkea hyvää sinulle - niin ja jaksamista!
kokemuksesta tiedän,jos en olisi hakenut apua,en olisi selvinnyt.kävin lääkärissä ja perheneuvolassa puhumassa.se oli pelastukseni.sain jakaa asioita aivan rauhassa kuuntelijan kanssa,jolla ei ollut ennakkoasetelmia.hae apua,mene puhumaan.on paljon näyttöä tapahtumista,jos ei hakeudu avun piiriin kun sitä tarvitsee.ja sitä on saatavilla paljon.elämä on sinun lahjasi ,arvosta sitä.hitaasti hyvä tulee.ja vielä hae kirjoja kirjastosta,lue aiheesta paljon,asiaan tulee uutta näkökulmaa,oivalluksia,uskoa tulevaan.alat arvostaa itseäsi ja pääset uuteen alkuun ja hyväksyminen on helpottavaa.muista kävely on parasta terapiaa,se antaa ajatuksille tilaa.usko vaan,niin minäkin uskon.on kulunut 9kk tätä omaa eron tuskaa....kyllä se tästä!
sinä selviät, on siitä muutkin selvinneet. Eronneita on mielinmäärin, elleivät ihmiset selviäisi, niin johan olisi kumma!
Ei elämä takaiskuihin lopu, ihminen tarvitsee huonoja aikoja voidakseen nauttia paremmista ajoista. Jos kaikki menisi aina niin kuin itse haluaa ja toivoo, niin elämä olisi tosi tylsää.
Tsemppiä! Kyllä sinä selviät!
Syön tässä ranskanpastilleja ja olen päättänyt olla tämän illan ajattelematta yhtään mitään...
Lueskelen ihmisten kirjoituksia eroistaan ja tunnelmistaan siihen liittyen ja todellakin hengittelen vain hetken kerrallaan. Tilanteeni on nyt niin monelta muultakin elämän osa-alueelta täysin nollassa, että pimahdan, jos niitä alan nyt pohtimaan. On se kumma, että miten pienistä jutuista sitä joutuukaan tässä lähtemään eteenpäin. Siis kertakaikkiaan siitä, että jaksankohan raahautua suihkuun jne..saati, että ihmisten ilmoille lähtisi. ei vielä. Huomenna olen päättänyt mennä ulkoilemaan. Kuulemma aivot saavat kivasti impulsseja ja ajatuksen juoksu kulkee edes hetken verran paremmin, kun keho on liikkeessä. Tänään en jaksa.
Ja edelleen kiitän teitä ihania lähimmäisiä, jotka olette jaksaneet minulle kirjoitella zemppaavia viestejä. Ette todella tiedä, miten arvokkaita ne minulle nyt ovat!
Keksin uuden sanan:) Niin luin tämän ketjun ja tahdon lähettää sinulle Tuskapaise myötätunnosta halauksen ja sen myötä voimia jaksamiseen! En ole itse eronnut, mutta voin vain kuvitella miltä tuntuisi jos joutuisin eroamaan miehestäni. Se olisi shokki ja varmasti elämä tuntuisi tyhjältä ja olo yksinäiseltä, petetyltä, surulliselta, katkeralta..Pelkään, että mieheni haluaa minusta eroa, siksi varmaan lueskelen näitä juttuja jo vähän kuin etukäteen, vaikka turhaa kai on pelätä etukäteen, vaan pitäisi nauttia siitä mitä yhä on. Anteeksi, tämä ei varmasti lohduta sinua, mutta tahdon sinun tietävän, että varmasti sinulla on elämässä vielä paljon mistä ottaa kiinni, mistä nauttia - niitä elämän pieniä iloja. Nyt on aika kuitenkin surra ja olla ns. heikko. Itke, itke mutta älä pidä kaikkea sisälläsi. On hyvä kun sait kirjoitettua tänne, se helpottaa, että ei pää sekoa. Kirjoita vaan lisääkin, jos siltä tuntuu. Minä ja monet muut sympaattiset ihmiset olemme täällä toinen toisiamme varten. Voimia!
Tiedän , että ei ole helppoa. Yritä ajatella valoisasti. Elämä kantaa, niinkuin se on kantanut minuakin vaikeina aikoina.
...kun ilta pimenee..
Laitoin tuonne takapihalle tuikun palamaan. Se lienee tällä hetkellä ainoa valoisa asia minulle.
Aamulla kenties aurinko?
En ymmärrä, missä usvassa olen kulkenut nämä viime kuukaudet..en kertakaikkiaan. Olin niin täynnä voimaa ja olevinaan positiivisella mielellä. En vain ajatellut elämääni yhtään pidemmälle. En exän tunteita, en muistellut mitään yhdessä elettyä...Olin niin täynnä itseäni. Hyi hitto, että ällöttää nyt.
Muistan kuitenkin, että olimme molemmat niin henkisesti väsyneitä, että erilleen muutto oli ainoa ratkaisu.
Apuakin haettiin, lähinnä muihin ongelmiin, kuin meidän parisuhteeseen. ammatti-ihmiset eivät vain oikein ehtineet paneutua tilanteeseemme, ja aikoja oli tosi vaikea saada. toisaalta mietin, että ratkaisu oli turhan hätiköity. mutta, minkäs teet. tässä ollaan.
ranskanpastilleja on mennyt kourakaupalla. katselen tässä jalkojani, jotka roikkuvat sohvan selkänojalla. pitäisi joskus varmaan leikata kynnet. ja laittaa uusi lakka päälle...kyllä olisi niin paljon tekemistä. mutta ei vielä voimia.
kiitos kaunis teille kaikille minua eteenpäin potkijoille :)
Täällä sama homma,neljä kertaa olemme päätyneet yhteen eron jälkeen ja joka kerta on nainen lähtenyt etsimään uutta ja jännittävää parisuhdetta,viime juhannuksen jälkeen olen päättänyt pitää välimatkaa ja unohtaa,mitä nyt lasten takia on pakko pitää.Uskon ajan parantavaan vaikutukseen ja olen joskus aikoja sitten huomannut,että täytyy mennä vuosi,jotta toinen jää pois päivittäisistä ajatuksista.Paras on hommata jokin harrastus,joka vie aikaa ja huomion pois entisen ajattelimisesta.ps .voimia sulle : )
Huonosti nukutun yön jälkeen olo on taas ja edelleen hirveä. Milloin nämä aamut loppuu, kun tuntuu että silmänsä aukaistuaan norsu istahtaa rinnan päälle...
Tahtoisin jo sen normaaliolotilan. Miten hienoa olisi aloittaa aamu kahvikuppi kourassa tv:stä uutisia katsellen...
Yritin tuossa hetken verran miettiä, että mistä tämä ahdistuksen möykky tulee? MIksi juuri aamulla on tämä painava olo, jonka vuoksi haluaisi haihtua koko maailmankaikkeudesta.
Todellisuus. tajuaa sen todellisuuden, että tämä ei olekaan painajaista. Pelkoa ja epävarmuutta. Miten tulen selviytymään. Jäänkö tähän järkyttävään tilaan loppuelämäksi? Mistä saan voimia järjestää koko elämäni uudestaan alusta.
Minulle on kirkastunut sellainen asia, että olen itse itseni ajanut tähän umpikujaan. En osaa elää elämääni niin, kuin toivoisin. Tavoitteet, joihin olen pyrkinyt, eivät ole toteutuneet vielä koskaan, sillä olen tehnyt valintoja ja ratkaisuja, jotka eivät millään lailla tue tuota päämäärää, että olisin tasapainossa ja tyytyväinen. Ja tajusin, että olen koko aikuisikäni toiminut näin. Teot, valinnat ja toiminta ovat olleet jatkuvassa ristiriidassa tasapainoisen elämän saavuttamisen kanssa.
Nyt täytyy pitää kahvitauko näiden ajatusten kanssa....tällä hetkellä jo kaksi norsua istuu rintani päällä...
Kiitos taas teille kaikille kirjottaneille.
Saan teistä voimaa, kun luen tätä ketjua uudestaan ja uudestaan...
On hienoa, miten osaat analysoida syitä nykyiseen elämäntilanteeseesi. Mutta nyt olet syyt löytänyt ja asian todennut, nyt on aika suunnistaa eteenpäin. Et saa mennyttä korjattua, mutta voit elää paremmin tulevaisuutta ymmärtäessäsi menneisyyden virhevalinnat. Aina ei myöskään sitä valintaa tee itse vaan tilanne johdattaa tiettyyn suuntaan. Muista sekin ja lakkaa ruoskimasta itseäsi liiaksi. Koska olet jo noin pitkällä eheytymisessä (siis sitähän tuo tosiasioiden tunnistaminen on) niin sinulla on kaikki toivo päästä tuosta ahdistuksestasi. Tämänhetkinen tilanne on vain vaihe, joka sinun pitää elää, jotta pääsisit eteenpäin. Se auttaa sinua jatkossa rakentamaan itsellesi paremman elämän. Muista se ja uskalla kohdata kaikki norsut, jotka nyt tielle tulevat :) Et voi tietää, mitä mahdollisuuksia tulevaisuus tuo tiellesi, mutta jos jäät säälimään itseäsi ja hautomaan menneitä virheitä, et tule näkemään niitä mahdollisuuksia. Sure nyt, kun on surun aika, mutta päästä siitä irti, kun siihen ei enää todellisuudessa ole aihetta. Hyväksy se, että tähän pahaan oloon menee nyt oma aikansa, mutta yritä jaksaa toivoa parempaa tulevaisuutta. Hyviä asioita on varmasti edessäpäin! Toivotan sinulle voimia jaksamiseen, viisautta ja reiluutta itseäsi kohtaan analysoidessasi tilannetta sekä parempaa tulevaisuutta! Halihali :)
sen raskaan tunteen, kun kauan, kauan sitten erosin. Ajattelin, että jään yksin, enkä koskaan löydä itselleni uutta vaimoa. Elämä oli silloin todella raskasta, sitä kesti melkein vuoden. Kuinka ollakkaan tässä sitä ollaan uusissa naimisissa(lapsiakin on tullut pari) vaikka silloin ajattelin, että en koskaan mene naimisiin. Naimisissa ollaan oltu nyt jo 13 vuotta uuden vaimon kanssa ja hyvin menee.
Minua auttoi huonona hetkinä se, että mietin kuinka "pahaa mieltä/tuskaa" entinen vaimoni oli minulle aiheuttanut, se helpotti.
Täytyy vaan muistaa, että maailma on ihmisiä täynnä, uusi kaveri löytyy ennemmin tai myöhemmin, täytyy vaan jaksaa odottaa...
En tiedä miksi tänne tulen aina näitä tunnelmiani tuuppaamaan. Ehkä olen nyt tämän kriisin myötä oppinut, että kirjoittamallakin saa asioita itsestään ulos..
Kävin äsken ulkona. vau, mikä saavutus. Jalat tuntuivat lyijyltä ja henki ei meinannu keuhkoihin kulkea. Olen kiskonut tupakkaa kaksin käsin viimeiset pari viikkoa.
Kävin suihkussa. säärikarvat täytyisi ajella....alan muistuttamaan kohta metsänasukkia. Ja niin kun omasta ulkomuodostaan ja hyvästä olosta olen tottunut aiemmin pitämään huolta...huoh...no, säärikarvat saa vielä hetken kasvaa. Lieneekö stressi, vai mikä aiheuttaa...hiukset lähtee päästä. siis tukoittain. suihkussa huomasin.ei tarvitse siis "repiä hiuksiaan päästä" tämän kaiken keskellä...ne lähtevät muutenkin.
Olo tuntuu, kuin olisin vauva. Ilman äitiä. Kaikki täytyy alkaa opettelemaan uudestaan. Joku huutaa sisälläni, että tule ja pidä minusta huolta...
Toisaalta tunne, että tässä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa yrittämään itse.eteenpäin. muuten olen syöksykierteessä niin pahasti, että olen jossain suljetulla osastolla. eikä ne sielläkään ikuisuuksia varmaan pidä. sieltäkin olisi itsensä revittävä jotenkin elämään takaisin....ei pakotietä.
Osa 300000089..
No nyt olen sitten ottanut pari likööripaukkua tässä. olo on väsynyt. silti ei uni tule. hetken tuntuu, että olen ihan kelvollinen ihminen. huomenna sitten on haikiaa...tiedän sen.
mietiskelin tässä, että itselläni on kaikesta p...kasta huolimatta elämässä pysynyt pari haavetta. lapsi. ja sitoutuminen parisuhteeseen. (avioliittokaan ei poissuljettu)
exällä ei ollut juuri tulevaisuuden haaveita mitään. ollut aiemmin avioliitossa ja lapset tehtynä. ja juuri nyt tajusin muuten, että olen täällä avioero-palstalla kertomassa tunnelmiani...emme kylläkään olleet avio- vaan avoliitossa exäni kanssa.
inhoan tuota sanaa ex.
Oltiin asuttu 4 kk erillään.. ja sitten eräs kohtalokas viikonloppu nukuttiin mökillä kohtalon oikusta samassa sängyssä.. arvaahan siinä miten käy.. Pelkkää seksiä vaan..muka.. Miks se sitten tuntui parhaalta asialta maailmassa?? Siitä alkoi oma pudotus. Huonosti nukuttu viikko.. 2 viikkoa sairaslomaa ja lopullinen pohjakosketus kun exää ei kiinnostanut enää palata yhteen kun kerroin tunteistani. "Onneton se on ken rakkautta turhaan tunnustaa..".
Tästä on nyt 6 viikkoa.. olen palannut töihin ja välit exään kohtuullisen hyvät. Silti elämä tuntuu vaan loppuvan joka päivä, kun en näe häntä.
Sain pienen oivalluksen työpsykologin luona.. Sen että ei se toisen rakastaminen ole väärin.. Asiat voisivat olla huonomminkin.. Viha olisi paljon kuluttavampaa ja vaikeuttaisi lasten asioista sopimista. Taikka jos toinen olisi kuollut johonkin sairauteen. Elämässäni on siis ihminen jota saan edelleen rakastaa.
Uskon ennen pitkään selviäväni, mutta en tiedä loppuuko rakkaus toista kohtaan koskaan. Tulee olemaan vielä monta pudotusta ja aallonpohjaa ennen kuin pääsen yli hänestä.
En todellakaan toivo kenellekään tätä helvetillistä olotilaa, mutta on lohdullista lukea, että muutkin ihmiset ovat käyneet tämän saman syöverin läpi.Kiitos kirjoituksistanne, rakkaat lähimmäiset.
Olo on tänään pikkuisen parempi. fyysisesti kyllä huonompi..oksettava olo. ja armoton väsymys. kyllä olisi helppoa, jos henkisen tuskan saisi oksentamalla pois...ja sitten vaan eteenpäin täynnä virtaa!!
Pohdin tässä, että en enää tiedä, mikä tässä on pohjimmainen syy tälle olotilalle..ikävä ja pettymys, suru. siitä, että ei voi jakaa tätä maallista vaellusta enää kumppanin kanssa....mutta samalla ajatus, että tämä on jotain itseeni liittyvää vahvasti. siis sisimpäni vaatii korjausta. menneisyys, kaikki teot, tapahtumat jne. ovat pyörineet mielessä todella paljon. teen ikäänkuin inventaariota elämästäni. ja olen huomannut, että olen elänyt jonkinlaisessa valheessa jo vuosia..vuosia. ikäänkuin "irrallaan" omasta itsestäni...vaikea selittää..
anteeksi täytyisi pystyä itselleen antamaan. ja hyväksymään menneisyytensä ja tämän hetkinen tilanne, että tästä pääsisi eteenpäin. mutta miten sen saan aikaiseksi??
taloudellinen paine on kauhea. rahaa ei ole, ja posti makaa avaamattomana ainakin toista viikkoa. en uskalla avata sitä, koska laskupino on niin kauhea. ja rahaa ei ole. ahdistun vaan lisää..
tämän on uskomatonta..olen aina ollut sellainen ihminen, joka hoitaa raha-asiansa tarkalleen...nyt olen aivan säälittävä luuseri tässäkin asiassa...huoh...
ja tämä juureton olo..täytyisi alkaa rakentaa niitä juuria jonnekin..asun tällä hetkellä vieraalla paikkakunnalla. mutta minusta tuntuu, ettei sellaista "kotipaikkakuntaa" ole edes olemassa.
Kunpa joku heilauttaisi taikasauvaa ja tämä kaikki kauheus katoaisi...
olen aivan itsesäälin syövereissä.tiedän.säälittävää. eikä auta yhtään mitään.
Eteenpäin....
Luin kirjoituksesi enkä voi olla kirjoittamatta muutamaa keinoa jolla itse sain apua vuosi sitten. Avun pyytäminen tilanteessa jossa tuntee ettei itse pärjää on rohkein teko minkä ihminen voi tehdä. Itse hain apua enkä ole katunut sitä jälkeenpäin yhtään. Jälkeenpäin siitä ystäville kertoessani olen saanut hyvää mieltä huomatessani miten positiivisesti ihmiset siihen ratkaisuuni ovat suhtautuneet.
Suosittelen myös kuin monelle muullekkin kirjan "jälleenrakennus, kun suteesi päättyy" kirjoittaja Bruce Fisher lukemista. Kirja auttoi minua paljon vaikka olen ihminen joka ei aikaisemmin juuri kirjoja ole lukenutkaan. Suurimman avun kuitenkin tunsin saavani kirjoittamisesta. Kirjoitin "tunne päiväkirjaa" aina kun tunsin tarvetta. Teksitä tuli useita sivuja vuorokaudessa alussa ja pikkuhiljaa tekstin määrä väheni ajan kuluessa. Nykyään en kirjoita juuri ollenkaan, mutta silloin tällöin tartun kynään.
Nämä ovat minun keinoja ja jokaisen tarvii löytää keinot jotka sopii parhaiten. Rohkeasti vaan kokeile kaikkea mahdollista vaikka tuntuisi kuinka hölmöltä. Kyllä me selvitään, mutta ei ole helppoa. Aikaa kuluu paljon ja ajatukset palaavat välillä minullekkin vaikka vuosi on jo takana. Helpottavaa on huomata kun parempien ajatuksien määrä lisääntyy pikkuhiljaa.
Kaikkea hyvää Tuskapaise kyllä sinäkin selviät.
näitä tunteita jo avioliittoni aikana. Kun liitto lopullisesti päättyi, olin jo "voiton" puolella. Silloin vasta toinen osapuoli havahtui huomaamaan, mitä onkaan tapahtumassa. Alkoi takaisin kinuaminen. Koska olin jo sopeutunut ajatukseen, että tämä loppuu nyt, niin en innostunut enää yhteenmuutosta.
Liiton aikana minun täytyi yrittää pitää itseni kasassa jotenkin, vaikka epäilin ja sain kuulla toiselta moneen otteeseen, että liitto on tullut tiensä päähän. Sitä kesti kaksi vuotta, kamppailua ensin kaiken entisen korjaamiseksi, uuden alun yrittämistä, anteeksiantamista ja saamista. Mutta lopulta tajusin, ettei tule mitään: toinen käytti hyväkseen omaa pelkoani jäädä yksin.
Yhtenä päivänä se vain iski: se on loppu. Vaikka yritän kuinka, en pysty hyväksymään toisen tekoja, en kykene antamaan todella anteeksi, en kykene elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä vihasin todella, itse tajusin, etten saavuta mitään sillä vihalla. Olin kostonhimoinen ja halusin kaikkea pahaa toisille. Kun lopetin sen pahan toivomisen ja vihan, niin oma ajatus selkiintyi. Tästä on päästävä eroon. Kun päätös oli tehty, niin kaikki alkoi rullata kuin omalla painollaan. Nyt olo on helpottunut. Siitä on vuosi ja tunnen itseni vapautuneeksi. Vielä joskus mieleen tulee ajatuksia yhteiselosta, niitä parhaimpia aikoja, kun kaikki oli hyvin. Sitä kestää vain hetken, mutta en häpeä niitä ajatuksia. Se kuului osana minun elämääni, se on elettyä, koettua, en yritä tukahduttaa sitä pois.
Tsemppiä alkuperäiselle kirjoittajalle, tuskasi haalenee ajanmyötä. Koe sitä nyt, mutta älä jää siihen vellomaan. Ylös, ulos ja lenkille, vaikka mieli ei tekisi muuta kuin maata sängynpohjalla. Väkisin eteen päin. Muista: kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa!
Kommenteista ja ihanasta tsempistä. Uskomatonta, että täällä netissä voi saada voimia 8-)
Ihmeellistä....laitoin ruokaa tässä itselleni pitkästä aikaa. Kodin täyttää ihana ruuan tuoksu. Nälkä.
Hetki kerrallaan eteenpäin....
Kyllä tuosta selviää. Ihan varmasti. Kun uskaltaa kohdata kaikki tunteet. Ei tunteissa olle mittään pahaa jota hävetä. :) Ja sen jälkeen osaat varmasti arvostaa uutta onnea, joko yksin tai uuden kumppanin kanssa.
Kun kyyneleet loppuvat, elämä alkaa. Mummovainaani viisauksia.
"Kun kyyneleet loppuvat, elämä alkaa"...
Miten lohduttavaa...
Kiitos mummo!
Pohjalla ollaan jälleen....
viestittelin exän kanssa tunnelmistamme. Ja taas tuska repii sisukset.. Haluaisin vain, että mies sanoisi: Tule tänne, pidän sinusta huolta. Rakastamme toisiamme. Se riittää. Kaikesta selvitään."
Ei tullut näitä sanoja...Tajuan, että tarvitsen nyt niin kauheasti läheisyyttä, hellyyttä. Anteeksiantoa. Ymmärrystä.
En osaa itseäni rakastaa. Enkä antaa itselleni anteeksi...
Kyllä teköö kipiäää :(
Mä oon löytänyt vain muutaman hassun tavan päästä eroon huonoista ajatuksista.. Juokseminen, se toimii.. ja kuntokin kasvaa ihan kuin itsestään. Samoin yöunet paranevat. Toinen mikä toimii on ystävien kanssa oleminen ja jutustelu. Älä siis jää neljän seinän sisälle yksin ajatuksiesi kanssa. Kolmantena on ajatuksiesi kirjoittaminen, vaikka päiväkirjaan tai nettiin :)
Mulla on myös tuskainen olo.. 15 v yhdessä ja ero on kohta virallinen.. ei pysty käsittämään vieläkään.. :(
Selväjärkisinä hetkinä ymmärrän että pääsen hänestä eroon ja voin aloittaa oman elämäni uudestaan. Aikaa siihen tuntuu menevän. Mutta selviän varmasti, kuten sinäkin. Päivä kerrallaan eläen.
Tsemppiä tähän päivään!
Muista kuunnella iloista musiikkia..
Tusin samaa tunnetta itsekkin eron alkuvaiheessa. Ikävää kertoa sinulle Tuskapaise ettet pääse toipumisessasi eteenpäin ennkuin mainitsemasi "minä haluan että toimit näin" ajatukset entistä kumppania kohtaan loppuvat. Aikani minäkin jaksoin haluta, toivoa ja yrittää kunnes yksinkertaisesti ei enää voimani riitäneet. Totesin itselleni menköön en tarvitse tollaista elämänkumppania joka on toiminut minua kohtaan tällä tavoin. Pärjään omillani ja aion tehdä itselleni paremman elämän ilman tuota ihmistä.
Totuus vaan on se ettei toista voi muuttaa ainoastaan itseään. Elä tätä hetkeä älä menneisyyttä äläkä tulevaisuutta. Ajattele mikä on hyvin nyt.... Tsemppiä.
Tulin taas kirjoittelemaan päiväni (tai pääni) sisällöstä tänne. Taitaa olla jonkinmoinen päiväkirja tästä itselleni muodostunut?
Sain tänään avattua postin, joka oli pari viikkoa lojunut laatikossa. Ja avattua ne kauheat laskut, mitkä odottelivat tuossa sohvapöydän alahyllyllä. Ahdistuin. Mutta sain järjestettyä asiat niin, että laskut tuli maksettua ja kuukauden ainakin selviän eteenpäin. Mikä huojennus.
Kävin myös kirjastossa. Lainasin muutaman opuksen, jotka käsittelevät eroa ja itsensä "löytämistä". En vielä avannut yhtäkään.
Olen invalidi. Henkisesti. Ja myös fyysisesti, koska en saa juuri mitään tehtyä.
Silti koin hyvää oloa, kun sain edes nämä asiat tänään tehtyä. Pienistä iloista tämä näemmä lähtee..
Kiitos taas kommentoineille :)
sinä tännekin kirjoitettua. Se on alku se. Siitä se lähtee. Pikku hiljaa.
Miksi viestittelet exälle tunnelmistasi, ja odotat yhä toisen pyytävän sinua takaisin? Avaat vain vanhoja haavoja sekä itselläsi että exälläsi. Sanoo sen laulukin: "anna arpisten haavojen olla..."
Mitä exä on tehnyt sellaista, että vain hän olisi sinua varten? Suuria rakkaustarinoita on, toki, mutta hullusti ne lopulta kaikki päättyvät. Mikään ei ole ikuista. Nyt olet kokenut jotain, olet elossa, koet koko ajan lisää. Ota siitä opiksesi.
Mutta vastaa nyt itsellesi ensin kysymykseen: miksi?
se raastaa täälläkin. Itse olen vielä ihan eron keskellä, asumme edelleen yhdessä, mutta järkeni sanoo, että homma on loppu. Mies on löytänyt toisen, jonka kanssa haluaa kuulemma viettää loppuikänsä. Meidän suhteessa hän ei osannut sanoa olevan mitään vikaa, mutta silti on selvästi ollut portit avoinna jos jotain (muka) parempaa olisi näkyvillä. Tää tuntuu nyt niin kamalalta, että pää voisi hajota, vasta 3 vkoa kulunut kun sain tietää. Mies muka vielä nyt miettii mitä oikeasti nyt varmasti haluaa, mutta tiedän, että jotain viestittelyä tän naisen kans on, vaikka molemmat lupasivat antaa nyt rauhan, että kaikki saisivat miettiä. Paskaa. Olen niin rikki, enkä ymmärrä millä olen itseni saanut aamuisin ylös ja töihin (nukun jotenkuten mutta herään aina klo 6 murehtimaan tätä). Töissä ei meinaa jaksaa keskittyä (nytkin surffailen vaan täällä etsien jotain lohdutusta ololleni ja kanssa kokémukset kyllä auttavat).,
Meillä on pieni poikakin 1,5v ja hän tietenkin antaa minulle elämäniloa ja toivoa ja hänen takia jaksan ehkä tämänkin verran. Mutta hänen puolestaan olen myös niin pahoillani, häneltä hajoaa onnellinen perhe ja joudun olemaan hänen kanssaan kahden (vaikka mies kyllä haluaa nähdä lastaan mahd. paljon). En tietenkään voi kuvitella, että joudun menettämään mieheni lisäksi myös poikani, toivon tietenkin että mies tulee meille poikaansa katsomaan mahdollisimman usein. En ymmärrä tunteitani..järki niin sanoo, että minun onkin paras päästä eroon tuollaisesta miehestä, joka ei osaa olla onnellinen mistään ja pystyy tämmöisiin lähimmäisiä rapauttaviin toimiin hetken huumassa, ihan omaa napaa ajatellen.
Minun tekee niin hyvää päästä hänestä eroon. Tuntuu vaan niin vaikealta ajatella sitä konkretiaa, että pitäisi löytää joku asunto, ruveta pakkaamaan, hankkia muuttoapua, purkaa tavarat. Ja mitä sitten, sen jälkeen olen pienessä asunnossa kaksin poikani kanssa päivästä toiseen..koti, tarha,työ,tarha,koti..joka päivä. Vain me kaksi. Kaippa se nyt tuntuu pahemmalta mitä se sitten onkaan, mutta on ollut niin ihana töiden jälkeen (kk ehdin olla töissä äitiysloman jälkeen kun tämä ilmoitus tuli) mennä hakemaan poika ja mennä kotiin johon mies ja usein hänen aiemmasta avioliitosta tulleet lapset tulivat. Eli aiemminkin hän on perheensä jättänyt, olisi pitäny käsitttää että kerran pettäjä on aina pettäjä. Kun vaan jotenkin pääsisi tästä nykyhetkestä siihen, että asuisi jo omassa kodissa eikä tarvisi olla tekemisissä kuin lapsen vuoksi. Sitten pääsisin varmaan jo eteenpäin.
Tulipahan vuodatettua, mutta kyllä se helpottikin. On se vaan niin tuskaa ajatella miten joku voi tehdä toiselle tämmöisen tunteen.
luin koko ketjun. Ja täällä ilmoittautuu aivan samassa jamassa oleva ihmisolento.
12 vuoden avoliitto päättyi yhtäkkiä, tuli täytenä yllätyksenä, kuin salama taivaalta. Vaikka olihan meillä ollut vaikeutemme, luulin silti että hän rakastaa minua, ja yhdessä selviämme kaikesta.
Mies ilmoitti 3 viikkoa sitten haluavansa erota, ja viikon päästä jo muuttaa pois. Tämän ajan ollut jossain kavereillaan. Hänellä oli ollut kaiken päälle suhde toiseen, ja ilmeisesti on ihastunut.....siitä kai äkillinen eropäätöskin. Tuntuu ihan järjettömän pahalta. Ja ahdistaa hirveästi.
Olen tilannut myös lääkärille ajan ..... en taida muuten tästä ahdistuksesta selvitä. Ylipäänsä se että tästä hengissä selviäisi, tuntuu mahdottomalle.
Minäkin luin koko ketjun. Miehen eroilmoituksesta on itsellä puolitoista kuukautta aikaa. Mies lähti heti ilmoituksen jälkeen toisaanne, minä jäin yhteiseen asuntoon ja yritin (yritän) tajuta, mitä on tapahtut.
Oli meillä omat vaikeutemme - etäisyyttä, hellyyden puutetta. Mutta vasta kaksi vuotta oltiin naimisissa, sitä ennen pari vuotta avossa, sitä ennen pari vuotta seurustelua. Oikeasti kuvittelin, että olisi loppuelämä aikaa opetella elämään yhdessä. Miehelle se vaan ei käynyt, hän löysi uuden, sielunkumppanin, jonka kanssa on heti samalla aaltopituudella. Sain kuulla tästä sielunkumppanista samalla kun kuulin miehen eroilmoituksenkin.
Olen ensi viikolla muuttamassa - tässä puolessatoista kuukaudessa olemme ehtineet osittaa yhteisen asunnon, olen saanut pankkilainan ja ostanut oman. Nyt alkavat tunteet nousta pintaan. Pää on täynnä surua ja raivoa ja ahdistusta. En tajua, miten selviän sitten, kun muutto on ohi, ja olen asettunut uuteen asuntoon. No, kai jotenkin... mutta selviääkö kyynistymättä ja kaunautumatta, selviääkö mielekkääseen elämään? Miten voi luottaa mihinkään, kun juuri on saanut oppitunnin siitä, miten luottamus rikotaan?
Minäkin menin lopulta lääkäriin, kun tuntui, että olen jo kaikki muut selviytymiskeinot kokeillut (kriisipuhelimet, ystäville vuodatus, nettivuodatus, kirjoja luin). Sain ahdistukseen lääkkeitä ja vaikka niitä en ole vielä montaa kertaa ottanut, niin jo niiden olemassa olo auttaa. Tietää, että voi ottaa yhden (tai puolikaskin riittää), jos oikein alkaa ahdistaa ja ne auttavan nukkumaan ja olemaan vatvomatta tätä koko ajan.
Menin myös samantien (vaikka tosiaan ero ei ole ihan vielä kirkossa kuulutettu) työnväenopiston FIsherin eroseminaariin ja jo 2 käyntikerran jälkeen tuntuu, että se on hyödyllinen paikka. Kyllähän se ero tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta ja tässä on välillä järki jo niin voitolla, että käsitän kuinka vaikea se tilanne olisikin, jos mies yhtäkkiä kääntäisikin takkinsa ja haluaisi jatkaa. Silloinhan minä joutuisin todella miettimään, haluaisinko tosiaan pitää tuon miehen ja tämän suhteen...
Ja mitä, saarisammakko, tuosta miehesi sielunkumppanin löytymisestä, niin en nyt oikein siihen usko. Kyllä se ihastuminen saa vaan kaiken näyttämään niin täydelliseltä, ja kun noin vaudissa vaihtaa toiseen, niin varmasti ne vanhat toimintamallit (jotka teilläkään ei toimineet lopulta) siirtyvät sinne ja arki tulee vielä vastaan. Eli voisi jopa sanoa (nyt kun itsekin tuntee vielä vihaa ja toivoo, että toista sattuisi yhtä paljon kuin minua), että ainoa "ilo" on ajatella, että eipä tämä hänen uusi suhteensä kestämään tule mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät ja niinhän ne yleensä pitävät.
Tsemppiä sinulle ja tuskaa_täälläkin nimimerkille myös.
Lueskeltuani taas uusia kirjoituksia, mulle tuli sellainen olo, että voi, kunpa me kaikki surulliset, tuskaiset ja ahdistuneet voisimme nyt olla yhdessä....Jotenkin sellainen olo, että uskomatonta, minä en ole yksin näiden tunteitteni kanssa täällä maailmankaikkeudessa. :)
Tänään on todella surullinen olo. Ja yksinäinen.
Ex oli elämäni suurin rakkaus. Ja nyt minun tulisi hänestä luopua...kauheaa. Ja meillä siis tilanne sellainen, että minä olen lähtenyt tuosta suhteesta. Ikäänkuin irtiotto,asumusero ollut n.9kk, mutta olen todennut sellaisen asian että mies ei pystynyt minua kuitenkaan rakastamaan sillä tavalla, mitä itse tarvitsen kokeakseni itseni täysin hyväksytyksi ja rakastetuksi. Paljon oli hyvää. Paljon,, mutta sen hyväksyminen, että olin vain tyytymätön jatkuvasti ja tulevaisuutta emme kyenneet hahmottamaan koskaan toistemme kanssa. siis haaveet ja yhteiset unelmat/asiat vain puuttuivat....vaikea hyväksyä, kun en koe minkäänlaista vihaa exää kohtaan. syyllistän itseäni. Miksi tuo elämä ei saanut minua onnelliseksi.... ja nyt olen niin onneton kuitenkin ilman tuota yhteistä elämäämme...huoh....
Ollaan täällä siskot ja veljet yhdessä, mennään hetki kerrallaan eteenpäin. Vain hetki. Ei enempää tarvitse. Olette ihania ihmisiä, kun kirjoitatte ja jaatte kokemuksia. En todellakaan ole yksin. Mikä ihana tunne :)
Luin vain oman viestisi ylhäältä, pitää lukea ajan kanssa muutkin vastaukset. Eikös sitä sanota että ero on kuin kuolema. Siinä on yleensä samat suremisvaiheet..on varmasti poikkeustapauksia..ensin voi olla ettei ymmärrä täysin tapahtunutta, sitten iskee se järkytys, ahdistus. Ajan kanssa hyväksyyy että asiat ovat näin menneet. Katkeruus voi jäädä jos asiat jäi selvittämättä tai kesken.
Ainahan kannattaisi suhteelle antaa aikaa ja miettiä eroa kauan. Mutta yleensä kun erotaan, siihen on syy. Joku on pielessä ja harvoin se on itsestään kadonnut kun asutaan erillään. Oma ero on vasta alkutekijöissä, ystävyys on vielä jäljellä..tiedän että riitoja tulee vielä satoja elämän aikana tämän ex:n kanssa mutta pyrkimys on siihen että ihmisiksi ollaan..ja onneksi sitä voi lyödä oven kiinni ja sanoa että nähdäänpä viikon päästä sit.
jatkuu vaan....tämä päivä oli kauhea. Taas vaihteeksi. En jaksanut edes lenkillä käydä. Ja vettä sataa...ja ahistaa...ja ja ja ja ....pläähh...mihin kaikki värit ovat kadonneet??? mustaa, harmaata, mustaa, harmaata...kyllästyn tähän jo.
Sain kaupassa käytyä kuitenkin. Hyvä minä. Jees. Alkaa jo naurattamaan tämä kertakaikkinen avuttomuus. Ja kaupan kassa hymyili ja tervehti minua. Se oli päivän kohokohta. Ajatella. Pieni asia. mutta samalla niin suuri.
Huoh. Tänään ajattelin, että olisipa mukavaa, kun naapurissa asustaisi samassa elämäntilanteessa oleva ihminen. (en tietenkään kenellekään tällaista oloa toivo, mutta...) miten voitaisi toinen toistamme potkia eteenpäin. Hakea lenkille. Ja kahville. Ja ruotia ja purkaa tuntojamme....mutta ei. Tuntuu, että kaikilla muilla on asiat niin tasaisesti ja tylsän mukavasti. Kaipaan jo sitä tylsyyttäkin.
Yksinäisyys. Se on kova pala.
Ja samalla en kuitenkaan halua olla sosiaalinen. Kun en kykene vielä siihenkään.
mullakin oli tässä yksi päivä sama kokemus...siis että kauppareissu oli kohokohta. kävin kaupassa ja siellä oli ystävällinen myyjä. Ostin kananmunia, ja kassalla myyjä avasi kotelon. Ihmettelin sitä, ja myyjä sanoi että katsoi vain, että munat ovat ehjiä! ja hymyili:) näytinköhän niin surkealta ja avuttomalta, että saattaisin epähuomiossa ostaa rikkinäisiä munia... no itseäkin hymyilytti sitten ja kiitin myyjää.
no kuitenkin.. tuo oli hieman piristävä hetki päivän surkeuden keskellä.
Kun yksin olen suurimmaksi osaksi päivän... ei jaksa liikkua ihmisten ilmoilla.
Kyllä tuntui niin hyvältä lukea sinun kertomuksesi munista ;)
On niin munat ja kanat, puurot ja vellit sekaisin tosiaan....Minua harmittaa, että sain psykologille ajan vasta ensi viikolle. Olisin ollut sen tarpeessa jo todella paljon aikaisemmin....ja nukahtamislääkkeet auttavat vain joskus...eilen illalla otin napin huuleen...ja aamu viiteen saakka lueskelin Fischerin jälleenrakennus-kirjaa....jotta se siitä nukahtamisesta. Aamulla oli tuskan hiki taas päällä ja vain muutama tunti unta takana.
Välillä tulee sellainen olo, että ikäänkuin tarraudun tähän pysähtyneisyyden ja tuskan tilaan. Ja sitten seuraavaksi tunne, että jos en tuntisi näin, niin pakoilisin vain ja en pääsisi oikeasti ehjäksi. HALUAN tulla ehjäksi ja voimaantua.
Tällaisia löpinöitä tällä kertaa...
Voimia kaikille teille ihanille ja kaiken rakkauden ansaitseville kärsiville.
Rakas päiväkirjani....huoh....
Taas tänään tein irtipäästön. Ja ennen sitä taas toivoin, ja odotin, ja uskoin...On tämä kummallinen peli tämä ihmissydän.
lobotomia. Kiitos. Tänne.
muutama kalja....ja järkyttävä itku.... muutama päivä mennyt aivan lukossa.
itku ei vain ole tullut.
nyt se tuli.
En jaksa lukea kuin aloituksen, mutta annas kun arvaan: Olet jättänyt miehesi, olet sairaanhoitaja, et oikein tiedä miksi erositte ja mies on katkera tultuaan jätetyksi?
Jos meni yhtään oikein, niin seuraavaksi arvaan, että et selviä hajoamatta ja tuska kestää hamaan ikuisuuteen.
Olen puolestasi tavattoman pahoillani, jos asia on näin, mutta vielä enemmän olen pahoillani lastenne (Jos teillä on lapsia) ja miehesi puolesta.
Sinä olet tiesi valinnut ihan itse, eikä siihen voi vaikuttaa kukaan ulkopuolinen.
äläjaksa...lukea..mutta kommentoida kuitenkin jaksat...ole hyvä vain...kiitos kannustuksesta.
ääh. en vaivaudu edes kommentoimaan sinulle.
voi teitä. ja meitä..huoh...
koeta kestää oman katkeruutesi kanssa. Kaikkea hyvää...
Osuin siis oikeaan?
Minäkö katkera? Hmmm? Lasten takia tämä ottaa päähän, mutta omasta puolestani olen erinomaisen onnellinen. Se ei kuitenkaan riitä mihinkään, kun vertaa siihen, mitä pompotusta lapset ovat saaneet kärsiä.
Nyt heilläkin menee paremmin, kun saavat taas asua kotona.
Kyllä tämä tästä...
vastaamaan,
Ymmärrätkö, että olen henkisesti aivan nollassa? siis kommentit, että en ole tarpeeksi yrittänyt/viitsinyt yms. ei todellakaan auta tässä hetkessä?
Meillä ei ollut yhteisiä lapsia-En ole sairaanhoitaja, tiedän syyt, miksi erosimme ja kyllä.
olen varmasti tähän tuskaan sitten sidottu loppuelämäni....
kyllä. ruoskikaa. itsekin olen sitä tehnyt.
kaikkea hyvää sinulle toivoen
...
Mies.....
Hei Tuskapaise! Täällä päässä konetta 55 v nainen, jonka erosta kohta kaksi vuotta. Naimisissa oltiin yli 30 vuotta. Alkuajat jätetyksi tulemiseni jälkeen muistuttavat kovasti sinun nykyistä tilaasi.
Mutta niinpä sitä vaan päivä kerrallaan eletään, välillä huonommissa välillä paremmissa tunnetiloissa.
Itse en käynyt lääkärillä enkä muillakaan terapeuteilla, Fisherini toki olen minäkin lukenut, pariinkin kertaan. Annan sulle neuvon, jota itsekin olen yrittänyt noudattaa. Löysin sen jostakin lehdestä ja kirjoitin muistiin. Siis ole hyvä:
KYLLÄ SINÄ TIEDÄT
Kun asiat käyvät vaikeiksi, ole tietoisena ajatuksistasi.
Käännä sisäinen äänesi voimakkaalle, niin että kuulet sen selvästi
ja voit valmentautua.
Jos et tiedä mitä sanoa, kuvittele samaan tilanteeseen ystäväsi tai sisaresi
ja sano itsellesi se, mitä sanoisit hänelle.
Toinen tapa selvittää mitä itsellesi sanoisit, on kysyä itseltäsi
mitä joku ihailemasi henkilö sanoisi sinulle
-opettaja, isoäitisi, ketä vain ihailetkin hänen viisautensa
ja luonteenlujuutensa takia.
Kuvittele kysyväsi tuolta henkilöltä neuvoa ja arvuuttele,
mitä tämä mahtaisi sanoa sinulle.
Tiedät omasta tilanteestasi enemmän kuin kukaan toinen,
joten neuvosi itsellesi on tietyllä tavalla hyödyllisempi kuin
kenenkään toisen neuvo.
Sinä olet viisas.
Jospa vain tapaisit puhua itsellesi ja kuunnella...
Eli tämmöisiä ajatuksia halusin sinulle lahjoittaa! Mutta todellakaan ei ole oikoteitä onnellisuuteen, vaan jokaisesta päivästä on aluksi vain selviydyttävä hengissä, kunnes jaksaa ajatella edes seuraavaan tuntiin, aamuun tai seuraavaan päivään. Jos sinulla on ystäviä, pyydä heidän kuunteluapuaan ja olkapäätä lainaksi - niin tein itsekin ja olen varma, että heidän ansiostaan olen tällä hetkellä jo varma siitä, että selvisin :)
Kaikkea hyvää elämääsi, sitten kun pystyt näkemään metsän puilta, toivon että saat elää sellaista elämää jota oikeasti haluat - tai ainakin tehdä sellaisia asioita, jotka vievät haluamaasi päämäärää kohti!
Omasta erostani kohta puolitoista vuotta, tosin mulla oli sikäli "helpompaa", että ex oli persoonallisuushäiriöinen, ei siis ikävä jäänyt. Ehdin eroa työstää itsekseni yli vuoden, ennenkuin tilaisuus tuli ja siihen tartuin kaksin käsin heti.
Se, mitä olen oppinut, on, että omaa onnellisuutaan ei saa ripustaa toisiin ihmisiin. Et voi jättää omaa onnellisuuttasi riippuvaiseksi siitä, mitä joku sanoo/jättää sanomatta tai tekee/ei tee. Jos et itse rakasta itseäsi, jos et kelpaa itsellesi, miten voit olettaa, että joku muu tekisi sen?
Välillä, kun ex oikein tekee kiusaa ja voimat meinaa loppua, olen jaksanut sillä, että muistan,että ensinnäkin olen elossa (kaikki eivät selviä), toiseksi, ihanat lapseni antavat iloa joka päivä, kolmanneksi, teen joka päivä jotain kivaa, ihan vain itselleni. Vaikka vain juon rauhassa kupin kahvia ja syön kaksi palaa suklaata. Tai lakkaan ne varpaan kynnet, tai vaikka vain yhden kynnen. IHAN MITÄ TAHANSA kivaa.
Suosittelen lukemiseksi Wayne Dyerin Pyrkimyksen voima. Ei käsittele eroamista, vaan elämää ylipäätään. Antaa toivoa tosi paljon!
Yhäippä kirjoitti: *Se, mitä olen oppinut, on, että omaa onnellisuutaan ei saa ripustaa toisiin ihmisiin. Et voi jättää omaa onnellisuuttasi riippuvaiseksi siitä, mitä joku sanoo/jättää sanomatta tai tekee/ei tee. Jos et itse rakasta itseäsi, jos et kelpaa itsellesi, miten voit olettaa, että joku muu tekisi sen?*
Juuri näin! Ei toki ollut ensimmäinen kerta kun tuon olen kuullut/lukenut, mutta todellakin tähän ajatukseen luottaminen on mielestäni järkevää ja tärkeää. Meitä monia vaivaa ja on vaivannut se 'kiltin tytön syndrooma' jolloin kovin helposti ajatellaan, että kunhan muilla on hyvin, ei minusta niin väliä.
Eli jos jos tekee itsestään kynnysmaton, ei pidä valittaa jos yli kävellään ja päälle astutaan!
Toki ystävällinen pitää olla mahdollisuuksien mukaan, mutta rajansa tulisi tietää. Varmaan meillä kullakin on erilainen toleranssi sietää erilaisia asioita, mutta mielestäni sanaa 'ei ' tulisi harjoitella myös käytännössä.
Kevennyksenä kerron, että vanhempi tyttäreni joskus parikymmentä vuotta sitten oli lukenut jostain kirjasta, että päähenkilö oli päättänyt vastata kaikkiin mahdollisiin häntä koskeviin pyyntöihin: "mieluummin en" ja sitä samaa tyttäreni tietenkin matki kotioloissa - onneksi sitä ei kestänyt kuin pari viikkoa! Mutta jospas mekin opettelisimme tuota samaa... mitä tapahtuisi?
Tuskapaise!
SINÄ SELVIÄT! Se on aivan varma! Hitaasti, mutta vamasti. Heti, kun vähänkin jaksat, TARTU ELÄMÄÄN! Älä kuuntele muiden vaatimuksia, vaan vaadi itse itseltäsi sen verran kuin jaksat. Vaikka vain murusen elämästä kerrallaan. Ja ota kaikki apu vastaan oli se sitten esim. keskustelua tai lääkkeitä. Äläkä pysähdy katkeruuteen. Sillä rikot vain itseäsi. RAKASTA ITSEÄSI! Ja vielä: jos edelleen rakastat exääsi, niin rakasta. Rakkaus on hyvä asia. Ei siitä tarvitse väkisin päästä eroon. Jos exäsi on jo mennyt omille teilleen, huomaat vielä, että rakkautesi on muuttunut. Saat sinä häntä kuitenkin rakastaa vaikkaa hamaan loppuun!
Äläkä sinä välitä ihmisten katkerista kommenteista. Jätä ne omaan arvoonsa. Hitot niistä!
Olen mies melkolailla samanlaisessa tilanteessa. En juuri lue/kirjoittele näihin, mutta luin koko ketjun. Itse en olisi osannut tuntemuksiani paremmin selittää, kuvaa aika hyvin omaanikin olotilaani. Olen vain päättänyt jaksaa päivän kerrallaan, vaikka kaikki tuntuu olevan mennyttä. Toivottavasti jaksat niin minäkin jaksan!
Ja ihan ensiksi kiittää sydämestään tätä voima-ketjua. Ette tiedäkään, kuinka saan voimia näistä kirjoittamistanne viesteistä.
Jokunen tovi tosiaan vierähtänyt, kun viimeksi tänne tuntojani tuuppasin..
Ahistus hiukan jo helpottanut. Huomaan, kun lueskelen noita alkupään kirjoituksiani... Silti ikävä, tuskakin repii välillä edelleen. ja aina vaan. aamuja on, kun herään järkyttävään ahdistuksen tunteeseen. ja näen kamalasti unia. välillä tuntuu, että ne ovat olleet ns. parantavia, ja välillä taasen ahdistusta ja tuskaa täynnä. huh huh..
omalla kohdallani kun vielä on tilanne, että menee asunto vaihtoon yllättäen tässä vaiheessa ja sitten työkuviot ovat täysin auki...opiskelut venähtää, kun jouduin olemaan sairaslomalla..rahat ja voimat lopussa...kaikki siis täytyy alkaa järjestelemään tämän eron läpikäymisen lomassa..kaipa se pikkuhiljaa...ei voi kun toivoa, että asiat lutviutuu. ja yrittää tehdä juuri sen verran, kun jaksaa asioiden eteen. itseäni en piiskaa,, koska se ei auta. kertakaikkiaan ei. olen luonteeltani kuitenkin ollut aina melko aikaansaapa ja tarttunut asioihin ja elämään kaksin käsin kiinni. nyt en. ja armahdan itseni.
olen käynyt psykologilla juttelemassa ja se oli yllättävän hyvä juttu. jännitti ja pelotti ja olin aivan sekaisin...mistä tätä nyt alkaa sepostamaan ja eihän se ymmärrä tällasesta sekasotkusta kuitenkaan mitään ja ja ja....kuitenkin oli hyvä keskustelu. ja hanat sain auki.itkua piisasi.
toinen asia, minkä aloitin tässä on eräs ryhmä. käsitellään, puhutaan auki elämiämme ja kipuja, joita meillä on sisällämme...erittäin hyvä juttu. minulle. ja itkua riitti myös siellä..hädin tuskin nimeni ehdin sanomaan, kun jo alkoi tulla...mutta eipä se mitään.
jotta tällasia vuoristoratoja täällä mennään.hengissä ollaan kuitenkin. ja ihka oikeaa ruokaakin olen laitellut jo useampanakin päivänä. hyvä minä. :) karjalanpaisti helpottaa hetkeksi sydänsuruissa.
kaikki rakkaat kanssakulkijat ja sydämen kipujen kanssa tuskailevat. ette ole yksin. olemme yhdessä.
mennään hengen veto kerrallaan etiäpäin ja annetaan itsellemme tilaa ja aikaa surra. olla voimattomia. ahdistuneita. tuskaisia. lamaantuneita. jos siltä tuntuu.
mikään ei kestä ikuisesti. jos ei se onni ja ihanuus, niin ei tuska ja surukaan.
"mikään ei kestä ikuisesti. jos ei se onni ja ihanuus, niin ei tuska ja surukaan"
Ja ranskalaisessa sananlaskussa sanotaan "Rakkaus - suurin ilo ja suurin suru - siinä koko elämä".
Selviät! Tuska raastaa, vaan ei hengiltä. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Ota oppia, rakasta niin tulet rakastetuksi taas vaikka se veisi aikaa. Hali!
kysyit, että selviätkö? Siihen on niin helppo vastata, että selviät ja varmasti selviätkin, mutta SE TEKEE TODELLA KIPEÄÄ JA KAUAN. Toivon Sinulle jaksamista ja paljon voimia!
Rakkaudella,
ISO KIITOS taas ihania kirjoituksia vaivautuneille kirjoittaneille. Se on kumma, miten joku ihana ihminen viitsii ja jaksaa tsempata!! Uskomatonta. Kiitos.
Vuoristorataa mennään edelleen. Täytyy kyllä sanoa, että kaiken tämän sekamelskan keskellä, uskon, että löydän taas itseni. Tai ensimmäistä kertaa elämässäni löydän itseni....ei ole helppoa..mutta onko kukaan luvannut, että elämä olisi helppoa??? Kenellekään?
Tulee onneksi tuntemuksia jo siitä, että elämä odottaa. Saa tulla, mitä on tullakseen.
Ja sitten välillä taas pudotaan siihen menetyksen tuskaan...täytynee ottaa tunteet ja hetket juuri sellaisina, kuin ne tulee. Eikä paeta niitä??
Luin suurimman osan kirjoituksista ja sun kirjoitukset Tuskanpaise on kuin omasta kynästäni. Samaa rataa meni munkin eron käsittely ja voi lohduttaa että se tuskanpaise kumma kyllä vaimenee ja toivottavasti joskus häviää kokonaan. Mutta itselläni on jo niin ehjä olo et tiän selviäväni (lastemmekin takia pakko, jotka nyt oireilee ja joiden takia kannan suurta huolta). AIKA PARANTAA HAAVAT pitää täysin paikkansa!
Jou päivä on se ensimmäinen kun kykenet sanomaan että tuntuupa hyvältä ja olen jopa onnellinen. Ne päivät itselläni lisääntyy jatkuvasti ja nyt sanon jo etten ikinä enää palaisi entiseen. Oon todellakin yksin onnellisempi (tosin vain parisuhdekannalta kun huollettavinani on 4v,7v ja 9v lapset).
Voimia ja suuri halaus sinulle!! Me selvitään!
On se kumma, kun ajatukset menee aivan vuoristorataa...mies kun ei ollut mikään mulkero..hakkaaja...huonosti kohteleva...vaikea jotenkin myöntää itsellensä, että en ollut tyytyväinen siihen suhteseen.....on niin syyllinen olo...
onnen hetkiä en vielä ole kokenut...mutta niitä joskus harvoin, että selviän.
kai sekin on edistystä?
koitetaan jaksaa...kaikki sydämen suruissa rypevät..ette todellakaan ole yksin.
voimia! :-)
Luin koko tuskaisen stoorisi,olet ihana ihminen ja selviät satavarmasti kaiken surushown keskeltä.Viimeisestä viestistä oli aikaa kulunut,missäs mennään tänäpänä?
Omasta erostani on jo yhdeksän vuotta. Ei siitä selviä koskaan täysin. Yhteiset lapset pakottavat pitämään jonkinlaista kontaktia yllä, vaikkei toisesta haluaisi tietää enää yhtään mitään.
Ketään uutta en ole tilalle löytänyt - ne muutamat suhteet/treffit näiden viime vuosien aikana ovat olleet ihan kamalia kokemuksia. Hyväksikäyttäjiä, alkoholisteja, varattuja tai muuten vaan hedonistisia miehiä, joille oma nautinto on etusijalla. 50-vuotiaat miehet on ihan karmeaa sakkia!
Olenkin päättänyt omistautua kokonaan rakkaille harrastuksilleni, miehet saavat mun puolestani vaikka kadota koko planeetalta.
Aloin lukea tätä viestiketjua, kun oloni oli epätoivoinen ja ahdistava. Mieheni jätti minut ja 6- vuotiaan tyttäremme kuukausi sitten. Epäilen, että löysi uuden itselleen, ei kuitenkaan myöntänyt. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen. Lähtönsä tapahtui sormia napsauttamalla. Lähdöstä muutaman päivän kuluttua sain avioeropaperit. tuon kuukauden aikana on kerran ottanut yhteyttä tyttäreemme, lievästä painostuksestani. Itse olin aluksi 3 viikkoa tapahtuneen jälkeen sairaslomalla. Elämä romahti. nyt olen ollut pari viikkoa töissä, mutta se on ollut tosi ahdistavaa. Masennuslääkkeiden kanssa mennään päivästä toiseen ja yöt nukutaan toisinaan unilääkkeiden voimalla. Tuntuu, että mennyt kuukausi on ollut usvan peitossa. luulin pystyväni työntekoon, mutta nyt ikään kuin asia löi vasten kasvoja. Millään ei meinaa pystyä hyväksymään, että "sielunkumppani" hylkää. Töihin palasin, koska tyttäreni ei halunnut jättää minua yksin, ettei minulla ole pahaolo isin takia. Nyt olen saanut hänet päiväkotiin. Äiti menee omaan työhönsä ja tytär omaansa.
Jaksaminen alkaa olla kuitenkin jälleen hukassa. tässä kamppailen itseni kanssa mennäkö maanantina töihin vai hakeako sairaslomaa. Tyttären ehdoilla yritän mennä.
Päivittäin kysyin tyttäreltäni haluaako soittaa isälleen. kertaakaan ei ole halunnut. Pari päivää sitten sanoi minulle "Älä äiti enää kysy, sanon sitten, kun haluan soittaa isälle." Eilen hän mietti ääneen, " äiti, mukava asua kahdestaan kanssasi".
Toisina päivinä pystyy ajattelemaan edes jotenkin selkeästi. Tuolloin olen laittanut paperille asioita, joita tulisi hoitaa. Pikkuhiljaa niitä sitten yritän selvittää.
Suurinta tuskaa tuottaa koti. Meidät on vihitty aokoinaan kotona tyttäremme kastepäivänä. Tässä olohuoneen sohvalla ahdistus kasvaa, kun nuo ajatukset valtaavat mielen.
Onnekseni olen saanut paljon tukea sisaruksiltani ja vanhemmiltani sekä ystäviltä. Välillä vain tuntuu ettei mikään tuki riitä. Sitä vain romahtaa.
järkevinä hetkinä osaa ajatella hakevansa uutta asuntoa ja kenties työpaikkaakin. Mitään ei vaan saa aikaiseksi. Perheneuvolassa olen käynyt juttelemassa perheterapeutin kanssa. Tapaamisen jälkeen on aina kevyt olo, mutta se ei kauan kestä. Järki sanoo toista ja tuntee tappelee vastaan. Muutama päivä sitten olo oli kuin olisi selviämässä. Se ei kuitenkaan tarvitse kuin olla jokin ihan pikku juttu joka taas laukaisee sen pahan olon tunteen. Sitä istuu vaan ja tuijottaa eteensä. pahimpia on hetket, kun tyttären on saanut nukkumaan ja yksinäisyys lyö vasten kasvoja. Silloin lamaantuu täysin. Vaikka luulin jo elämän jatkuvan, nyt on alkanut tuntua vielä pahemmalta kuin välittömästi puolison lähdön jälkeen.
Mene eroseminaariin, sen avulla minä selvisin. Eroseminaari antoi työkalut käsitellä parisuhdetta ja eroa ja eheytyä uudelleen. Seminaari kestää 10 viikkoa ja sinä aikana osallistujissa tapahtuu silminnähden muutos toivottomuudesta toiveikkuuteen. Seminaarin aikana osallistujat näyttävät saavan takaisin itseluottamuksensa ja elämänuskonsa. Seminaarissa voi oppia paljon eikä tarvitse tehdä samoja virheitä tulevaisuudessa, itse olen onnistunut rakentamaan toimivamman parisuhteen ja elän elämäni parasta aikaa.
Suosittelen, lisätietoja vaikkapa www.kiianmaa.com tai www.fisher.fi. Voimia sinulle matkalla eteenpäin!
onko "et ole yksin"-kirjoitatjan juttu spämmi?
Hei kaikki! Kuulostaa niin riipaisevalta lukea viestejänne ja koko ketjua. Olen itse eronnut joitakin vuosia sitten ja se kyllä sattui. Surin ja surin ja koin, että en pysty ja jaksa kertoa samoja asioita kenellekään ystävälle enää, eiväthän he jaksa kuunnella. Varmaan jollekin nettipalstallekin tuli kirjoiteltua. Oli syksy, kun rämmin pahimmassa suossa ja kuvittelin, että tuska ja itku ei lopu koskaan. Eräänä päivänä kuitenkin ajattelin, että nyt riittää! ja että aion surra enää muutaman kuukauden ja uutena vuonna olen henkisesti vahvempi ja voimakkaampi. Ihme ja kumma, kun asetin itselleni päämäärän ja "paranemis"aikataulun, niin se vei henkistä toipumista ihan kummasti eteenpäin! Enää en muista, että olinko uutena vuotena huikean paljon hyvinvoivampi, mutta voin paremmin ja ennen kaikkea muistan se kirkkaan päätöksen, että omalle suremiselle on aikansa ja sen jälkeen on vielä aikaa toipua ja ennen kaikkea mennä elämässä eteenpäin. Henkinen pahoinvointi tutustutti minut itseeni ja sen jälkeen olen ollut erilaisella ja paremmalla tavalla sinut itseni ja asioideni kanssa. Anna siis itsellesi aikaa toipua, mutta tähtää siihen, että toivut. Voimia!
Minullakin ero tuli voimaan tasan 1 kk sitten. Ahdistaa niin kamalasti ja pelkään tulevaisuutta. Arkiset asiat jotenkin kantaa yritä tehdä kotihommia ja liiku, minä olen puolessa vuodessa laihtunut väh. 10 kg ja hiihtänyt hulluna...Ystävät on hyviä, soita niille, jokaiselle peräkkäin...
Ne läskit,mitkä exän aikana on tullut,lähtee pois! Se on jo sinällään asia,josta kannattaa iloita!
Sitä nuortuu samalla silmissä!! Eli saa vuosiakin takaisin!
Erossa olon tuska on raastavaa. Samoja tuntoja olen kokenut, mitä tuli tuskapaiseen kirjoituksessa, tuntuu välillä ettei kellään tällaista tuskaa - onneksi tulee välillä suvantovaiheita.
Keskeneräiset ja epäselvät asiat stressaa - palatako yhteen vai?