Kumpi sinun olisi helpompi kestää:

naisten yksinäisyys ei ole todellista

on mahdollista ettei lapsella ole ikäistä seuraa?

Huoltajan velvollisuus on huolehtia tuostakin lapsen tarpeesta.

vanhemmallekin, paitsi konkreettisesti myös henkisesti kuormittavaa. Sillä voi olla lisäksi kauaskantoisia seurauksiakin, kasvuikäinen tarvitsee ikätovereita. Aikuinenkin tarvitsee, mutta jos kontakteja on ollut riittävästi, ei niitä osaa koko ajan kaivata ja viihtyy itsekseenkin, usein jopa huomattavasti paremmin.

omani.

on mielestäni aina raskainta ihmiselle itselleen.

Jos minulla olisi "vain" lapset, mutta ei lainkaan omia nais- tai miespuolisia ystäviä, niin se olisi kyllä tavattoman raskasta minulle itselleni sekä sitä kautta myös minun lapsilleni. - Se olisi siis näistä ehkä minulle pahempi vaihtoehto.

Jos taas tarkoitat "kaverittomuudella", ettei aikuisella ole elämänkumppania tai siihen verrattavaa ystävää, niin ei se ole mikään ongelma, kun kuitenkin on ne lapset ja muita ystäviä.

Lapsen kaverittomuus on surullista ja raskasta hänelle itselleen. - Se on tietenkin myös huolestuttavaa, jos lapsi kääntyy sen vuoksi "sisäänpäin" ja eristäytyy myös vanhemmistaan. - Sen seurauksista saamme aina silloin tällöin kuulla surullisia uutisia. - Siksi vanhempana teen kaiken voitavani, että lapsi löytäisi oman paikkansa ja ystäväpiirinsä jostakin; koulusta, naapureista tai vaikka jonkin harrastuksen kautta.

tietty, mähän suorastaan kaipaan ja vaadin sitä aika ajoin.

Syy miksi en ole hankkinut lapsia (no sen lisäksi, että siihen ilmeisesti edelleen tarvittaisiin mieskin) on juuri se, että pelkään, että lapsesta tulisi kuin minä. Elämä ei ole elämisen arvoista ilman ystäviä, enkä halua että lapsi joutuu mahdollisesti kokemaan saman kuin minä.

Lapsen yksinäisyys tietenkin.