On oltu 8 vuotta yhdessä, meillä on 3,5 ja 1,5 vuotiaat lapset, ja oma rivarinpätkä. Niin ja farmari... kultaista noutajaa ja kesämökkiä vaan puuttuu... No joo, leikki sikseen, vakava asia.
Tuntuu, ja on tuntunu jo pitkään, että en rakasta miestäni enää. En halua häntä seksuaalisesti, seksi on ihan tosi vähissä, kerran 2 kuukaudessa, ellei jopa harvemmin! Muutoin meillä on ihan kivaa yhdessä kyllä, niin kuin hyvillä kavereilla/ystävillä tapaa olla, mutta mitään aviollista en koe omalta puoleltani enää tulevan, ja mietin nyt, että kuuluuko parisuhteen olla tällainen, onko kaikilla tällaista, vai kuuluisiko minun tuntea intohimoa miestäni kohtaan, kuuluisiko minun nauttia hänen kosketuksestaan?? Mielestäni kuuluisi, mutta...?
Jos lapsia ei olisi, olisin luultavasti jo lähtenyt, niiiiiin kauan olen tätä jo miettinyt, jo ennen kuopuksen syntymää!! Mutta lasten ollessa pieniä en uskalla tehdä sitä siirtoa... olen lisäksi aika vanhanaikainen; jos sitä kerta naimisiin mennään niin ollaan sit kans, ja en muutoinkaan ihan kevyin perustein lähtisi sinänsä ehjää perhettä rikkomaan. Mutta millaista avioparin välillä olevien tunteiden pitää olla, tai siis "pitää olla", jokaisella parillahan se on vähän eri asia...
Lisäksi sitä miettii kaikkia käytännön asioita; miten kaikki järjestyisi, asumiset ja muut, missä lapset olisivat, kuinka pärjäisin taloudellisesti kun mies enimmäkseen tätä perhettä elättää, oma työni on osa-aikainen, vakituinen.
Kommentoikaa ja auttakaa, olen aika neuvoton, kuin umpikujassa!
Tuntuu, ja on tuntunu jo pitkään, että en rakasta miestäni enää. En halua häntä seksuaalisesti, seksi on ihan tosi vähissä, kerran 2 kuukaudessa, ellei jopa harvemmin! Muutoin meillä on ihan kivaa yhdessä kyllä, niin kuin hyvillä kavereilla/ystävillä tapaa olla, mutta mitään aviollista en koe omalta puoleltani enää tulevan, ja mietin nyt, että kuuluuko parisuhteen olla tällainen, onko kaikilla tällaista, vai kuuluisiko minun tuntea intohimoa miestäni kohtaan, kuuluisiko minun nauttia hänen kosketuksestaan?? Mielestäni kuuluisi, mutta...?
Jos lapsia ei olisi, olisin luultavasti jo lähtenyt, niiiiiin kauan olen tätä jo miettinyt, jo ennen kuopuksen syntymää!! Mutta lasten ollessa pieniä en uskalla tehdä sitä siirtoa... olen lisäksi aika vanhanaikainen; jos sitä kerta naimisiin mennään niin ollaan sit kans, ja en muutoinkaan ihan kevyin perustein lähtisi sinänsä ehjää perhettä rikkomaan. Mutta millaista avioparin välillä olevien tunteiden pitää olla, tai siis "pitää olla", jokaisella parillahan se on vähän eri asia...
Lisäksi sitä miettii kaikkia käytännön asioita; miten kaikki järjestyisi, asumiset ja muut, missä lapset olisivat, kuinka pärjäisin taloudellisesti kun mies enimmäkseen tätä perhettä elättää, oma työni on osa-aikainen, vakituinen.
Kommentoikaa ja auttakaa, olen aika neuvoton, kuin umpikujassa!
Vastaukset 5
Vanhimmat
häipyä, kun huuma ja kiihko on laantunut. Löydät uuden, jossa huumaa ja kiihkoa riittää... noin maksimissaan tuo 5-8 vuotta ja siten mietit taas samaa. Eli voit jatkaa nykyistä suhdetta ja oppia oikeasti rakastamaan, kuten vanha pariskunta rakastaa toisiaan, tai voit vaihdella kumppaneitasi 5 vuoden välein aina kun olet siinä tilanteessa, missä pitäisi oppia syventämään suhdetta alkuhuuman kaikottua.
Biologisesti ihmisten suhteen on tarkoitettu kestävän tuo aika, jossa nyt olet. Siis että kohtaat miehen, teet heti kersan tai pari ja kun ne ovat 6-8 vuoden iässä, liitto loppuu, koska kersat alkavat tulla toimeen itsekseen ja pitäisi etsiä seuraava uros ja tehdä pentuja, jos kerkiää toisen kierroksen vielä tempaista... näin siis ennen muinoin kun oltiin vielä puoliapinoita. Nykyihminen kuitenkin on kehittynyt yksiavioiseen suuntaan, mikäli se puoli osataan kaivella esiin ja unohdetaan se kiihko ja huuma... se ei koskaan kestä tuota aikaa pidempään.
Jos osaat muuntautua ja uusiutua ja oppia rakastamaan syvemmin todella kiintymään toiseen, niin olisi mahdollisuus kokea jotakin ennenkokematonta... jotakin, mikä vaatii töitä ja halua ja sitoutumista, mutta on sen arvoista ihmisen kanssa, jonka vierellä viihtyy, kuten mainitsin tilanteen muuten olevan.
Tietenkin teet miltä tuntuu, mutta helpoin tie ei välttämäti vie kestävään onneen...
Voisithan joskus itse tehdä aloitteen? En tarkoita aloitteella mitään verbaalista.
Ja jos miehesi ei innostu itse töihin, voit pyytää häntä auttamaan jollain pienellä tavalla samalla kun pidät fyysisestä ja henkisestä terveydestäsi huolta.
Luulen, että se toisi miehellesi pohdittavaa, että mitä ulottuvuuksia sinussa onkaan, joista hän ei tiedä vielä mitään.
Toki voi lähestyä asiaa puhumalla, mutta useimpia miehiä se vain kyllästyttää.
Jos miehesi on muuten ihana, luotettava ja tulet hyvin hänen kanssaan toimeen, niin en suosittele pois lähtemistä. Kyllä se kipinä tulee ihan itsekseen kun saatte enemmän yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Suosittelen, että viette lapsen jonnekin hoitoon ja lähdette parin päivän ja yön reissuun esim. risteilylle. Ehkä silloin kipinäkin syttyy kun keskittää kaiken huomionsa toiseen ja huomaa, että tuo toinen onkin ihana ihminen, joka saa sinut edelleenkin nauramaan. Silloin kun lapset ovat pieniä, niin he vaativat paljon aikaa ja huomiota. Vanhemmat alkavat helposti elää äiti ja isä roolia eikä vaimo ja mies roolia.
Tietämättäsi elät ihan hyvää elämää. Moni kadehtisi sinua, mutta et osaa arvostaa sitä vielä. Yritä ottaa haasteita jostain muusta asiasta kuin märehtiä ja miettiä koko ajan suhdettasi. Nykyajan ihmisiä vaivaa tarve jatkuvasti koko elää hypessä. Jos ei näin ole, aletaan etsiä jotain "vikaa" suhteesta. Odota rauhassa, elä arjessa ja keskity suhteeesi hoitoon. Unohda myös joskus itsesi tekemällä jotain vaativaa tai mukavaa. Toisaalta sinulle tekisi hyvää joutua elämään taloudellisessa puutteessa pienessä vuokraloukussa, jatkuvassa kiireessä ja yksin kantaen vastuun lapsistasi ja toimeentulosta . Osaisit varmaan sen jälkeen arvostaa nykyistä tilannettasi.
Mulla takana lähes 15 vuotta yhteistä elämää saman miehen kanssa. Samoja ajatuksiakin olen käynyt läpi. Suhde arkistuu, puolisosta tulee kaveri, seksi vähenee. Siihen pakettiin meillä tuli sitten miehen pettäminen, arkistuneeseen suhteeseen josta mietin itse lähtemistä.
Se herätti. Ja isosti herättikin. Se kaverirakkaudeksi muuttunut rakkaus löytyikin kummasti kun joutui oikeasti sen tilanteen eteen, että toisen voi menettää. Enää ei ollut kyse ajatuksella leikittelystä. Sitä oli itse syyllistynyt pitämään toista itsestäänselvyytenä.
Selvisimme siitä, vaikeaa ja kamalaa oli, vieläkin ajan jälkeen ottaa välillä tiukille kun tajuaa, miten typerästi itse tuli toimittua vuosikausia. Leikiteltyä ajatuksella, että "ei oo niin kauhean kivaa ja iso roihu puuttuu, voisin siis ehkä lähteä".
Kauheaa sanoa, mutta se pettäminen ehkä pelasti meidät. Nykyisin meillä palaa välillä tosi isot roihut, välillä taas arki jyrää päälle, mutta opittiin se, että roihun koko on suoraan verrannollinen siihen mitä me itse tehdään. Seksissäkin me ollaan aivan eri planeetalla, ollaan avattu se paketti aivan täysin ja voin sanoa, että niin hyvää seksiä en edes osannut kuvitella olevan olemassa. Ja saman miehen kanssa, jonka kanssa seksi tuntui tylsältä ja väljähtyneeltä.
Ole viisaampi. Ajat tietämättäsi miestäsi pois pyörittelemällä noita ajatuksiasi. Ne näkyvät kehonkielessäsi ja miehesi tuntee ne. Jonain päivänä hän löytää työpaikaltaan, harrastuksista tms naisen, jonka kehonkieli ja silmät kertovat ihailusta ja niistä asioista joita hän ei sinulta saa. Silloin voi jahkailusi loppua lyhyeen ja päätös yhteisestä elämästä ei olekaan enää sinun käsissäsi.