Tapasimme vuosi sitten. Ihastuin ensimmäistä kertaa elämässäni kunnolla. Aloin ujostelemaan, olin hiljainen, epävarma, hermostunut, jännittynyt, tunsin itseni huonommaksi ja häpesin itseäni enkä oikein tiennyt miten olla, olin kateellinen ja mustasukkainen hänelle ja halusin olla kuin hän. Välillä leijailin pilvissä tapaamisen jälkeen, välillä häpesin itseäni etten ollut käyttäytynyt tarpeeksi oikein, välillä itkin epätoivoisesti kun kuvittelin ettei hän enää halua nähdä. En oikein osannut kaikessa jännityksessä kertoa mielipiteitä, en uskaltanut ehdottaa mitä tehtäisiin. Viesteihin vastaaminen vei minulta normaalisti pari tuntia tai päivän kun mietin niin kauan miten muotoilen tekstiviestin. Keskustelut loppuivat lyhyeen kun en keksinyt sanottavaa.
Kerroin kyllä ujoudestani ja siitä että haluan kuitenkin nähdä. Välillä tsemppasin ja pystyin jutustelemaan vähän enemmänkin, ja pyrin keksimään tekemistä, mutta tämän vuoden jälkeenkin ujostelen ja olen jotenkin jäänyt siihen JUMIIN ENKÄ PÄÄSE POIS. Mielestäni olisin pystynyt parempaan ja antamaan itsestäni paremman kuvan jos olisin enemmän yrittänyt.
Hän haluaa olla vain kaveri, koska "yhdessäolo ei ole ollut tarpeeksi rentoa ja letkeetä, tuntuu hölmöltä kun jutellessa ei saa oikein mitään takaisin". Ja ymmärrän erittäin hyvin. Ymmärrätte varmaan tekin?
Haluaisin korjata asian ja olen yrittänytkin monta kertaa tsempata: pitää hauskaa ja jutella niitä näitä, olla vuorovaikutuksessa. Mutta nyt ujouden lisäksi mieltä alkaa keskustelun lomassa painaa suru kun hänellä ei ole mitään syvempiä tunteita ja haluaisin vaan olla hänen sylissään, olen kiintynyt mutten saa häneltä kuin kaverillisia tokaisuja ja läpän heittoja. Tässä on nyt noidankehä. ENHÄN VOI VAATIA TOISTA SEURUSTELUSUHTEESEEN KUN EI JUTTU LUISTA, tottakai pitää ensin osata pitää hauskaa ja tuntea toinen hyvin ennen sitoutumista. Mutta toisaalta minusta tuntuu että on jo liian myöhäistä. Olen jo kiintynyt ja suru painaa kun hän ei halua enempää, joten en enää osaa pitää hauskaa ja ottaa rennosti, vaan HALUAN ENEMMÄN ENNENKUIN EDES PYSTYN OLEMAAN ILOINEN HÄNEN SEURASSAAN.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Onko vika minussa kun en osannut avautua ja pitäisikö minun vielä yrittää korjata asia? Vai onko peli kokonaan menetetty ja vaikka muuttuisin niin hän ei haluaisi minua? Pitäisikö minun pitää taukoa ja odottaa että ehkä joskus pääsisimme aloittamaan ihan alusta? Suru painaa ja valvottaa yöt...
Kerroin kyllä ujoudestani ja siitä että haluan kuitenkin nähdä. Välillä tsemppasin ja pystyin jutustelemaan vähän enemmänkin, ja pyrin keksimään tekemistä, mutta tämän vuoden jälkeenkin ujostelen ja olen jotenkin jäänyt siihen JUMIIN ENKÄ PÄÄSE POIS. Mielestäni olisin pystynyt parempaan ja antamaan itsestäni paremman kuvan jos olisin enemmän yrittänyt.
Hän haluaa olla vain kaveri, koska "yhdessäolo ei ole ollut tarpeeksi rentoa ja letkeetä, tuntuu hölmöltä kun jutellessa ei saa oikein mitään takaisin". Ja ymmärrän erittäin hyvin. Ymmärrätte varmaan tekin?
Haluaisin korjata asian ja olen yrittänytkin monta kertaa tsempata: pitää hauskaa ja jutella niitä näitä, olla vuorovaikutuksessa. Mutta nyt ujouden lisäksi mieltä alkaa keskustelun lomassa painaa suru kun hänellä ei ole mitään syvempiä tunteita ja haluaisin vaan olla hänen sylissään, olen kiintynyt mutten saa häneltä kuin kaverillisia tokaisuja ja läpän heittoja. Tässä on nyt noidankehä. ENHÄN VOI VAATIA TOISTA SEURUSTELUSUHTEESEEN KUN EI JUTTU LUISTA, tottakai pitää ensin osata pitää hauskaa ja tuntea toinen hyvin ennen sitoutumista. Mutta toisaalta minusta tuntuu että on jo liian myöhäistä. Olen jo kiintynyt ja suru painaa kun hän ei halua enempää, joten en enää osaa pitää hauskaa ja ottaa rennosti, vaan HALUAN ENEMMÄN ENNENKUIN EDES PYSTYN OLEMAAN ILOINEN HÄNEN SEURASSAAN.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Onko vika minussa kun en osannut avautua ja pitäisikö minun vielä yrittää korjata asia? Vai onko peli kokonaan menetetty ja vaikka muuttuisin niin hän ei haluaisi minua? Pitäisikö minun pitää taukoa ja odottaa että ehkä joskus pääsisimme aloittamaan ihan alusta? Suru painaa ja valvottaa yöt...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla on samoja ongelmia. Kun oikein tykkää, sitä tulee ujoksi ja alkaa miettiä, että miten pitäisi toimia, jotta toinen olisi kiinnostunut oikeasti. Mutta...
Olen miettinyt, että jos toinen ei tykkää minusta tällaisena kuin olen, niin ei tarvitsekaan tykätä. En ole mikään itseäni mainostava ja kohottava persoona, olen hiljainen ja ujokin, toisinaan valloittava kun pääsen vauhtiin.
Toivon sydämestäni, että tulee vielä joku joka osaa arvostaa minun piirteitäni ja minua, jos tämä ko. kundi ei osaa. :/
Niin, no mutta minä vaadin toiselta paljon ja myös itseltäni paljon. Arvostan sosiaalisuutta ja avoimuutta enemmän kuin arkuutta ja ujoutta. Mieluummin pyrin muuttamaan itseäni siihen suuntaan ja olemaan sosiaalinen ja avoin kuin etsimään miestä joka arvostaisi arkuuttani, koska sellaiset ovat harvassa tai ovat itsekin sellaisia, ja kun kuitenkin arvostan näitä luonteenpiirteitä niin paljon.
Mietin samaa. Toistaiseksi viimeiseksi jääneillä treffeillä oli välillä hiljaista - minä pidin siitä enkä ollut vaivautunut, mutta ehkä hän ajatteli toisin.
Treffipalstoilla monet etsivät huumorintajuista miestä. Minulla on huumorintajua, mutta en ole mikään narri, joka koko ajan hauskuuttaa vitseillä ja tempuilla. Etsivätkö naiset elämänkumppania vai jotakuta vain viihdyttämään heitä?
Huumorintaju tarkoittanee sitä ettei oo mikään tosikko ;)