Kerron oman tarinani ja toivon, että antaisin toivoa ja uskoa uuteen alkuun edes jollekin...
Itse voin vasta nyt tänä syksynä tuntea ja todella huomata sen, että olen selvinnyt elämäni vaikeimmasta ja rankimmasta kokemuksesta, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. On uskomatonta huomata nyt, kuinka hyvin olen selvinnyt ja rämpinyt viime vuodet. Aluksi tunti tunnilta, sitten päivä päivältä ja lopulta viikko viikolta eteenpäin. Ajatellut mennyttä ja käynyt läpi kaikkea tapahtunutta ja samalla yrittänyt aloittaa ihan uutta alkua ja aivan yksin, ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Selvisin hengissä, ihan uskomatonta :)
Nyt ymmärrän myös niin paljon paremmin muita eron läpi käyneitä, ei sitä voi uskoakaan, kuinka uuvuttavaa taistelua se on itsensä, exänsä, menneen ja tämän, kuin uuden hetken ja elämän kanssa. Kun niin paljon muuttuu elämässä, kuin silmän räpäyksessä, on siinä ihan liian paljon ymmärrettävää. Siksi kaiken tapahtuneen pystyykin käsittelemään ja ymmärtämään vain ajan kanssa. Ja omalla kohdallani tarvitsin sitä paljon. Paljon enenmmän, kuin silloin eroa ajatellessani ja erotessa olisin uskonut. Nyt tiedän, että kaikki tämä aika on todella ollut jokainen päivä vielä tähän syksyyn asti erosta selviämistä ja vähitellen uuden oman elämän aloittamista. Nyt erostani on 2,5 vuotta. Ja nyt jälkeenpäin se aika tuntuu todella lyhyeltä, vaikka niinä ahdistuneina ja surullisina päivinä aika tuntuikin ikuisuudelta.
Tavallaan tuntui silloin ihmeelliseltä ja mahdottomaltakin ajatukselta selvitä siitä kaikesta ja oikeasti aloittaa ihan uusi elämä, minun näköiseni elämä, niin pitkästä aikaa taas. Pikkuhiljaa rakentaa pala palalta se kaikki taas uudestaan, tosin tällä kertaa yksin ja oman elämäni palasista ja omista tulevaisuuden haaveistani. Siihen ahdistavaan tunteeseenkin lopulta alkoi tottua ja sen kanssa vain oppi elämään, koska oli pakko.
Eniten yritin muistuttaa eron jälkeen itseäni niistä asioista, jotka olivat nyt hyvin elämässäni, kuten se, että olin elossa ja terve. Olin vihdoin vapaa. Ja minulla oli ihania ystäviä ja auttavat vanhemmat ja sisarukset, jotka eivät säälineet minua, vaan käskivät ryhdistäytymään silloin, kun tuntui, että en enää jaksa. Kiitos heille :) Eron aikana minut myös irti sanottiin työstäni ja olin hetkessä vailla työtä ja asuntoa. Tavallaan koko elämäni meni kerralla uusiksi, kuin itsestään. Vaikka oli vaikeaa, jotenkin uskoin silti joka päivä, että kaikella täytyy olla jokin tarkoitus ja uskoin, että kaikki lopulta järjestyy. Olihan asiat järjestyneet monilla muillakin tutuillani, niin miksei elämä voisi alkaa minullakin taas kuin uudestaan. Tiesin, että niin moni kokee tämän ihan saman ja selviää. Kaikesta selviää, jos kovasti haluaa ja uskoo, yritin muistaa sen.
Lopulta muutaman vuoden jälkeen aloin taas tuntea välillä hyvän olon. Tuntui uskomattomalta taas tuntea se, kun on hyvä olla. Ahdistus alkoi helpottaa vähitellen ja ajatukset selkenivät ja huomasin taas olevani oma itseni ja eläväni normaalia elämää ja todella tunsin sen, että minulla oli hyvä olo :) Niin monien vuosien jälkeen näin taas kaiken paljon selvemmin ja kauniimmin. Myös itseni. Tuntui kuin olisin kävellyt vuosia sumussa ja yrittänyt löytää taas takaisin kotiin. Ja lopulta löysinkin, 2,5 vuoden jälkeen. Ja tuntuu, kuin katselisin taas elämää yhtä uteliaana ja toiveikkaana, mutta niin paljon, paljon viisaampana ja vahvempana, kuin silloin teini-ikäisenä, kun aloin kulkea yhteistä polkua ensi-ihastukseni/rakkauteni kanssa. Meidän yhteistä polkua kesti 14 vuotta. Nyt on aika kulkea taas omaa polkua. Ehkä tällä omalla polullani kohtaan vielä jonain päivänä sen loppuelämän rakkautenikin. Unelmoin yhä kaiken jälkeen oikeasta rakkaudesta ja kaikesta samasta, kuin silloin 15- vuotiaanakin, kun viimeksi katselin vapaana ja onnellisena elämää.
Itse voin vasta nyt tänä syksynä tuntea ja todella huomata sen, että olen selvinnyt elämäni vaikeimmasta ja rankimmasta kokemuksesta, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. On uskomatonta huomata nyt, kuinka hyvin olen selvinnyt ja rämpinyt viime vuodet. Aluksi tunti tunnilta, sitten päivä päivältä ja lopulta viikko viikolta eteenpäin. Ajatellut mennyttä ja käynyt läpi kaikkea tapahtunutta ja samalla yrittänyt aloittaa ihan uutta alkua ja aivan yksin, ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Selvisin hengissä, ihan uskomatonta :)
Nyt ymmärrän myös niin paljon paremmin muita eron läpi käyneitä, ei sitä voi uskoakaan, kuinka uuvuttavaa taistelua se on itsensä, exänsä, menneen ja tämän, kuin uuden hetken ja elämän kanssa. Kun niin paljon muuttuu elämässä, kuin silmän räpäyksessä, on siinä ihan liian paljon ymmärrettävää. Siksi kaiken tapahtuneen pystyykin käsittelemään ja ymmärtämään vain ajan kanssa. Ja omalla kohdallani tarvitsin sitä paljon. Paljon enenmmän, kuin silloin eroa ajatellessani ja erotessa olisin uskonut. Nyt tiedän, että kaikki tämä aika on todella ollut jokainen päivä vielä tähän syksyyn asti erosta selviämistä ja vähitellen uuden oman elämän aloittamista. Nyt erostani on 2,5 vuotta. Ja nyt jälkeenpäin se aika tuntuu todella lyhyeltä, vaikka niinä ahdistuneina ja surullisina päivinä aika tuntuikin ikuisuudelta.
Tavallaan tuntui silloin ihmeelliseltä ja mahdottomaltakin ajatukselta selvitä siitä kaikesta ja oikeasti aloittaa ihan uusi elämä, minun näköiseni elämä, niin pitkästä aikaa taas. Pikkuhiljaa rakentaa pala palalta se kaikki taas uudestaan, tosin tällä kertaa yksin ja oman elämäni palasista ja omista tulevaisuuden haaveistani. Siihen ahdistavaan tunteeseenkin lopulta alkoi tottua ja sen kanssa vain oppi elämään, koska oli pakko.
Eniten yritin muistuttaa eron jälkeen itseäni niistä asioista, jotka olivat nyt hyvin elämässäni, kuten se, että olin elossa ja terve. Olin vihdoin vapaa. Ja minulla oli ihania ystäviä ja auttavat vanhemmat ja sisarukset, jotka eivät säälineet minua, vaan käskivät ryhdistäytymään silloin, kun tuntui, että en enää jaksa. Kiitos heille :) Eron aikana minut myös irti sanottiin työstäni ja olin hetkessä vailla työtä ja asuntoa. Tavallaan koko elämäni meni kerralla uusiksi, kuin itsestään. Vaikka oli vaikeaa, jotenkin uskoin silti joka päivä, että kaikella täytyy olla jokin tarkoitus ja uskoin, että kaikki lopulta järjestyy. Olihan asiat järjestyneet monilla muillakin tutuillani, niin miksei elämä voisi alkaa minullakin taas kuin uudestaan. Tiesin, että niin moni kokee tämän ihan saman ja selviää. Kaikesta selviää, jos kovasti haluaa ja uskoo, yritin muistaa sen.
Lopulta muutaman vuoden jälkeen aloin taas tuntea välillä hyvän olon. Tuntui uskomattomalta taas tuntea se, kun on hyvä olla. Ahdistus alkoi helpottaa vähitellen ja ajatukset selkenivät ja huomasin taas olevani oma itseni ja eläväni normaalia elämää ja todella tunsin sen, että minulla oli hyvä olo :) Niin monien vuosien jälkeen näin taas kaiken paljon selvemmin ja kauniimmin. Myös itseni. Tuntui kuin olisin kävellyt vuosia sumussa ja yrittänyt löytää taas takaisin kotiin. Ja lopulta löysinkin, 2,5 vuoden jälkeen. Ja tuntuu, kuin katselisin taas elämää yhtä uteliaana ja toiveikkaana, mutta niin paljon, paljon viisaampana ja vahvempana, kuin silloin teini-ikäisenä, kun aloin kulkea yhteistä polkua ensi-ihastukseni/rakkauteni kanssa. Meidän yhteistä polkua kesti 14 vuotta. Nyt on aika kulkea taas omaa polkua. Ehkä tällä omalla polullani kohtaan vielä jonain päivänä sen loppuelämän rakkautenikin. Unelmoin yhä kaiken jälkeen oikeasta rakkaudesta ja kaikesta samasta, kuin silloin 15- vuotiaanakin, kun viimeksi katselin vapaana ja onnellisena elämää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Menneitä
Ikäviä elonkäänteitä
Minä muistelen ja jälleen jäätyy maa
Haavoja
Joille aika ei kai mitään tee
Minä vahvana nyt kannan käsissäin
Enkä mä luovuta
En vaikka yksin jäin
kertosäe:
Ja kun jälkeen kaiken suuren
Tyhjää käteen jää
Ja kun antanut on kaiken
Eikä kestäis enempää
Sitä oottaa ja toivoo
Että joku poimis pois
Että kaiken tämän jälkeen
Vielä rakkautta ois
Menneitä
Palasia elon varrelta
Niistä oppinut kai jotain minäkin
Rakkautta
Luulin tarjonneeni tarpeeksi
Vaan halvalla sen myivät mennessään
Mutten mä suostu sitä yksin pitämään
kertosäe
Ooh-ooh-ooo
Ehkä hullu olen kun en pelkää
Minä tahdon vielä rakastaa
Ooh-ooh-oo
Ehkä rakkaudelta saan taas selkään
Mutten tahdo luovuttaa
kertosäe
Ja kun antanut on kaiken
Eikä kestäis enempää
Sitä oottaa ja toivoo
Että joku poimis pois
Että kaiken tämän jälkeen
Vielä rakkautta... ois
Johanna Pakonen: Jälkeen Kaiken Suuren
mutta 2,5 vuotta?? miten tällaista oloa voi jaksaa niin kauan.
Minut jätettiin 3 viikkoa sitten, ja suhteemme kesti 12 vuotta.... mies vielä jättäessään kertoi, että hänellä on ollut suhde toiseen ja on ihastunut.
Tuntuu että en selviä tästä mitenkään... en mitenkään. Olisin niin tarvinnut häntä, hän oli kaikista rakkain minulle, ja tukeni ja turvani vaikeuksissa. Mitä minulla on enää, kun häntä ei ole? Kyyneleet vain valuvat...ja tuska on kamala.
Sinulla on paljon. Sinulla on oma itsesi, jonka kanssa voit elää rehellistä elämää. Exäsi ei ole kyyneltesi arvoinen. Exäsi petti sinua. Et ole menettänyt mitään.
Usko vaan, se 2,5 vuotta kuluu kyllä. Mä ymmärrän sua kauheen hyvin, luottamus on petetty, sen taholta, kehen ois pitänyt voida luottaa, rakkaus ei katoa sekunnissa ja kaikki muuttuu... Kaikki tavallaan... Vaikka työt jatkuu, vaikka kaikkea voi, niin... ei voi. Se on kamalaa aikaa.
Mutta päivä kerrallaan, askel kerrallaan. Eteenpäin pääsee, kun vaan laittaa jalkaa toisen eteen, muuta ei alkuun tarvitse. Ei tarvitse heti elää, heti toipua, tajuta "mikä paska", ei tarvitse, kun ottaa askelia ja kulkea. Saa surra. Sitten pikkulhiljaa, kun ei kuitenkaan muuraudu kotiin, alkaa huomata muita asioita, huomaa, että omat jalat kantaa. Osaakin itse hoitaa asioita, turvata itseensä. Ja kun on selvinnyt, tietää, että selviää.
Jos suhun ei sattuis, se tarkoittais, että kaikkihan on ollut sulle ihan se ja sama. Se oli sulle tärkeetä, se ei mennyt hukkaan: sä elit jotain merkityksellistä. Sen menettäminen sattuu, mutta toinen vaihtoehto, kivuton vaihtoehto olisi se, ettei mitään koskaan olisi ollutkaan! Kaikki loppuu aikanaan, joskus aijemmin joskus myöhemmin, eroon tai kuolemaan. Mutta on parempi, että elää merkityksellisiä asioita, suree rakkaitaan, kun suree sitä, ettei mitään koskaan ollutkaan.
Sä selviät kyllä, muista: päivä kerrallaan. Sun jalat kantaa kyllä, kun vaan alat luottaa niihin.
vaan tuntuu liian pitkältä.Itellä meni 2v-palautumiseen 13v suhteen jälkeen.Nyt olen elämäni kunnossa,ei
ole ollut pitkään aikaan näin hyviä fiiliksiä.Tuo parantumisajan pituus kertoo siitä että olet elänyt
oikeasti tossissasi suhteessa,elämää on ollut ja sitten kun se loppuu niin tyhjyys kalvaa ja masentaa
varsinkin jos on tenavia.Itse olen uskovainen ja pääsin Jumalan avulla irti tyhjyydestä,rankka tie mutta
maalissa ehjä ja uusi tyyppi.Jos neuvon voi sanoa niin avaa raamattu sekä katso uskonnollisia tv-ohjelmia
ja kun olet päässyt sisään hommaan niin sitten samanhenkisten joukkoon.
Minulla meni 10v avioliito karille 11 vuotta sitten. Vieläkään en ole toipunut siitä aivan täysin. Jotain pientä valoa on kuitenkin nyt näkyvissä mutta sekin liittyy lähinnä siihen, että olen hyväksynyt olevani yksin eläjä loppuelämäni. Pärjään hyvin töissä ja taloudellisesti, olen hyvässä kunnossa kaikin puolin. Tuntuu vaan siltä että mikään ihmissuhde ei ole enää minua varten.
Koen olevani hyväkuntoinen vanhus. En ole vielä neljää kymmentä mutta samaistun parhaiten noin 70 vuotiaiden ryhmään - samat kiinnostukset ja arvot.
On hienoa lukea että olette päässeet muutaman vuoden jälkeen hyvin jaloillenne pidemmänkin liiton jälkeen. Olen kyllä iloinen puolestanne mutta jotenkin en vain ymmärrä miksi minun pitää vielä kuljeksia tässä maailmassa.
Kyyneleet kihahti silmiin kun luin tuota tekstiä,Itse olin avoliitossa exän kanssa 21 vuotta ja muutimme erilleen noin vuosi sitten ja tiesin että avovaimolla oli suhde minun entiseen työkaveriin ollut jo jonkun aikaa....tuskaista on ollut illat ja viikonloput,ainoat asiat jonka vuoksi olen jaksanut tarpoa on ihanat lapseni 13 ja kohta 15 vuotiaat tytöt...Niin..toivoa täytyy olla ja tiedän että minullekin on jossain se toinen ihminen johon rakastua ja viettää yhteistä elämää.Toivottavasti löydän hänet pian..