Sureminen, tietenkin luonnollinen osa suhteen loppumista. Kai tunteet pitää läpikäydä, jotta niistä pääsee yli. Mutta miksi jotkut, kuten minä, jäävät siihen vellomaan?
Kysymys voi olla surun kautta puhdistumisen tunteesta: katharsiksesta. Mutta jos sureminen ei viekään eteenpäin vaan kulkee kehää? Mikä avuksi?
Omassa tapauksessani kyse on "korkeamman tarkoituksen" etsimisestä: jos saisin sen pyörryttävän huuman ja "korkeamman tarkoituksen" tunteen takaisin: muuten sitä ei ole ollut.
Toki saatan myös uudelleenelää lapsuuteni ihimissuhdetraumoja, jotka vain pulpahtavat väkisin pintaan ja kaipaavat jatkuvaa huomiota. Omassa tapauksessani en vain voi uskoa tämän yhden suhteen vaikutuksen olevan näin pitkäkestoinen: itselläni taustalla on oltava muutakin.
Muita ajatuksia?
Kysymys voi olla surun kautta puhdistumisen tunteesta: katharsiksesta. Mutta jos sureminen ei viekään eteenpäin vaan kulkee kehää? Mikä avuksi?
Omassa tapauksessani kyse on "korkeamman tarkoituksen" etsimisestä: jos saisin sen pyörryttävän huuman ja "korkeamman tarkoituksen" tunteen takaisin: muuten sitä ei ole ollut.
Toki saatan myös uudelleenelää lapsuuteni ihimissuhdetraumoja, jotka vain pulpahtavat väkisin pintaan ja kaipaavat jatkuvaa huomiota. Omassa tapauksessani en vain voi uskoa tämän yhden suhteen vaikutuksen olevan näin pitkäkestoinen: itselläni taustalla on oltava muutakin.
Muita ajatuksia?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mietin itsekin samoja ajatuskia...
Nyt eron myötä on silmille ja tietoisuuteeni räjähtänyt koko menneisyyteni. Ihmissuhdehistoria, surut, pettymykset...Olen tajunnut, että minussa on joku todella pahasti vinksallaan. Haluan parantua. Mutta minulla ei ole keinoja...
Antaa anteeksi. Hyväksyä.
Joo on sama ongelma, olenkin hakeutunut terapiaan kaiken vuoksi. Sitä ei voi muuta kuin suositella, jos tuntuu ettei mikään muu auta. Sen saaminen voi vain olla vaikeaa. Kiitos vastauksestasi!
Toisen kanssa vietetty aika on tietenkin hyvin arvokasta ja tuntuu erittäin hyvältä. Kaipaammeko eron myötä henkilön itsensä lisäksi myös tätä aikaam jolloin kaikki oli paremmin?
Henkilöstä voi näin muodostua "avain" kaiken kärsimyksen lopettamiseen, parempaan elämään. Kaipaammeko sitä myös velloessamme: pakoa pois.
osasit sanoa viisaasti. Että kaipaamme ihmisen lisäksi tuota aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Siinäpä se. Emme siis kaipaa pelkästään sen ihmisen antamaa rakkautta/hellyyttä yms. vaan yksinkertaisesti sitä tunnetta, jolloin tämä suru puuttui.
Ja nyt kaipaamme pakoon tätä surua, koska haluamme olla onnellisia. Mutta kun se ei olekaan niin helppoa ja yksinkertaista. Lisäksi siis vielä nuo kaikki itseen liittyvät solmut ja muut, jotka ainakin minun täytyy selvitellä, ennen kuin pystyn kokemaan rakkautta taas. Tai ehkäpä ensimmäistä kertaa? elämässäni tällaisessa totuudessa, missä elän nykyään.
Voimia sinulle sinne jonnekin :)
anteeksi hidas vastaukseni.
tuo "Tai ehkäpä ensimmäistä kertaa?" Olen pohdiskellut samantapaista tässä mielessä: oliko oma kokemukseni tästä henkilöstä pelkkä täydellinen kuvajainen, johon ripustauduin: tunsinko häntä kunnolla? Huumasiko minut tämä itsestäni löytämäni uusi huumaava tunne vai hän?
Kuvani hänestä ei ole kuitenkaan todellinen: tunteellisesti värittynyt, täydellinen.
Surullisinta siis on, etten rakastanut oikeaa henkilöä tämän "sädekehäefektin" takana. Onko se oikeaa rakkautta? Tunsinko oikeaa häntä?
Entä voinko tuntea enää ikinä samoin ketään toista kohtaan?
"Elämässäni tällaisessa totuudessa, missä elän nykyään." Tuokin lause pistää mietityttämään: luovutus, "vanhat ajat eivät voi palata"-mentaliteetti? Olet hyväksynyt totuuden, mutta kaipaat valheellista toivoa: ehkä kaikki on joskus taas niin kuin silloin? Voin olla hyvin väärässäkin tulkinnoissani :D
Entä jos vanhat ajat palaisivatkin? Olisiko kaikki kuten silloin joskus? Jos olisi, johtaisiko kaikki taas uuteen kipuun?
Jos tunne taas ei palaisi, menisikö tämä suloinen illuusio hänestä rikki?
Koen omaksuneeni tapahtumat osaksi identiteettiäni: muokanneen minua siitä millainen nyt olen. Varjelen näitä suloisia muistoja: jos tämä kys. henkilö ei enää nykyään herättäisi minussa mitään, ajattelisin tunteen olevan palauttamaton: en enää ikinä voi kokea samaa. Se repisi minut hajalle.
Silti antaisin iäisyyden hetkestä, joka voisi aloittaa tämän saman uudestaan. Vai antaisinko? Järki vs. tunteet.
Pitäisi toki selvitellä, mutta itse en siihen yksin pysty :D voimia sinullekin, kiitos keskustelustasi :D
Nuo sinun kirjoittelusi mm.siitä, että ex-kumppani näkyi "sädekehän" sisällä...Edellinen suhteeni n. 10 v. kestänyt perustui aika pitkälle juuri tuohon ajatukseen, että ex oli se jalustalle nostamani, ns. virheetön ihminen jne.. en tietenkään sitä silloin kokenut noin. Kun huomasin, että hänkin on todellakin vain inhimillinen olento, putosi omilta harteiltani aivan järjetön taakka. Uskomatonta, mutta kun kuulin hänen "sivusuhteestaan",paljon tämän tapahtuneen jälkeen, oloni oli kuin olisin leijaillut..sairasta varmaankin...
mutta tämä edelliseni, ex oli ns. nuoruudenrakkauteni. Ns. suurin rakkauteni tässä elämässä. Tiemme erkanivat joskus aikoinaan ja kohtasimme uudelleen n. 10 v. eromme jälkeen uudelleen. Ja suhteemme alkoi. Välissä oli vain niin paljon kaikenlaista tapahtumaa ja miehellä avioliitto takana. Lapsia jne..emme saaneet suhdettamme toimimaan. Vaikka haluja oli todella molemmilla. Haimme ulkopuolista apuakin. Mikä ei vastannut ikävä kyllä tarpeisiimme..
Itse mietin nyt, että erotessamme me olimme exän kanssa aivan loppuunajettuja. Täysin väsyksissä. Ja todellakin niin paljon ns. "suurempia" ongelmia oli selvitettävänä suhteemme aikana, kuin ainoastaan parisuhteemme, että voimat eivät vain riittäneet. sen takia kaipaan ja mietin, että nyt kun olemme voimaantuneet ja asuneet erillämme yms. voisimmeko kuitenkin saada suhteemme toimimaan?
Kuitenkin todellisuus on se, että mies on itsensä kanssa aika sekaisin. Miettii menneet ja kohtaa itsensä varmaan ensimmäistä kertaa elämässään ja tällaista prosessia ei voi tietenkään nopeuttaa. Ja itselläni on lävähtänyt eromme jälkeen sama kriisi päälle. Kuka olen, mitä haluan, mitä hyväksyn, mitä en,,jne.. Olen vain niin surullinen, että me lähdimme exän kanssa liian "aikaisin" tähän "uusintaan". Emme olleet silloin valmiit sitoutumaan toisiimme ja nyt tämä suru on niin suuri...epäonnistuminen. Ja itse koen, että minulla ikäänkuin ei olisi "oikeutta" jatkaa elämääni eteenpäin. Tavata ja ihastua/rakastua uuteen ihmiseen jne...huoh.
anteeksi, tuli sekavaa tekstiä...
Olet todella viisas ihminen :) ja minusta osaat hienosti eritellä asioita ja tunteitasi.
Saan sinusta voimaa!
Kiitos :) ja sinulle toivon myös paljon voimia.
lämpimistä viesteistäsi!
On hyvä, jos et syytä vain itseäsi vaan myös häntä: tähän tuo taakan lähteminen taisi liittyäkin? Epäonnistuminen ei ole vain omaa vikaasi, jos on vikaasi ollenkaan! Olosuhteet eivät vain olleet otolliset. Ainakin on hyvä ajatella noin, jolloin taakka vähenee. Toki ihmiset tekevät virheitä, mutta on osattava myös antaa anteeksi pieniä virheitä ja hieman suurempiakin. Joten olosuhteiden syyttäminen kuulostaa realistisen suojelevalta.
Tuo "epäonnistuminen"-sana kuulostaa todellakin siltä, että oikeasti yrititte: ehkä jopa suorituksenomaisesti. Et siis todellakaan olisi voinut antaa mitään enemmän, tehdä paremmin. Olitte kummatkin loppuun kulutettuja.
Vaikutat hyvin vastuuntuntoiselta ja tunnolliselta ihmiseltä =) Olen itse samanlainen: mietin, onko oikein tehdä niin ja näin. Kyllä sinulla on oikeus jatkaa eteenpäin, mutta vain jos koet olevasi itse valmis. Vastaisit tässä asiassa kerrankin vain itsellesi: olet itsellesi sen velkaa =)
Tässäkin tosin taitaa olla ristiriitaisia tunteita kohdallasi. Haluat hänet, mutta et tiedä toimisiko se. Mutta toisaalta, jos et kokeile, jääkö se kalvamaan sinua ikuisesti? Haluat ja et halua häntä takaisin tämän kaiken jälkeen: entä jos hänellä tuleekin olemaan uusi sivusuhde ja samat ongelmat?
Ja voitkohan enää ikinä rakastua/välittää kenestäkään muusta niin?
Älä silti nyt lähde liian aikaisin uusintaan, ettei tämä sama kaava toistu! Tämän varmaan jo silti tiesitkin =)
Anteeksi, omalla elämänkokemuksellani en osaa kertoa näkemyksiäni näihin vaikeisiin asioihin ja itse osaat miettiä/tiedät varmaankin paremmin =)
Jaksamisia sinullekin lämmin kohtalontoverini ja kiitos kun vastasit viesteihini :D Olet varmasti kokenut kovia, mutta ainoa suunta nyt on ylöspäin. Ainahan on toivo =) vaikka pieni olisikin. Älköömme luopuko siitä: on jotain jota kohti pyrkiä.