No pakko tänne tai yleensä jonnekin oli ruveta kirjoittelemaan, ettei tuo ennen niin selkeästi toiminut pää vaan räjähtäisi.
Takana siis useampivuotinen suhde, jossa oli sitä ylä- ja alamäkeä pitkän aikaa. Kolmivuotias poika suhteesta jäi. Monia keinoja käytettiin, mutta lopulta oli vain luovutettava. Hermoja kiristivät myös talonrakennus ja kouluni, jotka molemmat sain sitten valmiiksi tämän vuoden alkupuolella. Pian näiden jälkeen sain suurena pommina kuulla, että exäni lähtee. Yhdeksi viralliseksi selitykseksi annettiin myös se, että talo on liian maalla, vaikka Espoossa onkin. Tämä tietysti selitti sen, että olin alusta lähtien ollut talopuuhan kanssa täysin yksin. Ohjeet sen ulkomuodosta ja koosta annettiin sekä koko projektin äärimmäisestä välttämättömyydestä, mutta sitten projekti olikin minun vastuullani verhotankoja myöten.
Nyt kun sitten ositukset ja muut on tehty, minulle on jäänyt juuri valmistunut talo velkoineen (ei ole ihan helppoa, eikä sitä voi vielä oikein myydäkään :S), perheen koira ja lapsi vuoroviikkoperiaatteella (tästä erittäin onnellinen). Exäni aloitti uuden elämän muuttamalla betonilähiöön edellisen kämppämme lähettyville, jossa myös pojan päivähoitopaikka. Talossa on vielä paljon töitä (maalaus, piha...), joita yritän epätoivoisesti täällä tehdä. Pojan ollessa luonani näistä töistä ei luonnollisestikaan tule mitään, joten kaikki "sinkkuviikkoni" menevät kokonaan näiden velvollisuuksien hoidossa. Tämä on erittäin rankkaa. Yhtenä hetkenä se iloinen ja onnellinen puuhastelu pojan kanssa muuttuu musertavaksi yksinoloksi maalisuti tai vasara kädessä. Tilannetta pahentaa eritoten se, että perhettä varten rakennetun talon kanssa pakertaminen ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa.
Vaikka olenkin vasta 28, niin kaverini ovat jo pitkälle ukkomiehiä, eikä heitäkään voi koko aikaa häiritä.
Mielelläni aloittaisin jonkun liikuntaharrastuksen, mutta koska lapsi on minulla vuoroviikoin, niin käytännössä näinä viikkoina jäisi harrastelu väliin. Olen tiedostanut ongelmani ytimen yksinoloon, joka näivertää henkistä minääni kaiken aikaa. Tästä olen keskustellut myös ammattiauttajan kanssa, mutta aika lailla umpikujassa tuntuisin tällä hetkellä olevan. Välillä on päiviä, etten kertakaikkiaan jaksa kiinnostua mistään. Kaikkea tahtoo verhostaa synkkyyttä ennustava sumu ja kaiken kattava turhuus. En tahdo oikein keksiä mitään keinoa, millä täältä noustaisiin ylös. Lapsi-talo-koira-akseli tahtoo kutistaa mahdollisten "hengitysreikien" määrän minimiin. Perhe on minulle ollut koko elämäni suuri tavoite. Sen takia olen itseni kouluttanut ja tietyn elämänasenteen omaksunut. Nyt kun kaikki oli sitten valmista sille perhetulevaisuudelle, niin se käytännössä nykäistiin alta pois. Elämäni suuri visio, päämäärä jonka takia tsempata, hävisi.
Kertokaa jotkut, miten te olette päässeet ylös tästä tilanteesta? Mitä minun kannattaisi alkaa tehdä, että pysyisin taas omilla jaloillani? Miten päästä eroon tästä kuristavasta yksinolon tunteesta?
Takana siis useampivuotinen suhde, jossa oli sitä ylä- ja alamäkeä pitkän aikaa. Kolmivuotias poika suhteesta jäi. Monia keinoja käytettiin, mutta lopulta oli vain luovutettava. Hermoja kiristivät myös talonrakennus ja kouluni, jotka molemmat sain sitten valmiiksi tämän vuoden alkupuolella. Pian näiden jälkeen sain suurena pommina kuulla, että exäni lähtee. Yhdeksi viralliseksi selitykseksi annettiin myös se, että talo on liian maalla, vaikka Espoossa onkin. Tämä tietysti selitti sen, että olin alusta lähtien ollut talopuuhan kanssa täysin yksin. Ohjeet sen ulkomuodosta ja koosta annettiin sekä koko projektin äärimmäisestä välttämättömyydestä, mutta sitten projekti olikin minun vastuullani verhotankoja myöten.
Nyt kun sitten ositukset ja muut on tehty, minulle on jäänyt juuri valmistunut talo velkoineen (ei ole ihan helppoa, eikä sitä voi vielä oikein myydäkään :S), perheen koira ja lapsi vuoroviikkoperiaatteella (tästä erittäin onnellinen). Exäni aloitti uuden elämän muuttamalla betonilähiöön edellisen kämppämme lähettyville, jossa myös pojan päivähoitopaikka. Talossa on vielä paljon töitä (maalaus, piha...), joita yritän epätoivoisesti täällä tehdä. Pojan ollessa luonani näistä töistä ei luonnollisestikaan tule mitään, joten kaikki "sinkkuviikkoni" menevät kokonaan näiden velvollisuuksien hoidossa. Tämä on erittäin rankkaa. Yhtenä hetkenä se iloinen ja onnellinen puuhastelu pojan kanssa muuttuu musertavaksi yksinoloksi maalisuti tai vasara kädessä. Tilannetta pahentaa eritoten se, että perhettä varten rakennetun talon kanssa pakertaminen ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa.
Vaikka olenkin vasta 28, niin kaverini ovat jo pitkälle ukkomiehiä, eikä heitäkään voi koko aikaa häiritä.
Mielelläni aloittaisin jonkun liikuntaharrastuksen, mutta koska lapsi on minulla vuoroviikoin, niin käytännössä näinä viikkoina jäisi harrastelu väliin. Olen tiedostanut ongelmani ytimen yksinoloon, joka näivertää henkistä minääni kaiken aikaa. Tästä olen keskustellut myös ammattiauttajan kanssa, mutta aika lailla umpikujassa tuntuisin tällä hetkellä olevan. Välillä on päiviä, etten kertakaikkiaan jaksa kiinnostua mistään. Kaikkea tahtoo verhostaa synkkyyttä ennustava sumu ja kaiken kattava turhuus. En tahdo oikein keksiä mitään keinoa, millä täältä noustaisiin ylös. Lapsi-talo-koira-akseli tahtoo kutistaa mahdollisten "hengitysreikien" määrän minimiin. Perhe on minulle ollut koko elämäni suuri tavoite. Sen takia olen itseni kouluttanut ja tietyn elämänasenteen omaksunut. Nyt kun kaikki oli sitten valmista sille perhetulevaisuudelle, niin se käytännössä nykäistiin alta pois. Elämäni suuri visio, päämäärä jonka takia tsempata, hävisi.
Kertokaa jotkut, miten te olette päässeet ylös tästä tilanteesta? Mitä minun kannattaisi alkaa tehdä, että pysyisin taas omilla jaloillani? Miten päästä eroon tästä kuristavasta yksinolon tunteesta?
Vastaukset 24
Vanhimmat
juuri tuo yksinolon tuntemus,mutta ihme kyllä siitäkin vaan selviää.Minulla erosta jo vuosia,mutta nyt jopa pidän yksinolosta,melkein voisin todeta,että nautin.
Aika haavat parantaa,pitää kyllä hyvin paikkansa.
Voimaa paljon,mutta selviät varmasti!
Joo, no niin minä olin kuvitellut olevani sinut tämän yksinäisyyden kanssa. Olin siitä jopa osittain nauttinut ennen suhdettani, mutta näin se elämä ihmistä muuttaa. Toisin sanoen pää hajoaa nyt ja kovaa vauhtia.
Nyt ollaan sitten _toivottavasti_ aallon pohjalla, koska olo on uskomattoman karmea. Ikinä ei ole ahdistanut näin paljon. Rintaan oikein sattuu. Hengitys ahdistaa ja hengitän koko ajan normaalia tiheämmin. Yritin tuossa soittaa aikani kuluksi pianoa, josta yleensä pidän -> ei auttanut. Tein töitä -> ei pysty keskittymään. Leffat yms. ei kiinnosta, ruoka ei maistu, univelka järjetön. Perhana tämän pään kanssa. Sitä tuntee tappelevansa paljain nyrkein päälle kaatuvaa taloa vastaan. Yritys on kova, mutta vastustaja vain liian voimakas.
"Nyt ollaan sitten _toivottavasti_ aallon pohjalla, koska olo on uskomattoman karmea. Ikinä ei ole ahdistanut näin paljon. Rintaan oikein sattuu. Hengitys ahdistaa ja hengitän koko ajan normaalia tiheämmin. Yritin tuossa soittaa aikani kuluksi pianoa, josta yleensä pidän -> ei auttanut. Tein töitä -> ei pysty keskittymään. Leffat yms. ei kiinnosta, ruoka ei maistu, univelka järjetön. Perhana tämän pään kanssa. Sitä tuntee tappelevansa paljain nyrkein päälle kaatuvaa taloa vastaan. Yritys on kova, mutta vastustaja vain liian voimakas.2
lainasin tuota tekstiäsi, koska niin hyvin kuvasit noita tuntemuksia. Täsmälleen samalta tuntuu minusta. Mies jätti 3 viikkoa sitten, tuli täytenä shokkina. Suhteemme kesti 12 vuotta. Kaiken kukkuraksi hänellä oli ollut suhde johonkin naiseen, ilmeisesti on häneen ihastunut... ja siitä ilmeisesti tämä äkillinen ero, tottakai.
Tunnen olevani totaalisen hylätty. Ja ahdistaa. En tosiaan tiedä miten tästä selviää... jos selviää hengissä niin ihmeeltä tuntuu.
Joku ehdotti sinulle lääkärillä käyntiä. Itse tilasin jo ajan.. en tiedä mitä ne sielläkään osaavat. Antavatkohan jotain lääkettä? jos se pahimpaan tuskaan sitten auttaisi. Mutta olen toisaalta kuullut ettei olisi hyväksi lääkkeillä suruaan turruttaa... mutta tuntuu, että on tähän ahdistukseen jotain saatava.
teki minuun syvän vaikutuksen. Olet henkisesti todella kovilla ja silti pystyt kirjoittamaan tilanteestasi rauhallisesti ja kuvailemalla tuntojasi ilman katkeruutta ja vihaa, jota varmasti myös tunnet. Et myöskään turhaan yritä kirjoituksessasi miettiä miksi exäsi lähti noin tylysti tai syytä häntä siitä. Ymmärrän hyvin sen pahan olon mikä sisälläsi velloo.
En osaa antaa sinulle neuvoja muuten kuin että aika tosiaan parantaa haavat vaikka juuri nyt tuntuisi miten pahalta. En ole itse kokenut vastaavaa kuin sinulla on mutta myös minut on joskus jätetty kuin salama kirkkaalta taivaalta ilman kunnollista selitystä, ja tiedän miten pahalta kaikki sen jälkeen tuntuu. Ja varsinkin se yksinäisyys. Olen itse nainen mutta uskon, että tuosta äkillisen eron seurauksena tulevasta yksinäisyydestä kärsii aina se jätetty osapuoli samalla tavoin, olipa nainen tai mies. Itse olen selvinnyt antamalla sen pahan olon velloa aikansa, ottanut vastaan ne tuskallisimmatkin tunteet ja silloin hammasta purren ajatellut, että "tää on vaan tunne, tähän ei kuole ja tää menee ohi". Ja vähitellen kun antaa kaikkien tunteiden tulla eikä väistele niitä niin tuska on helpottanut. Ei se ole mennyt ohi parissa viikossa tai monessa kuukaudessakaan mutta vähitellen vaan huomaa, että ne onnelliset hetket lisääntyvät ja tuska ja ahdistus ei tunnu enää niin musertavalta.
Sinun pitää nyt vaan elää hetki ja päivä kerrallaan. Ja koeta kuitenkin harrastaa jotain itsellesi mieluisaa vaikka pojan ollessa sinulla et aina harrastuksiin pääsisikään. Kuten kuvailit poikasi kanssa puuhastellessa kuitenkin ikävät ajatukset pysyvät vähän aikaa poissa. Niinä vuoroviikkoina kannattaa sitten etsiytyä neljän seinän sisältä harrastuksiin vaikka väkisin, ensi alkuunhan tuntuu siltä ettei mikään huvittaisi. Muita neuvoja en osaa antaa, paljon voimia sinulle tästä eteenpäin.
Tämä kaikki on arvailua. Vaimosi halusi ison talon heti lapsen synnyttyä. Paljon ennenkuin oli tietoakaan vakituisista työsuhteista tai kertyneistä asuntosäästöistä. Koska rakastit, niin päätit laittaa kaulasi silmukkaan eli velkavankeuteen. Rakentamisen budjetin teit itse, vaimoja ei yleensä numerot kiinnosta, vaan värit. Hartiapankkiperiaatteella vietit tontilla kaiken vapaa-ajan, öisin opiskelit. Se oli uskomattoman kovaa hommaa, laihduit ja koko ajan oli riitaa rahasta. Jossain vaiheessa vaimo kyllästyi koko projektiin kun ei ollut rahaa edes kynsilakkaan, baarissakäynnistä puhumattakaan. Ositus on tehty se on hyvä asia kannaltasi. Kun aikaa kuluu, voi olla että vaimosi on ehtinyt miettiä asioita ja haluaisikin palata yhteen, harva yh on kovaa valuuttaa baarimarkkinoilla ja elämäkään ei ole herkkua yh:na. Jos avioero ei tulisikaan voimaan (jos 2. vaihetta ei haeta) ositus silti säilyy voimassa, aviooikeus ei palaudu,hyvä sinun tietää.
Käy lekurilla, osaavat auttaa sinua pahimpaan tuskaan. Rakentaminenkin voi seistä vähän aikaa, kunhan katto on valmiina ettei vesi tule sisään ja pilaa paikkoja. Ota vähän aikaa lungimmin ja tinki tehokkuusajattelusta. Anna exälle tilaa ja aikaa älä tunge liki. Kärvistelköön. Voimia sinulle..
Ei ne lääkärit pahemmin asiaa pysty auttamaan. Kirjoittavat masennus- ja ehkä myös unilääkereseptin. Niin tekivät minulle tänään. Olin pari viikkoa sitten käynyt siellä ensimmäisen kerran ja määräsivät jotain lääkettä, jossa törkeät sivuvaikutukset. Samalla sain psykologille lähetteen. Ei se psykologi tuntunut minua pahemmin auttavan. Melkein kuin olisi jutellut jakkaralle ja johdattelevat kysymyksetkin tuntuivat menevän pahasti metsään.
No tänään meni poskeen ensimmäinen nappi noita lääkkeitä. Kuulema menee sen kolme viikkoa, ennen kuin voi odottaa jotain käännettä parempaan suuntaan. Itku täällä on taas ollut kurkussa koko ajan. Juuri ja juuri pystyn esittämään työpuheluihin ja muihin normaalia, mutta sekin tuntuu vievän kaiken itsekontrollini. En tajunnut, että näin paljon voi henkisesti sattua. Toisaalta ymmärränpähän nyt vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä paremmin.
Samatuska-nimimerkille: käy siellä lääkärissä. Toimikoon sitten vaikka lumelääkkeinä, mutta onpahan edes jotain odotusta positiiviseen suuntaan. Kuten minun surkeasta tilastani näkee, niin valitettavasti en pysty auttamaan tämän enempää tuon selviämisen kanssa.
Ja kommenttina vielä tuohon Ajatusleikki-otsikkoon. Kyllä se vähän metsään meni. Totta oli lähinnä se, että olen ollut aika lailla tapissa työn, talon ja koulun suhteen. Lihomaan ei ole päässyt. :) Talous on pyörinyt koko lailla minun työni ansiosta, jota olen varmistanut tuolla koulutuksellani. Iso talo piti saada, että on tilaa sitten lapsille leikkiä. Käytännön järjestelyt ovat kaikki olleet minun heiniäni, mutta toisaalta taas exäni hoiti tällöin lasta eli ei siinä mielestäni mitään epäreilua ollut. Epäreilua on mielestäni se, että mielettömällä vaivalla rakennetun talon sijainti toi mutkia siihen totuttuun kaupunkiasustelun helppouteen, minkä takia sitten toinen osapuoli päättää noin vain antaa periksi eli siirtää yksinkertaisesti koko vastuun toisen niskoille. Se ei ole reilua, varsinkin kun tietää, ettei toisella ole paljon muita vaihtoehtoja (uuden talon myyntiverot, valmiusaste yms). Jos exäni olisi ollut varakkaampi, niin olisinhan minä riemumielin pyytänyt osuuttani ja muuttanut uuden elämän alkuun jonnekin muualle, mutta noniin...tässä sitä ollaan.
En näitä menneitä liikaa pohdi, koska ne vain pahentavat tilannetta, enkä halua katkeroitua exälleni yksistään jo tuon yhteishuoltajuuden eli pojan takia. Sen verran olen kuitenkin tästä oppinut, etten edes kuvittele asuvani enää exäni kanssa saman katon alla.
Nojuu, pitää lähteä poika hakemaan päiväkodista. On tässä elämässä edes jotain valoisaa, vaikka sekin valoisuus taas vaihtuu ensi viikolla koiran kanssa yksin elelyyn.
ja nyt eronnut.Ihan tuttuja tunteita nuo,miä olen nyt lukenut.Ja todellakin,tuntu,että ei pää kestä,mutta kestipä kuitenkin.Olen käynyt täällä,koko eron jälkeisen ajan ja tämäkin auttaa kestämään,huomaa,että ei ole yksin.
Itse välillä ihan "pakotin"itsen maalaamaan taulua,tekemään remonttia sisustamaan ja kävin kyllä terassillakin usein,mutta en juonut liikaa,sillä olo olis tullut vielä pahemmaksi.
Tämä palsta on hyvä,sillä aina kun adhisti,tulin tänne ja käyn vieläkin,vaikka olen jo selvinnyt.
Haluan vaan vielä lukea,onko se avioero todella muillakin yhtä ahdistava,onneksi mieli on sellainen,että välillä sitä on jopa onnellinen eli vuoristorataa,kunnes tasaantuu.
Toivon,että tulee olo paremmaksi ja minä ainakin,olen nyt helpottunut,että pääsin siitä piinaavasta ihmis-suhteesta pois.
Voimaa ja kyllä erosta selviää,vaikka se on mielessä lopulta,sen kanssa oppii elämään ihan hyvin.
Jos haluat tosissaan jatkaa elämää ja olla onnellinen vielä jonakin päivänä niin mieti jokin selviytymisstrategia. Itselläni kävi samantyyppisesti tuossa puolisen vuotta sitten ja siitä yli auttoi seuraavanlainen strategia:
Paljon liikuntaa; liikunta on hyvän mielen automaatti. Aina liikunnan jälkeen on hyvä olo, halusit tai et. Lenkkeily on hyvää, siinä voi samalla jauhaa mielessään asioita. Kokeile, jos et usko.
Kehitä itseäsi; opettele soittamaan kitaraa tai opettele kokkaamaan. Mieti jokin sellainen taito millä voit tehdä vaikutuksen tulevaan upeaan treffikumppaniisi ja opettele se (suosittelen kokkausta)(kitaransoitto voi olla liian paksua).
Huominen on parempi päivä; jotkut päivät on ihan paskoja se on myönnettävä, mutta huominen on parempi usko pois. Ja jos sekään ei ole parempi niin sitten ylihuominen on jo ihan hyvä päivä. Nauti siitä hyvästä päivästä sitten kun se tulee.
Unohda alkoholi; mikään ei oo masentavampaa kuin krapulapäivä.
Ala valmistautuun uuteen suhteeseen; laita treffi-ilmoitusta nettiin, parantele sitä, käy chattailemassa... Mieti mikä meni pieleen entisessä suhteessa ja mitä tulet tekemään paremmin uudessa suhteessa...se vaan nyt on niin, että kunhan saat itses jaloilles niin kohta huomaat olevasi jo menossa kohti uusia ulapoita. Valmistaudu siihen.
Nämä on yksinkertaisia asioita, mutta näillä minä sain elämäni uuteen alkuun. Mieti menneitä, mutta muista myös haaveilla tulevasta. Ihminen on sellainen, että se on onnellinen vain silloin kun sillä on jotain hyvää mitä odottaa ja totta puhuen, eiköhän sitä hyvää ole sinullekin tiedossa?
Kiitos "No joku" vinkeistäsi ja tietysti kaikki muutkin kirjoittajat!
Olenkin tässä kaiken synkkyyden keskellä yrittänyt epätoivon vimmalla keksiä kaiken maailman juttuja päästä ulos tästä tilanteesta tai lähinnä kuinka kestää tämä ilman mitään radikaaleja tempauksia. Pitkästä aikaa aloittelin taas pianon soiton, jonka aloitin jo pikkupoikana. Ehkä se pateettinen sonaatti vielä joku päivä kokonaisuudessaan menee. :) Leiponut ja kokannut olen jo 12-vuotiaasta lähtien, mutta niiden kanssa värkkäily yksin lähinnä turhauttaa. Kuvataidekoulussa tuli pentuna oltua sen kahdeksan vuotta, mutta en taiteilusta tunne erityisesti saavani mitään. Liikuntaharrastuksia on ollut useita kamppailulajeista yksipyöräisellä ajoon. Ehkä se ongelma onkin siinä, ettei oikein mikään tunnu enää miltään. On tullut tehtyä kaikenlaista, eikä ole paljoa enää ns. uusia juttuja, joita kokeilla. Liikunnan määrää tulen kyllä lisäämään.
Viikko-viikko-yhteishuoltajuus rajoittaa myös tehokkaasti liikuntaharrastusten määrää. Itse en voisi kuvitella käyväni vaikka jossain kamppailulajissa vuoroviikoin, ei se vain toimisi. Nyt olen käynyt pojan kanssa retkillä luonnossa työpäivän jälkeen, mutta poika alkaa olemaan silloin jo melko väsynyt. Iltaisin lähtisin mielelläni vaikka koiran kanssa iltalenkille, mutta minnes menet kun kotona nukkuu 3-vee poika? :) Ainoaksi ratkaisuksi näyttäisi jäävän kuntosali joko heti työpäivän alussa tai sen lopussa. Yritän aloittaa sen ensi viikolla.
Ainakin yhden periaatepäätöksen olen tehnyt ja vahvistan sen vielä kirjoittamalla tänne: Ei parisuhdepuljailuja vähään aikaan. Pidin netissä deittiprofiilia hetken aikaa, mutta otin ne liian tosissani. Epätoivoisella asenteella ei mistään tule mitään. Psyykeelleeni ei myöskään tunnu sopivan tuo useamman "kilpailijan" samanaikainen pyörittäminen, vaan jotenkin se repii minua useaan suuntaan. Aina jokaisen kohdalla kuvitella, minkähänlainen ihminen tuo pitkässä juoksusa on, tehdä tulevaisuudenkuvia, käydä tapaamassa, joku mättää, murskata ne kuvitelmat, uus perään jne. Mutta tässä olen tiedostanut oman ongelmani: olen yrittänyt liikaa. Kerjäsin verta nenästäni heittäytymällä jokaiseen yritykseen niin suurella voimalla, että jo pelkästään sillä sain toisen kavahtamaan. Käytännössä tämä on tarkoittanut minulle isoa kasaa ns. mini-eroja, jotka ovat rutanneet minua entistä syvemmälle.
Olen odottanut jotenkin uuden parisuhteen korjaavan sen nykyisen pahan tilanteeni, vaikka nämä asiat pystyn vain minä itse selvittämään. Tietysti parisuhde korjaisi tämän hetken pahimman ongelmani eli yksinäisyyden, mutta epäilen, että tämän yksinäisyyden kanssa sinuiksi tuleminen on nimenomaan se kivuliain osa minun eroamisprosessiani, joka minun tarvitsee hammasta purren käydä läpi. Edelleenkään minulla ei ole oikein mitään selkeätä keinoa selvitä tästä. Käyn istumassa varmaan noissa järjestetyissä Eroneuvon istunnoissa, josko sieltä saisi uutta perspektiiviä tähän asiaan. Onneksi sentään kaverini sai minua tänään tsempattua ylöspäin. Sain pientä varmuutta taas itsestäni ja siitä, että kyllä minun tulisi olla myös ylpeä tähänastisista elämänhistoriani vaiheista ja saavutuksista. Tätä pohtiessani aloin myös miettimään, josko minulla olisi jonkunlainen työuupumus myös sattunut tähän saumaan. Olen ollut päätoimisessa työssä koko opiskeluni ajan. Talo valmistui viime marraskuussa ja gradu tämän vuoden maaliskuussa. Erohaluista exä ilmoitti maaliskuun lopussa ja kesäkuussa siitä tuli virallinen. Elämäni on ollut viimeisten vuosien aikana sellaista vaakalentoa, että välillä on laskettu minuutteja kuinka ehtiä. Nyt sitten suurimmat haasteet ovatkin yhtäkkiä takana ja ero tulee siihen päälle. En osaa sanoa mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta joku sekametelisoppa tuosta varmasti tulee, jota minä nyt yritän pureskella ja huonoin eväin.
Kiitos edelleen kaikista vastauksista, arvostan niitä todella!
Minä kun kuvittelin olevani vahva kuin mikä, mutta kuinka se elämä sitten yllättikään. Alamäkeä on nyt lasketeltu lyhyessä ajassa todella kiihtyvää vauhtia. En ole vähään aikaa saanut syötyä kunnolla. Ruokahalu on kokonaan kateissa. Syön puoliväkisellä jotain banaania tms, etten sentään nälkään kuolisi. Muutama viime yö on mennyt unitablettien voimalla, minkä takia heräilen kummallisiin aikoihin aamuyöstä ja torkun tokkurassa lähemmäs puoleenpäivään. Tänään jouduin nousemaan sängystä kolme kertaa 12h aikana. Kaksi kertaa vessaan, jonka matkan varrella olen juonut mustikkakeittoa kun mahaan sattuu ja kerran nousin syömään pienen satsin mysliä, kun mahaa alkoi taas kivistämään. Muuten olen vain maannut sängyssä, katsellut kattoon ja ikkunasta ulos, sekä miettinyt, miettinyt ja miettinyt.
No vihdoin pääsin sitten sängystä ylös. Lähdin kävelemään läheiselle metsälammelle koiran kanssa. Energiavajeen takia tallustelu oli lähinnä laahustamista katse maassa, mutta pakko oli lähteä ulos, koska seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Makoilin siinä lammen rannalla luontoa ihastellen ja aurinkoa paistatellen noin tunnin, mutta huolestuin todella, kun sekään ei tuntunut pahemmin auttavan.
Tänään täytynee käydä hakemassa se Fisherin "Jälleenrakennus", josko se auttaisi vähäsen. Tuntuu, etten enää jaksa. Ei tällaista maanpäällistä helvettiä olekaan.
joten kaikki nuo tuntemukset pitää vaan ottaa vastaan. Silloin tosiaan pitää tehdä niin kuin olet tehnytkin, syö ja tee vaikka väkisin jotakin. Vaikkei mikään maistu miltään eikä mikään tekeminen tunnu auttavan. Jonain päivänä huomaat siellä luonnossa, että tulee onnen häivähdys, sellainen pieni mutta kuitenkin sen tunnistat. Ja siitä ne sitten alkavat lisääntyä. Tiedän että tässä vaiheessa sulla on tosi tuskallista, eikä voi tietää, koska paluu pinnalle alkaa. Koeta vain sinnitellä, tiedän myös että yöt on ne pahimmat kun pimeässä miettii ja miettii asioita, ja asiat tuntuvat silloin vielä pahemmilta kuin päivällä - jos mahdollista. Jossain vaiheessa, jos ajatukset vaan kiertää kehää, kannattaa yrittää tietoisesti katkaista ne jollain tavalla. Muuten helposti jää "märehtimään" asioita vaikka kuinka kauaksi aikaa, ja itselläni ainakin tähän on auttanut tuo asioiden tekeminen ja harrastaminen, joka tuskan ollessa pahimmillaan ei tosiaan tunnu miltään. Mutta sinä selviät siitä, ihan varmasti!
terveisiä myös täältä.... Aamu alkoi muutaman kerran herätessä ahdistuksen hiestä märkänä. Ja todellisuus iskeytyi tajuntaan samantien. Laitoin silmät kiinni ja yritin uudelleen unta..ja taas kohta tuskanhiessä heräsin..on tämä todellista helvettiä.
Kävin pakottamalla itseni kävelyllä tässä alkuillasta. Ei mikään tunnu missään. Korkeintaan se ahdistus ja tuska vain.
Kunpa saisi jo kokea iloa ja olisi "ehjä".
Sinulle paljon voimia ja tsemppistä sinne omaan "vuoristorataasi". Et ole yksin.
Kiitos taas mahdottomasti viesteistänne! Ehkä mä täältä joskus vielä nousen kai... Saisi nyt edes tuon ruokahalun takaisin, niin ei koko ajan heikottaisi. Eilen illalla vedin aivan väkisellä kaksi leipää, omenan ja porkkanan poskeen, minkä jälkeen viittä vaille oksensin ne ulos. Nukuttua sain, koska olin vetänyt tuollaisen urheilujuoman äkkiä poskeen ja perään unitabletti. Nyt tässä sitten katselen tuota aamupalamyslikulhoa ällöten kolmen lusikallisen jälkeen.
Mutta aamu oli taas kuvaamasilainen "Säpäleinä". Herään ja saman tien koko paska tulvii mieleen. Siinä sitten taas pyörin sen muutaman tunnin yrittäen vain päästä uniin, eroon pahan olon tunteesta. Periaatteessa nukuin viime yönä, mutta olen tälläkin hetkellä kuin mikäkin zombie. Turhautunut, surullinen, nälkäinen, yksinäinen ja niin kamalan väsynyt.
Tsemppiä myös sinne kaikille ihanille kirjoittajille! Pidän peukkujani pystyssä teidän puolestanne sen minkä jaksan. :)
Erosin 3v sitten.Itse lähdin,koska meidän liitto oli ahdistava.Henkistä väkivaltaa,puhumattomuutta..olimme varmasti molemmat ihan rikki eron jälkeen.Ex onnekseen löysi heti uuden.Hän ei varmasti olisi jaksanut yksin.Itse olen ollut yksin lähes koko ajan.Mitään vakavia suhteita en ole edes etsinyt,koska vasta nyt tuntuu,että elämä helpottaa.
Pakota itsesi ulos.Ihanaa,kun saat pitää lastasi luonasi!Ajattele niitä vanhempia,yleensä isiä,jotka eivät saa tavata säännöllisesti lapsiaan.Se on pahinta,mitä voin kuvitella.Sinussa on mahtavaa tuo,ette ole katkeroitunut.Osaat hienosta käsitellä asioita.Sinä kyllä selviät.Aika parantaa,edelleen tuo vanha sanonta pitää paikkanasa.Voimia:)
Kokeiles kuule keskustella yläkerran kanssa.
Ei tarvitse viiden pennin psykoloogin, pastorin, exän tai edes netti-ihmisten tietää asiasta. Synkkinä aikoina on aina ollut passeli ja toimivaksi havaittu kanava.
Osasitpa osuvasti tiivistää avioliiton nousun ja tuhon. Oikein huvitti, kun luin tekstiäsi, koska tunnistin itsessäni juuri tuon kiinnostuksen niihin väreihin. Pankin tiliotekuorta en viitsi yleensä edes aukaista; siksipä ennakkoveloitukset tulevatkin joka kuukausi yllätyksenä. Mutta nousipa talo kuitenkin, ja vähän aikaa siinä asuttiinkin.
Sitten piti saada mökki, sen jälkeen kun oli ostettu kaksi autoa. Mistä rahat mökkiin? No mutta hei, myydään talo. Ja myytiin. Kuka nyt ei myisi kotiaan, jossa asuu joka päivä, ja vaihtaisi sitä mökkiin, jossa lasten harrastuksilta ja töiltä ehditään käymään noin kerran kuussa? Mökki kannattaa ostaa, koska
a) mökki on ikuinen (koti ei?)
b) mökki on meren rannalla (kodit eivät voi olla meren rannalla?)
c) mökki jää sitten lapsille perinnöksi (koti ei?)
d) mökillä voi tavata tuttavia (kotona ei?)
e) ei tiedä tulevaisuuttaan, joten on hyvä, että siellä tulevaisuudessa on mökki (kodilla ei niin väliä?)
Koti myytiin. Mökki ostettiin. Muutettiin vuokra-asuntoon, jota leimaa persoonattomuus ja väliaikaisuus (ja ahtaat pienet huoneet).
Meillä vain vaimo oli se, joka rakensi, kävi töissä ja opiskeli. Kahden vuoden rakennusurakka myytiin kahdessa tunnissa.
Tuli avioero.
Vaimo osti itselleen pienen kodin.
Huomasimme, että vaikka olemmekin erilaisia ja ajattelemme asioista hyvin eri tavoin, rakastamme toisiamme enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Mies muutti vaimon ostamaan pieneen kotiin, ja vaimo asettui taloksi miehen mökkiin. Tiliotteita ei enää kannata katsoa, koska mitä sitä turhaan mieltään pahoittamaan.
Mitä tästä opimme?
Onni ei asu seinissä.
Lukaisin tekstin vain pikaisesti ja pintapuolisesti, mutta arvaan, että "prinsessa" kyllästyi kotileikkiin, kun se oli niin "rankkaa" se rakentaminen? Tapettikirjoja selatessa meinasi pää seota ja tuli väsy, kun "rakentaminen" on niin uuvuttavaa? Kukkapenkkiäkin piti jo väsätä, vaikka tontilla hääri kaivinkone?
Mutta hei, jos pärjäät talosi rahoituksen kanssa, tulet vielä onnellisemmaksi kuin olet koskaan ollutkaan! Kun vähän tuosta piristyt ja jaksat lähteä liikkeelle, huomaat, että fiksujakin naisia on olemassa. Itseasiassa paljon fiksumpia, kuin ex:si. Löydät vielä naisen, josta et ole osannut edes haaveilla, kun olet ollut avioliittosi vanki ja ehkä tossunkin alla. Tulet huomaamaan, että oikeastaan oli vain hyvä asia, että vaimosi lähti.
Olen itse ollut kauan sitten samassa tilanteessa, kuin sinä nyt. Enää en voisi kuvitellakaan, että ottaisin ex:n takaisin. Sitä ei aluksi meinaa edes käsittää, että on olemassa naisia, jotka arvostavat sinua niin paljon, että melkein hävettää. Tämä uusi elämä on kertakaikkiaan mahtavaa!
On myönnettävä, että me miehet olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että kunnollisia naisia on vapaana enemmän kuin kunnollisia miehiä.
Et enää sorru lapselliseen pikkuprinsessaan, vaan tulet löytämään aikuisen naisen ja sen jälkeen elämä on yhtä juhlaa. Nyt et varmaan tätä usko, mutta jonain päivänä se on totta.
Mitä tuskaa ja katkeruutta Mies..... kokeekaan.
Älä levitä sitä tänne osastolle.K iitos. Tee asialle jotain. Hae apua. Eikö olisi helpompaa elää elämääsi ilman tuota kauheaa tunnetta? Ajattele. Myrkytät ympäristösi.
Mitähän edellinen tarkoitti? Että sinun päiväsi on pilalla kun jollain on paha mieli?
Toivottavasti ymmärsin väärin.
Ap:lle voimia ja jaksamista. Hienoa, että jaksat käydä täällä purkamassa tunteitasi. Osoittaa rohkeutta kohdata ja tuntea kaikki menetykseen liittyvät tunteet. En epäile hetkeäkään, että jonkun vuoden päästä katsot tähän hetkeen ja olet siinä uudessa elämässäsi onnellinen ja tyytyväinen. Noin fiksu ja tunneherkkä mies löytää kyllä rinnalleen ihmisen joka osaa ja pystyy sinua arvostamaan.
Itse jokunen vuosi sitten oksensin ruokaani, en kyennyt nousemaan kaikkina aamuina edes ylös sängystä. Tuntui, että kaikki ovet elämään ja maailmaan vedettiin nenäni edestä kiinni ja seinät kaadettiin painoksi rintakehäni päälle. Happi meinasi loppua useampaan kertaan ennenkuin huomasin, että minä silti hengitän.
Mua auttoi medittatio, jonka löysin kyllä vasta vuoden jälkeen. Auttoi painamaan ahdistusta ja stressiä alas. Ehkä samoilu ulkona ajaa samaa asiaa.
Lähes sama käyty itsellä läpi ja käydään vieläkin. Vuosi sitten hankittiin exän kanssa oma asunto vieraalta paikkakunnalta vaikka molemmat olivat vielä koulussa. No, itsellä onneks opinnot olivat pian loppumassa eli ei paniikkia ollut silloin.
Parin kuukauden jälkeen sitten exä ilmoitti suurin piirtein että se oli siinä 15 vuoden jälkeen ja melkein kolmen vuoden liiton jälkeen. Exä muutti sitten suoraan toisen kanssa asumaan pari kuukautta sen jälkeen kun asioiden laita oli ratkennut ja itse jäin vieraalle paikkakunnalle yksin asumaan, ilman yhtään tuttua ihmistä. No, lopputyöt kouluun sain tehtyä eron keskellä, en tajua miten mutta jotenkin ne kasaan vaan sain onneks. Mutta kun sitten iski tämä lama, kaiken niin mukavan lisäksi jäin sopivasti vielä työttömäksi, siis yksin vieraalle paikkakunnalle ja juuri ostetun asunnon kanssa ja eronneena, JEE! Todella pohjalla tuli myös käytyä mutta päivä päivältä se elämä vaan jatkui. Välillä oli vaikeaa ja välillä vielä vaikeampaa mutta ihminen on vaan yllättävän sinnikäs kun niin haluaa. Aluksi itsellä oli aivan samanlaisia kokemuksia kuin kirjoitit, ei ruoka maistu, ei saa nukuttua eikä mikään vaan enää kiinnosta. Ei kannata suunnitella mitään pitkiä juttuja vaan päivä kerrallaan vaan mennä ja miettiä päivän päätteeks positiivisia tapahtumia.
Life goes on ja nyt tehdään sitten asioita vain ja ainoastaan niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Kai sen onnellisuuden löytäminen täytyy vaan lähteä itsestä ja sitten ajan kanssa ehkä joku toinenkin voi olla osa elämää. Tosin vaikealta tuntuu että jonkun voisi omaan elämään enää päästää.
Tästä tuli nyt vähän omaa tilitystä samalla mutta sallittakoon se nyt :)
Mutta voimia sinne, kyllä se elämä vaan jatkuu. Puhuminen ja asioiden pohtiminen auttaa vaikka tuskaa se onkin.
Täälläpä tämä surkimus taas kirjoittelee ja kiitos kaikille tsemppaavista vastauksista! Voin kuvitella hyvin tilanteesi "Been there". Jos tuollaisesta suosta selviää, niin kai minä tämän pikkuisen rämeikön kanssa selviän.
Mutta tosiaan eilen sain ensimmäisen lämpimän ruoan alas viikkoon! Olin niinku, että JES! Enpä olisi uskonut, että sitä joku päivä on noinkin onnellinen kun saa tungettua rasvaisen pizzanlätyn poskeensa. Energiaa saaneena ahkeroinkin heti talon parissa, lenkitytin koiran ja hakkasin pianoa tuntitolkulla. No meni homma vähän överiks, koska sitten oli illalla taas ihan törkee nälkä. Kuitenkin on pikkuhiljaa alkanut löytymään enemmän välillä hyvinkin pieniä positiivisia asioita elämästä. Yritän keskittyä niihin ja panna taka-alalle nuo ikävät asiat, joita tupsahti tuossa nenälle juuri tänään pari isoa. Huomaan kyllä, että sitä olisi taas helposti hautaamassa itseään noiden huolien alle, mutta enää ei ole varaa mennä ihan noin syvälle. Ihan hiuksenhienosti pysyy vaaka toistaiseksi positiivisella puolella.
Huomenna alkaa eroseminaari, joka toivottavasti edistää hieman tätä prosessia. Olen pikkuhiljaa löytämässä taas vanhaa kunnon huumorintajuani, joka todennäköisesti on se voima, jolla täältä joskus vielä ylös noustaan. Kuolemahan ne univelat sit kuittaa ja turpaan pystyn vielä näköjään ottamaan kun tänne kykenen vielä kirjoittamaankin. ;)
jaksatko vastata, kun haluaisin kysyä noista lääkkeistä...
Kirjoittelin aiemmin jo tähän ketjuun, ja lääkärillä kun kävin, niin sain masennuslääke reseptin (Zoloft). En ole vielä alkanut niitä syömään... olen aina ollut tuommoisia "myrkkyjä" vastaan.
Mutta tuntuvatko ne sinua auttavan? ja onko pahoja sivuvaikutuksia, esim tekevätkö ihan turraksi ja tunteettomaksi?
vaikka tämä paha olo ja tuska on karmea, niin pelkään myös hirveästi noita lääkkeitä.. olen kuullut niiden aiheuttavan vaikka sun mitä sivuoiretta.
Hei "samaTuska". Minulla on ongelmia näiden lääkkeiden kanssa. Törkeet sivuvaikutukset. Ensin oli joko Efexor, joka sai minut kiristelemään hampaitani taukoamatta heti ensimmäisen tabletin jälkeen. Nyt olen popsinut puolikkaita pikkuannoksia Sepramia (Cipramil-korvike), joka on saanut minun ruokahaluni häviämään, aiheuttanut unettomuutta ja lisännyt haukottelua (tai no liekö ton unettomuuden takia). Joka tapauksessa tuo ruokahalu ja unettomuus olivat tosi paha yhdistelmä, mutta onneksi ainakin tuo ruokahalu on taas palannut. Jos tuota unta ei pian saa, niin sitten olen lirissä. Keskimääräiset unet noin 3h/yö. Unilääkettä yritän olla popsimatta, koska aiheuttaa kuulema riippuvuutta.
Mutta siis olen syönyt tuota lääkettä vasta viikon. Kuulema pari-kolme viikkoa pitäisi syödä, että positiiviset puolet lääkkeestä alkavat tulla esiin. Ensimmäiset pari viikkoa kuulema menee niiden sivuoireiden kanssa, joiden sitten pitäisi pikkuhiljaa laantua. Mutta ei noiden lääkkeiden pitäisi turraksi tai tunteettomaksi tehdä. Tai jos tekevät, niin kipinkapin vaihtamaan lääke. Noita eri vaihtoehtojahan on pilvin pimein ja kuulema niitä voi joutua käydä useampiakin läpi.
Jos tuo unettomuus ei pian minulla lopu, niin sitten on pakko vaihtaa lääke tai lopettaa koko hoito. Tarpeeksi iso univelka meinaan tekee maailmasta niin järkyttävän mustan, että siihen ei mikään lääke enää auta. Toisaalta välillä on kyllä niin mieli mustana, että se lääke tai joku lisä tuntuu melkein välttämättömältä (kunhan se nyt rupeasi vaikuttamaan edes).
Ja älä tosiaan häpeä niitä lääkkeitä. Itse olen tässä todella kovan työn tehnyt, että olen saanut ylpeyteni syötyä. Kuuleman mukaan nämä mielialalääkkeet ovat jotakuinkin top5:ssä Suomen lääkemyynnissä eli et ole yksin, vaikkei siitä paljoa puhutakaan.
Söin jokunen vuosi sitten Cipralex(vai miten se kirjoitetaan..) nimistä lääkettä pahassa elämäntilanteessa puoli vuotta.
Aluksi ekat viikot oli ihan kamalia, olo oli kuin olisin juonut tuhat litraa kahvia, olo oli levoton ja nukkuminen vaikeaa. Sain resptin yleislääkäriltä. Varasin sitten ajan psykiatrille ja hän nosti annoksen kaksinkertaiseksi. Sanoi, että masennukseen pinemmillä annoksilla, mutta ahdistukseen ja ahdistuskohtauksiin tarvitaan eri annos (aivot ovat "eri tilassa" silloin).
Kun annos saatiin kohdalleen, niin sivuoireet hävisivät tosi nopeasti. Olo ei tullut "onnelliseksi" tai millään muullakaan tavalla vieraaksi. Pystyin vain olemaan enemmän oma itseni.
Näissä Cipralex, Cipramill ym lääkkeissä on se hyvä puoli, että ne eivät tuo mitään ylimääräistä "onnellisuutta" aivoihin, vaan ne tasaavat aivojen omaa serotoniinin tuotantoa ja laittavat sen järjestykseen. Se kun menee tuollaisessa stressissä sekaisin. Se siis laittaa vaan aivokemian takaisin siihen normaaliin olotilaan, ei itsessään lisää minkään aineen tuotantoa.
Paljon näitä lääkkeitä haukutaan ja mollataan. Mutta kun ihmisellä on aina joskus elämässä tilanteita, jolloin tarvitsee kainalosauvaa, niin miksi sitä ei käyttäisi jos sellainen on tarjolla. Surua nämä lääkkeet eivät vie pois, ne vain antavat tilaa sille surun käsittelylle.
Ja se lopettaminen sujui ainakin mulla niin, että viimeisen tabletin (vähennettiin annosta hitaasti parin viikon ajan) en huomannut mitään eroa. Ja oikeastaan vasta pitkän ajan jälkeen tajusin, miten lääke ylipäätään oli vaikuttanut kun katsoin mitä kaikkea olin alkanut ja pystynyt tekemään.