Olen nuori nainen. Luulin että elämäni on "kunnossa", kunnes viime syksynä koin jonkinlaisen hermoromahduksen. Minusta tuntuu että en ole osannut käsitellä tarpeeksi asioita joita perheessämme on tapahtunut, mistä johtuen sekosin. Mummani, joka asuu samassa talossa kanssamme on haukkunut äitiäni huoraksi ilman syytä ja muutenkin sortanut häntä aina ja on haukkunut myös äitiäni meille lapsille. Ja on ollut muutenkin outo ja kontrolloiva ja huutaa öisin apua koska näkee painajaisia ja ilmeisesti näkee harhoja unen ja valveen rajamailla. joka tapauksessa se on ollut todella stressaavaa ja traumaattistakin.
Minusta tuntuu että olen pitänyt häntä erilaisena kuin meitä muita perheenjäseniä.. Syksyllä minusta tuntui varmasti että mummani on mielisairas. Se iski yhtäkkiä ollessani huoneessani. Hoin itsekseni "kukaan ei ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat." Tuntui siltä kuin maailmani olisi hajonnut. Pelkäsin että muut perheessäni eivät ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat perheessämme. Otin veitsen ja lähdin kotoa ja mietin itseni tappamista. Sitten lähdimme sairaalaan äitini ja isäni kanssa ja olin varma että olin seonnut.
Pelkään olla oma itseni.
Pelkään että sekoan taas ja joudun mielisairalaan. Syksyllä en kertonut kenellekään tarkalleen mitä mielessäni todella liikkui, koska en uskaltanut, halunnut enkä pystynyt.. Olin lukossa. ja sairaalassa(jossa tutkittiin onko minulla sydänlihastulehdus) mietin myös iteni tappamista.. Koska en kertonut kenellekään mitä mielessäni liikkui, en saanut mitään diagnoosia mielenliikkeistäni. Nyt kun on kulunut vuosi elämäni traumaattisimmasta tapahtumasta, olen pelännyt että minulla on skitsofrenia tai jokin muu mielisairaus. koska mistä sitä voi tietää kun en puhunut lääkärien kanssa siitä miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin.. Olen miettinyt myös voisiko minulla olla paniikkihäiriö.. Tiedän että minun täytyy mennä lääkäriin jos aion jatkaa elämää. Olen miettinyt itsemurhaa monesti. Syksyllä ajattelin että saatan jollain lailla auttaa perheenjäseniäni jos tapan itseni, mikä tuntuu nyt hullulta. en ajatellut silloin selkeästi. toisaalta kuolema saattaa lähentää ihmisiä ja toivoisin että perheelläni olisi parempi olo. Tiedän, olen sekaisin.. Ja välillä mietin että perheeni sekoaisi jos tappaisin itseni.. Minun ongelmani on se että en tiedä miltä minusta tuntuu.. enkä tiedä mitä ajatella mistäkin asiasta. Olen eläytynyt tähän mennessä tosi paljon muiden tunteisiin. Ja minun on todella vaikea kuulla palautetta itsestäni.. Saatan mennä ihan lukkoon.
Minusta tuntuu että olen pitänyt häntä erilaisena kuin meitä muita perheenjäseniä.. Syksyllä minusta tuntui varmasti että mummani on mielisairas. Se iski yhtäkkiä ollessani huoneessani. Hoin itsekseni "kukaan ei ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat." Tuntui siltä kuin maailmani olisi hajonnut. Pelkäsin että muut perheessäni eivät ymmärrä kuinka huonosti asiat ovat perheessämme. Otin veitsen ja lähdin kotoa ja mietin itseni tappamista. Sitten lähdimme sairaalaan äitini ja isäni kanssa ja olin varma että olin seonnut.
Pelkään olla oma itseni.
Pelkään että sekoan taas ja joudun mielisairalaan. Syksyllä en kertonut kenellekään tarkalleen mitä mielessäni todella liikkui, koska en uskaltanut, halunnut enkä pystynyt.. Olin lukossa. ja sairaalassa(jossa tutkittiin onko minulla sydänlihastulehdus) mietin myös iteni tappamista.. Koska en kertonut kenellekään mitä mielessäni liikkui, en saanut mitään diagnoosia mielenliikkeistäni. Nyt kun on kulunut vuosi elämäni traumaattisimmasta tapahtumasta, olen pelännyt että minulla on skitsofrenia tai jokin muu mielisairaus. koska mistä sitä voi tietää kun en puhunut lääkärien kanssa siitä miltä minusta tuntui ja mitä ajattelin.. Olen miettinyt myös voisiko minulla olla paniikkihäiriö.. Tiedän että minun täytyy mennä lääkäriin jos aion jatkaa elämää. Olen miettinyt itsemurhaa monesti. Syksyllä ajattelin että saatan jollain lailla auttaa perheenjäseniäni jos tapan itseni, mikä tuntuu nyt hullulta. en ajatellut silloin selkeästi. toisaalta kuolema saattaa lähentää ihmisiä ja toivoisin että perheelläni olisi parempi olo. Tiedän, olen sekaisin.. Ja välillä mietin että perheeni sekoaisi jos tappaisin itseni.. Minun ongelmani on se että en tiedä miltä minusta tuntuu.. enkä tiedä mitä ajatella mistäkin asiasta. Olen eläytynyt tähän mennessä tosi paljon muiden tunteisiin. Ja minun on todella vaikea kuulla palautetta itsestäni.. Saatan mennä ihan lukkoon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kannattaa ehdottomasti mennä puhumaan jonkun kanssa. Itselleni tapahtui kaikenlaista pahaa koko elämän aikana ja se oli mun päälle liikaa. Mulla diagnosoitiin skitsofrenia, hypomania ja mm. masennus muutama vuosi sitten. Noiden ja muiden sairauksien kanssa on välillä tosi vaikeaa, mutta, no, olen edelleen elossa. Olen yrittänyt itsemurhaa kahdesti ja olen käyttänyt minulle määrättyjä lääkkeitä väärin. Olen muutenkin ollut todella itsetuhoinen, mm. viillellyt niin että on jouduttu laittamaan tikit. Helppoa ei ole, mutta on silti helpottavaa saada diagnoosi, koska silloin saa oikeasti paremmin tukea ja hoitoa, kuin ilman diagnoosia. Juuri aloitin uuden terapian ja voin kertoa että asioista puhuminen on todella vaikeaa, mutta se myös helpottaa. Paljon voimia sinulle!
Et sä hullu ole missään nimessä. Kuullostat tosi herkälle ja masentuneelle ihmiselle. Mene ihmeessä lääkäriin jotta saat apua henkisiinongelmiin ja tohon kovaan pahaan oloon. Tarvitset ihan selkeästi jonkun jollekka pystyt puhumaan, ja näe se asia positiivisena asiana että pystyt joku päivä jatkamaan "tavallisesti" elämää eteenpäin, myönnät itsekkin että olet ihan solmussa etkä itseksesi saa niitä solmuja auki. Voimia sulle, ja ihan oikeesti, mene rohkeasti vaan hakemaan apua, ja unohda noi höpötykset mielisairauksista!
Kannattaa ehdottomasti hakea apua, vaikka mielenterveystoimistosta(jos opiskelet niin kysy Nyytti ry:stä).Läheisen ihmisen tasapainottomuus on raskas kokemus ja voi laukaista jotain mikä on piilevää.Toistuvat itsetuhoiset ajatukset ja arvottomuuden tunne ovat merkki hädästä johon on saatava apua. Kerro niistä ammattiauttajalle niin sinuun suhtaudutaan kunnioituksella ja vakavissaan. Voimia
hae apua, koska sitä on kumminkin saatavilla. Jos et tunnu pääsevän keskustelun alkuun, niin tulosta vaikka tämä oma kirjoituksesi. Kirjoita myös lisää, koska kuulin juuri radio-ohjelmassa sellaisen tutkimustuloksen, että traumoista selviävät parhaiten ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat niistä, kun taas koehenkilöt, joiden käskettiin vain ajatella hankalaa asiaa, selvisivät jopa huonommin kuin ne, jotka eivät tehneet sitäkään. Olet vielä tietysti nuori, anna sijaa kasvulle ja itsetuntemuksen kehittymiselle. Opit myös ymmärtämään rajat itsesi ja muiden sekä eri asioiden välillä. Eikä varmasti ole parempi, että joku tekee itselleen (tai muille) pahaa. Ne ovat ajatuksia, joista Paholainen iloitsee. Jeesus on tullut, jotta meillä olisi elämä ja olisi yltäkyllin. Oletko koskaan rukoillut Häntä ja pyytänyt tulemaan elämääsi? Seurakuntaankin voi jättää esirukouspyynnön koko perheen puolesta, myös mumman.
vai hän teidän luonanne? Oletko kertaakaan puhunut äitisi kanssa hänen tilastaan? Luulisi, että äidilläsikin olisi samantyyppisiä ajatuksia ja hän olisi vain iloinen, kun voi niitä jakaa. Ota riski ja avaudu.