Olen seurustellut tyttöystäväni (23v) kanssa nyt noin vajaa vuoden. Hän on oikein ihana ihminen ja viehättävä nuori nainen. Tavatessamme hän oli hoikka, ja on nyt viimeisten kuukausien aikana lihonnut. Ei hän nyt vieläkään mikään ylipainoinen ole, mutta ylimääräistä kuitenkin kertynyt. Hän aina kyselee multa, että onko lihonnut mun mielestä, ja koitan siihen sitten diplomaattisesti vastailla jotain. Välillä olen hiukan kummastellut hänen syömistapojaan esim. monesti hän skippaa aamiaisen tai sanoo ettei voi syödä mitään illalla kello kuuden jälkeen. Hän vaikuttaa syövän tosi vähän ja on silti lihonnut (veikkaisin että ainakin lähes 10kg) mikä ei oikein tunnu järkevälle. Hän liikkuu säännöllisesti, käy salilla ja jumpissa. Pari kertaa on käynyt niin että olen yllättänyt hänet oksentamasta. Joka kerta hän on selitellyt jotain pahoinvointisuutta tai ruokamyrkytystä yms. En ole kelannut sen enempi, kun ei niitä kertoja nyt niin usein ole.
Nyt kävi vähän aikaa sitten niin, että olimme yhdessä viihteellä viikonloppuna. Hän tuli aika humalaan ja alkoi kotimatkalla itkeä...se ei ole hänen normaalia käytöstä. Yritin sitten kysellä mikä on hätänä. Hän sanoi että hänellä on bulimia ollut jo monta vuotta. Mä en oikein tiennyt mitä ajatella, kun toinen oli selkeesti ihan sekaisin ja hysteerinenkin. Kysyin jotain että onko hän hakenut apua, ja hän sanoi että on käynyt nuorempana lukio aikoina psykologilal, mutta ei ilmeisesti enää. Tämä juttu oli mulle aika järkytys. Tiedän kyllä syömishäiriöistä, on niitä lähipiirissä tyttöpuolisilla kavereilla jonkun verran ollut. Mutta en olis ikinä uskonut tyttöystävästäni. Samalla hän selitti kaikkea kuinka ei tiedä mitä tarkoittaa normaali syöminen ja että hän aina salaa ahmii roskaruokaa ja sitten oksentaa, kun minä en ole paikalla. Kysyin mitä hän sitten syö tuolloin ja kertoi, että esim sipsipussin ja suklaalevyn ja pitsan ja paketin jäätelöä!! Huh huh.
Seuraavana päivänä hänellä oli tosi huono olo (varmaan siis vaan viinasta) ja en tiedä muistiko hän mitä oli kertonut. Sanoin hänelle että meidän pitäisi ehkä jutella vähän niistä syömisongelmista ja hakea apua. Hän sanoi, ettei hänellä ole mitään ongelmaa ja hän oli vaan vähän liioitellut kännissä. En nyt tiedä mitä ajatella. Hän on ollut kovin erilainen viime aikoina, jotenkin alakuloinen ja ahdistuneen oloinen. Mun mielestä bulimia olisi aika järkevä selitys hänen lihomiseensa "vähästä" syönnistä huolimatta ja aiemmat oksentelut ym tukee tätä. Mutta miten ihmeessä tähän voisi nyt suhtautua ja mitä pitäisi tehdä? Haluan jotenkin auttaa häntä ja olen myös melko huolissani siitä, mitä tällainen oksentelu ja epäterveellinen syöminen aiheuttaa kropalle. Jos juttua on oikeesti jatkunut jo monta vuotta niin ei ole hyvä.. Jos jollain on jotain kokemuksia aiheeseen liittyen tai muuten vaan keksii jotain strategioita asian suhteen niin olisin kiitollinen!! =)
Nyt kävi vähän aikaa sitten niin, että olimme yhdessä viihteellä viikonloppuna. Hän tuli aika humalaan ja alkoi kotimatkalla itkeä...se ei ole hänen normaalia käytöstä. Yritin sitten kysellä mikä on hätänä. Hän sanoi että hänellä on bulimia ollut jo monta vuotta. Mä en oikein tiennyt mitä ajatella, kun toinen oli selkeesti ihan sekaisin ja hysteerinenkin. Kysyin jotain että onko hän hakenut apua, ja hän sanoi että on käynyt nuorempana lukio aikoina psykologilal, mutta ei ilmeisesti enää. Tämä juttu oli mulle aika järkytys. Tiedän kyllä syömishäiriöistä, on niitä lähipiirissä tyttöpuolisilla kavereilla jonkun verran ollut. Mutta en olis ikinä uskonut tyttöystävästäni. Samalla hän selitti kaikkea kuinka ei tiedä mitä tarkoittaa normaali syöminen ja että hän aina salaa ahmii roskaruokaa ja sitten oksentaa, kun minä en ole paikalla. Kysyin mitä hän sitten syö tuolloin ja kertoi, että esim sipsipussin ja suklaalevyn ja pitsan ja paketin jäätelöä!! Huh huh.
Seuraavana päivänä hänellä oli tosi huono olo (varmaan siis vaan viinasta) ja en tiedä muistiko hän mitä oli kertonut. Sanoin hänelle että meidän pitäisi ehkä jutella vähän niistä syömisongelmista ja hakea apua. Hän sanoi, ettei hänellä ole mitään ongelmaa ja hän oli vaan vähän liioitellut kännissä. En nyt tiedä mitä ajatella. Hän on ollut kovin erilainen viime aikoina, jotenkin alakuloinen ja ahdistuneen oloinen. Mun mielestä bulimia olisi aika järkevä selitys hänen lihomiseensa "vähästä" syönnistä huolimatta ja aiemmat oksentelut ym tukee tätä. Mutta miten ihmeessä tähän voisi nyt suhtautua ja mitä pitäisi tehdä? Haluan jotenkin auttaa häntä ja olen myös melko huolissani siitä, mitä tällainen oksentelu ja epäterveellinen syöminen aiheuttaa kropalle. Jos juttua on oikeesti jatkunut jo monta vuotta niin ei ole hyvä.. Jos jollain on jotain kokemuksia aiheeseen liittyen tai muuten vaan keksii jotain strategioita asian suhteen niin olisin kiitollinen!! =)
Vastaukset 3
Vanhimmat
sit aloin seurusteleen ja mies sai tietää suuttu mulle et satutan itseäni. pakotti mut lupaamaan etten tee niin joten minun oli pakko lopettaa. Laitto syömään aamupalat ja kaikki vahti mun syömistä joten oli pakko opetella ihan normaalisti syömään ja kaikki alko paraneen. Pudotin painoa kun söin kunnon ruuat ja ruoka-aikoina enkä enää ahminut ja oksennellut. Olin tosi kiitollinen miehelle kun sai sen kierteen pois koska sitä on vaikea itse katkasta. Oli vaikeita aikoja ja olis valunnut vaan oksentaa ja jatkaa samaan rataan kuin ennenkin mut mies oli tukena ja piti huolta että en sortunut enää.
Minun vinkki puhu suoraan kun ette ole kännissä. Se on vaikeaa tytölle sen lupaan mut puhut. Sanot ettet hyväksy tuollaista itsensä satuttamista ja tilastollisesti bulimia lisää painoa enemmän kuin pudottaa kun siin tulee niit ahmimis kohtauksia. Ottakaa ruoka-ajat tai ainakin ruokailut siis syötte aamiaisen ja lounaan ja päivällisen ja katso että tyttö syö kanssa ei mitään veruketta täytyy syödä. Kun rutiinit alkavat kulkee niin se helpottaa.
Minulla oli bulimia 15-23 vuotiaana, nyt olen 32 vuotias.
Asia oli ristiriitainen. Toisaalta ajattelin, että tämä on minun vartaloni ja minun elämäni ja teen sillä mitä haluan, ja että asia on täysin hallinnassani. Toisaalta ymmärsin, ettei se mitä teen ole normaalia eikä minulle hyväksi. Toisinaan ymmärsin, että tarvitsisin apua, ja tunnustinkin (humalassa) asian eri kertoina kolmelle ihmiselle: Ystävälleni, äidilleni ja poikaystävälleni. Minäkin seuraavana päivänä väitin, että olin asiaa liioitellut, enkä oikeasti tarvinnut apua kun mitään ongelmaakaan ei oikeasti ollutkaan. Tämä johtui osaksi siitä, että en sittenkään halunnut luopua tavastani ahmia ja oksentaa, ja toisaalta näiden ihmisten reaktioista. Ystäväni suuttui, ja siksi kielsin koko jutun. Äitini taas huolestui hirveästi, ja oli valmis hakemaan mistä tahansa minulle apua, en halunnut äidin olevan minusta huolissaan, ja väitin, että asia on jo kunnossa, että puhuinkin vain menneisyydestä. Poikaystäväni oli järkyttynyt eikä oikeastaan ymmärtänyt asiaa, en halunnut hänen muuttavan käsityksiään minusta, niinpä kielsin kaiken, samoin kuin tyttöystäväsi.
Olin koukussa tähän tapaan, samoin kuin esimerkiksi alkoholisti viinaan. Toisaalta sitä tietää tarvitsevansa apua, mutta kun sitten ei kuitenkaan ole valmis luopumaan siitä tavasta. Sairasta, kyllä. Olen jälkikäteen miettinyt kuinka helposti selitykseni uskottiin, onhan bulimikko taitava valehtelija. Ja olin valmis valehtelemaan, kieltämään, välttelemään, jotta pystyin jatkamaan ahmimista ja oksentelua. Olisinko ottanut apua vastaan jos sitä olisi väkisin tyrkytetty? Samaan aikaan kun kielsin äitiäni hakemasta minulle apua, ja sain äitini vakuuttuneeksi, että ongelmat vain pahenisivat avunhakemisesta, toivoin sisimmässäni, että sitä apua haettaisiin vaikka väkisin.
Omalta kohdaltani oksentaminen loppui kuin seinään, tuli vain se hetki kun heräsi, ja ymmärsi mitä itselleen tekee. Hain itse apua, kahdeksan vuoden sairastamisen jälkeen. Vieläkin on vaikea uskoa, että se olin minä joka sairastui, olenhan normaali, järkevä ja vahva ihminen. Sairaus jätti jälkensä, vieläkin opettelen sitä normaalia tapaa syödä.
Asiaa ei voi lakaista pois silmistä. Tyttöystäväsi on sairas. Soita ja kysy apua tilanteeseenne. Onko tyttöystäväsi läheinen perheensä kanssa, keskustelkaa kaikki yhdessä. Nyt täytyy toimia. Osoittakaa hänelle, ettette tuomitse vaan tuette. Samalla on tärkeää, ettette myöskään hyväksy oksentamista. Asia on vaikea, ja vaatii voimia kaikilta.
Minulla ei ole syömishäiriöitä, mutta urheilu- ja mallipiireissä ne ovat yleisiä. Ammateissa ja harrastuksissa missä laihuutta ihannoidaan. Valitettavasti tuo itsensä vahingoittaminen ei rajoitu pelkästään syömiseen, siellä voi olla viiltelyä, viinan käyttöä, huumeita, yms. käyttäytymistä. Jopa itsetuhoisuutta.
Olisi tietysti toivottavaa, että jaksaisit tukea tyttöystävääsi etkä hylkäisi häntä. Mutta, eihän säälistäkään toisaalta voi olla kenenkään kanssa.
Eikös netistäkin löydy paljon tietoa. Voisit vaikka soittaa jollekin asiantuntijalle ja kysellä neuvoja kuinka sinun tulisi suhtautua asioihin.
Syömishäiriön taustalla on yleensä joku muu syy. Se muu syy olisi tärkeä saada tietoon.
Valitettavasti joskus taustalla voi olla vakavia mielenterveysongelmia ja jopa itsetuhoisuutta.
Eikös syömishäiriöön erikoistuneita sairaaloitakin ole.