Tilanne on se, että vaimoni petti minua noin pari vuotta sitten kaksi kertaa entisen työkaverinsa kanssa. Hän tunnusti asian minulle noin vuosi sitten ja harkinnan jälkeen päätin antaa hänelle anteeksi. Suhteemme on sittemmin muuttunut paljon paremmaksi ja minusta tuntuu, että vaimoni katuu asiaa oikeasti ja haluaa hyvittää asian minulle.
Ongelma tässä onkin se, että minua asia vaivaa kausittain, vaikka yritän päästä asian yli. Kertokaa kokemuksianne, voiko pettämisen joskus unohtaa lopullisesti?
Ongelma tässä onkin se, että minua asia vaivaa kausittain, vaikka yritän päästä asian yli. Kertokaa kokemuksianne, voiko pettämisen joskus unohtaa lopullisesti?
Vastaukset 11
Vanhimmat
jos dementia tai muu muistamattomuus iske.
mutta kyllä aika parantaa haavat ja ikävätkin kokemukset haalistuvat ajan myötä!
Useimmin nämä petturit tekevät sen taas,kokemusta on.
Ihan tosi, et koskaan tule sitä unohtaan. Siinä aiemmat on oikeassa. Mutta se, miten pahalta tai satuttavalta se tutuu, niin se muuttuu.
Pahempaa on kun joku lähiomainen kuolee (siitäkin kokemusta), eikä sitäkään unohda. Ikinä. Silti asia riittävän pitkän (painotan sanaa riittävän!) ajan jälkeen ei enää nosta kyyneleitä ja kauheaa surua mieleen vaan sen asian kanssa voi ja pystyy elämään. Pettäminen on kuitenkin kaikesta sattuvuudestaan huolimatta pienempi asia. Ja mulla ainakin auttoi pahimpina hetkinä se ajattelu, että yritin löytää jotain suhteellisuuden tajua asiaan. Mun mies olis voinut myös haluta jättää mut. Tai että rekka olis ajanut mun/miehen päälle...jne. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin virheestä, ei tapahtumasta, joka muuttaa elämää muulla tavoin kuin henkisellä puolella. Sinulla on yhä rakkaasi kainalossasi, hän siis haluaa olla siinä.
En halua vähätellä, mutta kun katson itseäni taaksepäin, niin oli tosi vaikeaa päästä juuri irti negatiivisista ajatuksista. Ne vaan täytyy ensin uskaltaa päästää ulos ja sitten alkaa oma prosessi niiden heittämiseksi pois. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista. Mulla oli apuna terapeutti, ehkä säkin tarvitsisit.
Ja lohduksi, vuosi on vielä lyhyt aika. Katso itseäsi vuoden päästä ja jos olo on edelleen sama, mieti sitten uudestaan, onko paikkasi siinä suhteessa. Älä ennen. Aika itsessään ei paranna mitään, mutta ajan kanssa ehtii parantua jos jaksaa tehdä töitä.
mutta siitä lakkaa välittämästä. Jossain vaiheessa pettäminen ei tunnu missään, mutta siinä vaiheessa on sitten rakkauskin kuollut.
Mulla on tällä hetkellä tuommonen fiilis. Paska räjähti silmille maaliskuun alussa. Siitä asti on asiaa selvitelty, perheterapiassakin kun on noita lapsia. Ja mitä enemmän mulle selviää selän takana häikäilemättömästi puuhastelusta, sitä vähemmän mä enää välitän. Pettämisestä ja miehestä. Hän kysy pari iltaa sitten, että ampuako hänen pitäis itsensä. Vastasin, että ihan hyvä vaihtoehto; eipähän se vosu enää kolmatta kertaa ainakaan tähän perheeseen hiipisi.
Anteeksi en voi antaa, liikaa on tapahtunut. Pakko elää muutama vuosi tässä tilanteessa, sitten saa miettiä, mihin lerppakullinsa työntää... Uskottomuus kun vei mieskunnonkin, niin pal kaduttaa, hoh-hoijaa.... Ja se pano oli vielä tylsä, taitamaton ja mielikuvitukseton sängyssä, näin sanoo nettipornoaddikti, joka vissiin lähti hakemaan vähän extreme-kokemuksia, mutta pokas tavallisen, estyneen perheenäidin...Hah-hah. Voi kun se akka tietäis, että mies kattelee netistä 17-19 v. tyttöjen kuvia ja runkkailee. Ei olis varmaan ollu hirveen kiinnostunut, kun oli hakenut itelleen uutta parempaa miestä ja parisuhdetta. Ja sillä on itellään ton ikänen tyttö...
Sitä oon miettinyt, että pystynkö rakastamaan enää ketään tän narsistipaskan käsittelyn jälkeen. Voinko uskoa ja luotta kehenkään vai tulenko ikuisesti epäilemään, että kaikki käyttäytyvät näin ennemmin tai myöhemmin. Sekin vituttaa suunnattomasti, että näiden vuosien aikana useampikin tyyppi on osoittanut kiinnostusta ja pikkuhupiin olisi ollut mahdollisuuksia. Mutta mä olen lapsellisesti ajatellut, että en semmoiseen ryhdy vaan olen miehelleni lojaali. Tuntuu, että kaikki mitä oon tämän perheen ja parisuhteen eteen tehnyt, on ollut turhaa. Mikään ei miehelle riittänyt, aina olis pitänyt olla jotain lisää tai eri lailla: seksiä, kotitöitä, hänen oma työnsä jne.
Miksikö en eroa?? Ainoa ja tärkein syy on lapset. Ne joilla ei lapsia ole, ajattelevat usein, että senkun eroaa. Mutta jos on itsellä rankkaa, niin ei se ainakaan helpota, kun lapset alkavat oireilla ja sitten on siinä; uusi vankila odottaa. Ainoastaan jos itse lähtisin tästä voisin elää jotenkin inhimillisesti, mutta siihen en nyt pysty. Sitä paitsi mielestäni tuo jätkä pääsisi kuin koira veräjästä erossa: lapset mulle hoitoon ja ite baanalle. Varattoman maksuhäiriöisen elaritkin maksais kaupunki. Joten otan sen mitä tästä helvetistä on vielä otettavissa. Nyt käytän minä miestä hyväkseni eikä se oikein taida edes tajuta sitä.
Voimia kaikille teille, jotka kamppailette tässä samassa saastuneessa liejussa. Osa elämää on osoittautunut suureksi valheeksi ja itsetunto on nollilla. Mutta yritetään ajatella, että me emme sitä tehneet, vaan meidän puolestamme ja ohitsemme päätettiin meitä syvästi koskettavista asioista. Olisimme ansainneet avioeron ennenkuin tällaisen nöyryytyksen. Toivottavasti se akka siellä Varsinais-Suomessa saa jonkun kivuliaan ja tappavan taudin. Pillusyöpä olis mahtava juttu!!!
supervoimia ja älä jää liian pitkäksi aikaa kiduttaan ittees, lapsille parempi myös niin.. sillä valitettavasti tulee toistumaan jos sen siedät.
älä nyt vaan menetä mielenterveyttäsi tuollaisen miehen kanssa. Ei sun ole pakko tollasta paskaa perässäs vetää ! Mieti nyt hyvä ihminen, että sulla on vaan tämä yksi elämä elettävänä ja miksi pilaisit sen elämällä noin paskan ukon kanssa ! Kerran jos toisenkin se ero kirpaisee, mutta ajan kanssa siitä selviää ihan järjissään, vaikka välillä niin hitsin vaikeeta onkin, mutta parempi elää suht selväjärkisenä vielä lasten kanssa vaikka kituuttaen taloudellisesti kuin jokun hullun ukon takia järkensä ja elämänsä menettää.
Voimia jaksaa !
aika haalistaa ne muistot, vaikka perhettä ei enää ehjäksi saatu - ero tuli toisen naisen takia, mut vaikka ehjää perhettä tässä eniten kaipaankin ja lapset isäänsä, niin jotain hyvääkin - ei tartte enää miestään epäillä mistään, kun saa vapaana naisena olla ja mennä miten haluaa.
vaimoni ei ikinä ole tunnustanut olleensa uskoton, vaikka pari panomiestä on minulle puoliksi leuhkinut tekemisillään. Viimeisestä epäilystä on jo mennyt yli 30 vuotta ja jätkäkin ollut jo vuosia haudassa, silti ei mene yhtään viikkoa, ettei asia käy mielessäni. Eroa en ole edes harkinnut, tietyistä syistä. Toisaalta, miksi vaivata päätään asioilla, joille ei mitään voi?
Tuttuja tunteita. Olen itse pettänyt ja tullut myös petetyksi. Aika ajoin asia tietysti pulpahdellut myöhemmin (paljonkin myöhemmin) mieleen, mutta muistutin aina itseäni siitä, että päätimme jatkaa ja hyvä on kuitenkin toisen kanssa olla. Se on nyt juuri tärkeintä. Ja pettänyt osapuoli on kauheissa itsesyytöksissä ja katuu tekoaan. Ja aivan varmasti samalla lailla asia hänenkin mielessään pyörii.
Jos asia todella häiritsee sinua päivittäin ja koet sen todella rasittavaksi, hae keskusteluapua. Terv.keskuksen psykologille aikaa varaamaan. Varmasti auttaa, kun saat ulkopuolisen kuuntelijan ja apukeinoja asian yli pääsemiseen. Tuskin tuollaista asiaa täysin unohtaa voi. Onhan se kriisi ja iso asia aivan samalla lailla kuin joku muukin elämässä tapahtunut järkytys yms. Se kuuluu elämäsi historiaan tietysti aina.Voimia!