Olemme seurustelleet avopuolisoni kanssa noin kuusi vuotta (Minä 29v ja hän 27v) joista viimeiset kaksi on ollut lähes viikottain tappelua ja huonoa oloa molemmin puolin. Seksiä on ollut 2-3 kertaa kuukaudessa saman kaavan mukaan, sunnuntai aamusin 15min, ei minkäänlaista intohiomoa tai spontaania seksiä tyttöystävän puolelta vaikka itselläni sitä on aina ollut. Tuntuu että seksi on ollut hänelle vain pakollista siksi koska minä sitä haluan.
Tappelua on tullut kotitöistä, toisen huomioimisesta, ajan käytöstä ihan mistä vaan ja viikkoa ei kulunut että olisi jonkinmoista riitaa. Nämähän ovat aina subjektiivisia asioita, mutta itse imuroin, siivosin, tiskasin ja olin mielestäni suhteellisen ahkera tekemään kotitöitä ainakin jos vertaa kaveripiirin muihin miehiin (mikä nyt ei tietysti ole mikään paras vertauskohta) mutta silti asioista tuli riitaa. Iso ongelma on ollut myös että emme ole koskaan voineet puhua jälkikasvusta. Itse tiedän että haluan joskus lapsia mutta tyttöystävä on sanonut että ei tule niitä _todennäköisesti_ koskaan haluamaan ja on kysynyt monesti että olenko minä valmis luopumaan unelmastani hänen takia jos hän ei niitä haluakaan koskaan. Minusta olisi ihana suunnitella perhettä, miettiä lapsen nimiä ja millaisia niistä tulisi, mutta tämä ei ole ollut mahdollista ja on hiljaa syönyt mieltäni. Olen myöskin todella huumorintajuinen, mutta en ole voinut viljellä huumoriani pelossa siitä että TY suuttuu siitä mitä tarkoitin vitsiksi, näin on käynty monta kertaa ja siksi olen pikkuhiljaa vähentänyt sitä. Sitten TY kysyy että miksi minulla on niin hauskaa kavereideni kanssa ja kerron heille juttuja nauratan heitä.
Monesta muustakin asiasta tuli aina ongelmia eikä seksistä voinut puhua ilman että edessä olisi kauhea riita joka johti kaikkien muiden ongelmian selvittämiseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Nämä kaikki on nakertanut minua todella pitkän aikaan ja olen huomannut sen itsekin olossani ja iloisuudessani (olen mielestäni iloinen ja positiivinen ihminen normaalisti)
Lopuksi päädyimme siihen että TY muutti omaan asuntoon 20km päähän mikä ei juurikaan helpottanut asiaa. Yhden riidan päätteeksi TY sanoi että ei rakasta minua ja ei tiedä onko edes kykenevä rakastamaan. Samoihin aikoihin aloimme pohtimaan sitä että olemmeko yhdessä vain sen takia että olemme tottuneet toisiimme. Pari riidan jälkeen molemmat totesivat että on parempi ehkä erota jota pohdittiin myöhemmin ja todettiin että se on suht oikea ratkaisu mutta loppuja tavaroita emme jakaneet emmekä lyöneet ns. kättä päälle.
Aloin miettimään asiaa tosissani muutaman päivän ja lopetin ajattelemasta tunteella asiaa, niin että asiat paranee ja ehkä puolisokin muuttuu, ja päätin kaksi viikkoa sitten että en ole tässä suhteessa enään ja pyysin että puoliso hakee tavaransa pois ja sanoin että suhde on nyt todellisesti loppu. Tämän hän otti erittäin raskaasti koska on erittäin tunteikas ihminen. Hän on jäänyt pois töistä monta päivää sekä vain itkee ja lähettää viestejä että miksi en rakasta häntä enään ja että haluaa takaisin minun viereeni. Näistä tulee minulle todella syyllinen olo että minä olen loppujenlopuksi se jättäjä ja huono ihminen vaikka olin siinä uskossa että ero on molemminpuoleinen. Nyt hän on omien sanojensa mukaan myöskin ymmärtänyt kuinka ilkea on olut minulle ja kuinka olisi vointu tehdä asiat toisin ja kuinka hyvä olen ollut hänelle. Vaikka viimeaikoina olen saanut suurimmaksi osaksi kuullut toista. Hän myöskin sanoo että ei voisi koskaan ajatella seurustelevansa uuden ihmisen kanssa.
Nyt TY myöskin on ilmoittanut että hän olisi ihan varmasti halunnut lapsia kanssani mistä itseasiassa suutuin todella paljon koska asia on niin kauan kalvanut mieltäni. En voi käsittää että miten mieli muka muuttuu nyt kun suhde on viety loppuun puolestani. Samalla suren asiaa koska nyt mietin, "mitä jos..."
Olen päättänyt pitää pääni koska järjellä ajatellen tämä on oikea ratkaisu ja moni kaverini on sanonut että olen huomattavasti paremmalla tuulella ja iloisempi, vaikka ajoittain vaivun märehtimään asiaa. Välillä olen miettinyt että olisi pitänyt erota jo pidmmän aikaa sitten koska tuntui että suhde on kuivunut kasaan ja pitkän aikaa sitten, mutta yhteiset kaverit, mukavat appivanhemmat yms pitänyt minua koossa. Matkoillakin ollaan käyty kaksi kertaa vuodessa hoitamassa suhdetta, pientä kinaa sielläkin on tullut, mutta ei juuri sellaista intohimoa mitä olen kaivannut ja kun arki koittaa niin taas ollaan samassa tilanteessa.
En jaksa uskoa että ihmiset muuttuu, Vai muuttuvatko ihmiset kokemuksenne mukaan? Ehkä ajattelen kyynisesti ja tuntuu välillä että olen todella katkera tyttöystävälleni koska olin suhteessa pitkään tossutettuna ja alistuin mielestäni. Tuntuu vain että hän on nyt huomannut mitä menettää ja tuli kauhea hätä. Ihmetyttää ja suututtaa miten hänen mieli voi muuttua kaikesta parissa päivässä ihan päälaelleen vain siksi että hän saisi minut takaisin..
Silti sitä miettii että oliko tämä oikea ratkaisu, ja onko typerää että mietin että aion pitää pääni. Koska jos alan ajattelemaan tunteella niin voisin palatakin takaisin koska tiedän että saisin hänet muuttamaan takaisin asuntoomme ja mahdollisesti lapsia, mutta mihin kaikki ne ongelmat häviäisi.. riitaa tulisi kuitenkin, niin ainaki uskon ellei asioita selvitettäisi.. mutta en tiedä onko se edes sen arvoista.
En nyt tiedä oliko minulla mitään kysyttävää, mutta ehkä helpottaa kirjottaa asiasta ja katsoa mitä muut on asiasta mieltä. Ehkä haen hyväksyntää päätökselleni, en tiedä.. Mutta kommentoikaa mielellään jos jaksatte.
Pahoittelut pitkästä viestistä ja mukava jos joku sen jaksoi loppun asti lukea.
Tappelua on tullut kotitöistä, toisen huomioimisesta, ajan käytöstä ihan mistä vaan ja viikkoa ei kulunut että olisi jonkinmoista riitaa. Nämähän ovat aina subjektiivisia asioita, mutta itse imuroin, siivosin, tiskasin ja olin mielestäni suhteellisen ahkera tekemään kotitöitä ainakin jos vertaa kaveripiirin muihin miehiin (mikä nyt ei tietysti ole mikään paras vertauskohta) mutta silti asioista tuli riitaa. Iso ongelma on ollut myös että emme ole koskaan voineet puhua jälkikasvusta. Itse tiedän että haluan joskus lapsia mutta tyttöystävä on sanonut että ei tule niitä _todennäköisesti_ koskaan haluamaan ja on kysynyt monesti että olenko minä valmis luopumaan unelmastani hänen takia jos hän ei niitä haluakaan koskaan. Minusta olisi ihana suunnitella perhettä, miettiä lapsen nimiä ja millaisia niistä tulisi, mutta tämä ei ole ollut mahdollista ja on hiljaa syönyt mieltäni. Olen myöskin todella huumorintajuinen, mutta en ole voinut viljellä huumoriani pelossa siitä että TY suuttuu siitä mitä tarkoitin vitsiksi, näin on käynty monta kertaa ja siksi olen pikkuhiljaa vähentänyt sitä. Sitten TY kysyy että miksi minulla on niin hauskaa kavereideni kanssa ja kerron heille juttuja nauratan heitä.
Monesta muustakin asiasta tuli aina ongelmia eikä seksistä voinut puhua ilman että edessä olisi kauhea riita joka johti kaikkien muiden ongelmian selvittämiseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Nämä kaikki on nakertanut minua todella pitkän aikaan ja olen huomannut sen itsekin olossani ja iloisuudessani (olen mielestäni iloinen ja positiivinen ihminen normaalisti)
Lopuksi päädyimme siihen että TY muutti omaan asuntoon 20km päähän mikä ei juurikaan helpottanut asiaa. Yhden riidan päätteeksi TY sanoi että ei rakasta minua ja ei tiedä onko edes kykenevä rakastamaan. Samoihin aikoihin aloimme pohtimaan sitä että olemmeko yhdessä vain sen takia että olemme tottuneet toisiimme. Pari riidan jälkeen molemmat totesivat että on parempi ehkä erota jota pohdittiin myöhemmin ja todettiin että se on suht oikea ratkaisu mutta loppuja tavaroita emme jakaneet emmekä lyöneet ns. kättä päälle.
Aloin miettimään asiaa tosissani muutaman päivän ja lopetin ajattelemasta tunteella asiaa, niin että asiat paranee ja ehkä puolisokin muuttuu, ja päätin kaksi viikkoa sitten että en ole tässä suhteessa enään ja pyysin että puoliso hakee tavaransa pois ja sanoin että suhde on nyt todellisesti loppu. Tämän hän otti erittäin raskaasti koska on erittäin tunteikas ihminen. Hän on jäänyt pois töistä monta päivää sekä vain itkee ja lähettää viestejä että miksi en rakasta häntä enään ja että haluaa takaisin minun viereeni. Näistä tulee minulle todella syyllinen olo että minä olen loppujenlopuksi se jättäjä ja huono ihminen vaikka olin siinä uskossa että ero on molemminpuoleinen. Nyt hän on omien sanojensa mukaan myöskin ymmärtänyt kuinka ilkea on olut minulle ja kuinka olisi vointu tehdä asiat toisin ja kuinka hyvä olen ollut hänelle. Vaikka viimeaikoina olen saanut suurimmaksi osaksi kuullut toista. Hän myöskin sanoo että ei voisi koskaan ajatella seurustelevansa uuden ihmisen kanssa.
Nyt TY myöskin on ilmoittanut että hän olisi ihan varmasti halunnut lapsia kanssani mistä itseasiassa suutuin todella paljon koska asia on niin kauan kalvanut mieltäni. En voi käsittää että miten mieli muka muuttuu nyt kun suhde on viety loppuun puolestani. Samalla suren asiaa koska nyt mietin, "mitä jos..."
Olen päättänyt pitää pääni koska järjellä ajatellen tämä on oikea ratkaisu ja moni kaverini on sanonut että olen huomattavasti paremmalla tuulella ja iloisempi, vaikka ajoittain vaivun märehtimään asiaa. Välillä olen miettinyt että olisi pitänyt erota jo pidmmän aikaa sitten koska tuntui että suhde on kuivunut kasaan ja pitkän aikaa sitten, mutta yhteiset kaverit, mukavat appivanhemmat yms pitänyt minua koossa. Matkoillakin ollaan käyty kaksi kertaa vuodessa hoitamassa suhdetta, pientä kinaa sielläkin on tullut, mutta ei juuri sellaista intohimoa mitä olen kaivannut ja kun arki koittaa niin taas ollaan samassa tilanteessa.
En jaksa uskoa että ihmiset muuttuu, Vai muuttuvatko ihmiset kokemuksenne mukaan? Ehkä ajattelen kyynisesti ja tuntuu välillä että olen todella katkera tyttöystävälleni koska olin suhteessa pitkään tossutettuna ja alistuin mielestäni. Tuntuu vain että hän on nyt huomannut mitä menettää ja tuli kauhea hätä. Ihmetyttää ja suututtaa miten hänen mieli voi muuttua kaikesta parissa päivässä ihan päälaelleen vain siksi että hän saisi minut takaisin..
Silti sitä miettii että oliko tämä oikea ratkaisu, ja onko typerää että mietin että aion pitää pääni. Koska jos alan ajattelemaan tunteella niin voisin palatakin takaisin koska tiedän että saisin hänet muuttamaan takaisin asuntoomme ja mahdollisesti lapsia, mutta mihin kaikki ne ongelmat häviäisi.. riitaa tulisi kuitenkin, niin ainaki uskon ellei asioita selvitettäisi.. mutta en tiedä onko se edes sen arvoista.
En nyt tiedä oliko minulla mitään kysyttävää, mutta ehkä helpottaa kirjottaa asiasta ja katsoa mitä muut on asiasta mieltä. Ehkä haen hyväksyntää päätökselleni, en tiedä.. Mutta kommentoikaa mielellään jos jaksatte.
Pahoittelut pitkästä viestistä ja mukava jos joku sen jaksoi loppun asti lukea.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Nyt eroni jälkeen olen ymmärtänyt sen, ettei toistakaan voi tehdä onnelliseksi, ellei itse voi hyvin ja ole onnellinen suhteessa. Olen itsekin eronnut ja jättänyt toisen vuosien seurustelun jälkeen. Seurustelun viimeisimmät vuodet olivat pelkkää jaksamista ja yrittämistä minun puoleltani. Pahaa oloa. Nyt jälkeenpäin ihmettelen miten edes jaksoin niin kaun elää sellaisessa suhteessa, mistä puuttui se minulle kaikkein tärkein, toisen kunnioittaminen ja arvostus, yhteiset elämän arvot ja haaveet. Hellyys ja rakastaminen. Vapaus olla sellainen kuin on, niin että toinen rakastaisi ja arvoistaisi juuri sitä minussa. Tuntui, että olimme yhdessä, koska olimme tottuneet ja toinen tarvitsi minua ja nyt myönnän sen vasta itsellenikin, että kiltteyttäni ja vahvuuttani kestää pahaa oloa käytettiin myös kai tavallaan hyväksi...
Meillä oli todella raskas ero ja aika eron jälkeen oli yhtä painajaista. Pidin kuitenkin pääni, enkä mennyt takaisin, vaikka säälistä ja kiltteydestä olisin hyvinkin voinut jatkaa samaa elämää. Tiesin, että kaipasin jotain vielä enemmän ja parempaa elämääni, oikeaa rakkautta ja hellyyttä, intohimoa ja ihmisen, jonka kanssa voi puhua mistä vain ja ymmärtäisimme toistemme haaveita ja tapaa elää.
Vaikka meidän oli helppo olla yhdessä, mitään syvällisempää välillämme ei koskaan ollut. Tuntui, että olisin onnellisempi vaikka ihan yksinkin, kuin suhteessa, joka vaivasi minua ja tuntui vievän minusta niin paljon, enemmän kuin siitä sain. Myös itseluottamukseni laski seurustelun aikana.
Tuntui siltä että, jos en voinut hyvin hänen vierellään ja epäröin ja pelkäsinkin myös tulevaisuutta, avioliittoa ja perhettä hänen kanssaan, oli väärin viedä hänen aikaansa ja mahdollisuutta löytää joku, joka sopisi paremmin hänelle ja oikeasti haluaisi ja nauttisi hänen seurastaan, mutta se en ollut minä. Tuntui, että oli oikein molemmille, että minä uskalsin lähteä ja molemmat saisimme vielä elämässä uuden mahdollisuuden rakkauteen ja löytäisimme kaltaisemme kumppanit.
Huomaan nyt, kun erosta on kulunut aikaa, yhä paremmin sen, kuinka erilaisia me lopulta olemme(olemme yhä kavereita). Nyt etsin jotain ihan muuta..ja ainakin tiedän, mitä haluan ja mitä en halua suhteelta. Tiedän tehneeni oikean päätöksen ja olen ylpeä itsestäni, että pysyin siinä. Jos olisimme palanneet jonkin ajan kuluttua yhteen, olisi yhdessä olomme varmaan jonkin aikaa ollut ihan hyvää ja ehkä vähän parempaakin, kuin ennen. Mutta ei se lopulta olisi mihinkään muuttunut, kun sama arki taas alkaisi. Toista ei voi muuttaa. Vähän aikaa kyllä pystyy yrittämään olla toiselle mieliksi, mutta ei perusolemus ja sisin muutu. Hän kun lupasi kovasti muuttua ja sanoi katuvansa enemmän, kuin mitään, sitä miten oli kohdellut minua ja huomasi vasta lähdettyäni, kuinka tärkeä olin. Se oikea hänelle. Ehkä olin oikea ihminen hänelle, huolehtimaan hänestä. Oikeaa rakkautta ja läheisyyttä, jota minä kaipaan ei suhteessamme kuitenkaan ollut.
Nyt arvostan itseäni paljon enemmän, pidän itsestäni enemmän ja myös parempaa huolta, voin paremmin ja olen onnellinen nyt yksin. =)
Pitää ajatella välillä myös itseään ja onko oikeasti onnellinen. Jokainen lopulta on kuitenkin elämässä oman onnensa seppä. Helppoa se ei ole, mutta niin se vain on..
Paljon kiitos viestistäsi, se lämmittää mieltäni. Tuntuu että olet ollut vastaavassa tilanteessa kuin minä ja poimin monta samaa asiaa viestistäsi mikä on mieltäni askarruttanut. Voimia myös sinulle, vaikka tuntuu että olet jo pahimman olon selättänyt.
Tunnistan itseni tuosta sinun naisesta, osa ongelmistanne on samoja, samoja ikiäkin. Ainoa ero on se, etten koskaan ole sanonut ettenkö olisi rakastanut häntä, ainahan kaikkia askarruttaa jossakin vaiheessa ties mikä, mutta aina olin tosissani ja rakastin. Viallinen ihminen olin vain aika usein, täysin omien ongelmieni kanssa painien parisuhdehan siitä kärsii. Ja siihen ne "perusongelmat" vielä päälle. Tosin exäni mielestä emme sopineet toisillemme, jota en allekirjoita, ei allekirjoita moni ystävämmekään, laitan sen vain sen piikkiin ettei hän halunnut sanoa kovin rumasti, ja lirkuttelee nyt turhille naisille ties mitä, ja saa heitä ansaansa, olen jo nähnyt tämänkin, ja sitten yrittää pakoilla heitä kun ei olekaan tosissaan.
Miksi kirjoitan nyt tähän, on se, että tulin huomanneeksi, kuinka jätettyään minut, minulle kävi juuri niinkuin naisellesikin, kaikki kääntyi päälaelleen. Niin kuin monessa muussakin asiassa, myös parisuhdeasioissa asioiden on mentävä äärimmilleen, ennen kuin tajuaa että kaikki on menetetty. Eli kantapään kautta koettava. Kasvoin ihmisenä uskomattoman paljon tuon eron aikana ja sen jälkeen (mennyt yli puoli vuotta). Ja mitä olisinkaan tehnyt nyt toisin, auta armias! Enkä ole ainoa, kaverillani on täysin sama tilanne, ja he erosivat myös, mutta ovat nyt yhdessä taas, kun toinen alkoi yrittää toden teolla! Saa nähdä kuinka käy, ongelmat liittyivät perheen perustamiseen yms toisen huomioimiseen.
Että sitä vaan, jos saisin nyt uuden mahdollisuuden, ja jos silti homma ei lähde rullaamaan, niin ainakin olen yrittänyt! Nyt voin nimittäin sanoa että en antanut parastani viime vuosina, ja se kaduttaa eniten. Ei ihme ettei toinen halua enää jatkaa. Mutta pitkässä suhteessa tuollainen urautuminen tapahtuu vain niin helposti, siksi sitä suhdetta pitäisi muistaa huoltaa aika ajoin.
Mietityttää että oletko mies vain nainen ja oletko minkä ikäinen?
Tämä kysymys on tarkoitettu siis "onnellinen nyt" henkilölle
olen nainen, 30v.
Kyllä tuosta sinun kertomuksestasi tulee ihan selvä käsitys, että suhteen lopettaminen oli sinulta järkevä ratkaisu. Lasten teko on jo sellainen asia, että jos toinen haluaa ja toinen ei, niin se varjostaa suhdetta taatusti ihan koko ajan. Ja jos toinen suostuu lastentekoon toisen mieliksi vaikka ei itse halua, niin tuskin se perhe-elämä kauhean onnellista olisi. Ihmisen mieli tuosta asiasta voi kyllä muuttua iän tai uuden kumppanin myötä, mutta ei siksi että suhde on katkolla. Jos sellaisessa tilanteessa yht'äkkiä suostuukin lastentekoon vaikka on ennen sanonut ettei halua, niin kyllä kyse on vain epätoivosta.
Muutenkin tyttö on käyttäytynyt aika itsekkäästi sinua kohtaan. Aika huvittavaakin tuo, että hän itse muutti pois riitojen takia mutta sitten kun sinä sanoit haluavasi erota, tytölle tulikin hätä käteen. Oli kai luullut voivansa pompotella sinua miten vain erolla uhkailemalla.
Hyvää jatkoa vain sinulle, pysy lujana vaikka tyttö kuinka itkisi yritetäänyhdessävielä. Löydät kyllä jonkun joka tykkää sinusta oikeasti.